Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

Ajatelkaa, jos olisi sellainen kirja, että kun siitä sanoo mitä tahansa niin jollakin tapaa se siihen kirjaan aina osuu. Että mikään kyseisestä kirjasta sanottu ei voisi mennä kokonaan pieleen, jos toki ei voisi olla varma siitäkään, etteikö sanottu voisi mennä kokonaan ei-pieleen.

Jos sellainen kirja olisi, se voisi olla Jukka Viikilän Taivaallinen vastaanotto. Voisi olla. Olisi?

Taivaallisessa vastaanotossa mielenkiintoisinta ei ole siinä kuvattu Jan Holmin sydänleikkaus sinänsä, eikä sekään että kirjan kuluessa tulee kirjoitetuksi toinen kirja. Ja nämähän ovat ne asiat, jotka tästä kirjasta useimmiten mainitaan. Jostain syystä. 

Ja tämähän ei tarkoita, etteikö sydänleikkaus niin konkreettisesti kuin metaforanakin olisi olennainen osa tätä kirjaa ja sen kautta tie johtaa myös autofiktioon, jonne tien on johdettava, jotta autofiktion käsite ja merkitys voitaisiin asettaa riippukeinuun, jota tuulet tuudittavat niin pää- kuin väli-ilmansuunnistakin.

Saa ottaa autofiktion vakavissaan, mutta hei ei ole pakko. Päättämisen vapaus jää tässä romaanissa aika monessakin kohtaa lukijalle. Niin tai näin, aina muodostuu kokonaisuus ja minulle muodostui ensisijaisesti kommentaariteos kirjallisuuden vastaanotosta, kirjoittamisesta, kirjamarkkinoinninsta yms. kirja-alkuisista entiteeteistä.

Taivaallinen vastaanotto on Matti Pulkkisen aikoinaan tunnetuksi tekemä ajatusta romaanista, joka on sika, joka syö kaiken, jota sille keksii appeeksi antaa. Viikilä ruokkii sikaa romaaniinsa luotujen kuviteltujen lukijoiden kautta, jotka löytävät tästä teoksesta kuka mitäkin. Henkilöt vilisevät lukiessa ohi kuin teoksessa taksia ajavan Raunon ajopelin ikkunoiden läpi piirtyvät maisemat.

Taivaallinen vastaanotto sisältää järkyttävän määrän lauseita, joita tekee mieli siteerata. Koska lukemani kirja ei ole omani, vaan kirjaston, siteeraan muutamia näistä lauseista tähän alle, jotta voin palata niihin myöhemmin, jos tarve iskee. En millään tapaa väitä, että juuri nämä lauseet olisivat kaikkein olennaisimpia Viikilän romaanissa, mutta ne ovat joka tapauksessa erinomaisia yksilöitä.

Ja se vielä, että on vaikeaa - ellei mahdotonta - (ja tämä on kehu Viikilän teokselle) mennä tämän epäromaanin yksityiskohtiin, koska tekstuaalisia kaivoskäytäviä on runsaammin kuin sielu kohtuudella sietää. 

Let's go!

"Mistä tahansa nykyromaanista saisi kiinnostavan, jos sen editoisi jollakin muulla periaatteella kuin mikä on vallitseva. Hienon romaanin saisi kenties siten, että käyttäisi vain materiaalin, jonka kustannustoimittaja poistaa. Romaanitaiteen kannalta kasvannaiset ovat kaikkein kiinnostavimpia."  

"Kirjailija joka ei kavahda ja kadu tekstiään ei ole oikea kirjailija! Kirjailijuus on sairaalloista herkkyyttä kirjoitettua sanaa kohtaan. Kuolettava tila, joka tekee lopulta kirjoittamisen ahdottomaksi. Merkittävin osa kirjailijoista ei kirjoita."

"Ymmärrän kyllä, että eräänlainen moniääninyys ja hallittu sekavuus on romaanissa pyrkimyksellistä, mutta pääni ei silti pääse riittävällä tavalla sekoittumaan. Muistan jatkuvasti kaiken, mitä kirjassa on kerrottu, eikä informaatiotulva saa hukutettua minua niin kuin kirjailija on mahdollisesti tarkoittanut."

"Kirja ei ole oikeussali. Lukijan tuomio on mitä milloinkin. Tuhat hyvää tekoa ei saa armotonta lukijaa unohtamaan yhtä pahaa. Harvinaista, mutta ei mahdotonta, on kohtuuton ja ansaitsematon rakkaus, jonka lukija voi lahjoittaa."

"Entä jos pyrkisi kirjoittamaan niin toisistaan irrallaan olevia kohtauksia, ettei mikään linkittäisi niitä toisiinsa. Olisiko se mahdollista? Ihminen löytää kyllä yhteyden minkä tahansa kahden asian välillä."

"Pienikin lupaus tarinasta saa lukijan lopettamaan yksityiskohtien lukemisen, kielen kuuntelemisen, kaiken mikä on kirjallisuudessa arvokkainta."

"Paksua taideproosaa ihailevat kaikki, mutta ei lue kukaan."

"Toiset romaanit eivät vain ehdi huolehtia lukijastaan. Niillä on liiaksi työtä omissa asioissaan."

"Suomalaisilla runoilijoilla ei näy Rolexeja. Runoilijaksi kehittyminen on niin aikaa vievää, ettei sivussa ehdi hankkia rahoitusta Rolexille. Muutenhan juuri runoilijat ostaisivat niitä."

"Jos keksimme hänen [kriitikon] kirjoitelmastaan jonkin myönteiseksi tulkittavan lauseen, jaamme sen sosiaalisessa mediassa kaikelle kansalle. Kustantaja painattaa lauseen seuraavan kirjan kansiliepeeseen. Huonoimmastakin kritiikistä on löydettävissä lause, jonka voi tulkita edukseen. Sen voi irrottaa muusta kritiikistä niin kuin painajaista ei olisikaan."

Taivaallisessa vastaanotossa tekijä on pappi, joka sekä jakaa ehtoollisen että ottaa sen vastaan. Vaan kuka keksi leivän ja onko se gluteenitonta?

Viikilän teoksen lukeminen on paikoin työlästä, mikä lienee tarkoituskin. Yhtä usein se on riemastuttavaa päättymättömällä tavalla. 

Se vielä, että Taivaallinen vastaanotto on noin tuhat kertaa parempi kirja kuin Akvarelleja Engelin kaupungista. Siksi sitä tuskin palkitaankaan Finlandia-palkinnolla, jonka myötä sitä päätyisi runsaassa määrin myös joulupukin säkkiin. 

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto

377 sivua

Otava (2021)