Sofia Blanco Sequeiros: Voitto

Hei Sofia Blanco Sequeiros,

Saanko sertifikaatin, kun esseidesi lukemisen seurauksena katsoin elokuvan Ad Astra?  

Filosofi ja kirjallisuuskriitikko Sofia Blanco Sequeirosin esseeteos Voitto (Kosmos, 2021) sisältää viisi pitkähköä esseetä, joissa hän käsittelee Cheekiä, urheilun sukupuolittuneisuutta, avaruuselokuvia, Kaija Rantakarin runokirjaa Salit sekä filosofian merkitystä ja tapaa lähestyä maailmaa.

Voitto ja voiton filosofia/tematiikka yhdistää esseitä, mutta se ei tarjoudu itsestään selväksi - saati itseään tyrkyttäväksi - lähestymistavaksi. Kun Blanco Sequeiros kirjoittaa urheilusta yleensä sekä itsestään urheilijana (hänen lajinsa on miekkailu) ovat voittoon ja voittamiseen liittyvät kysymykset konkreettisesti läsnä.  Toisinaan taas kyseessä on enempi piiloleikki, jossa voitto laskee sataan ja menee piiloon ja minä lukijana yritän löytää sen. Tämän on myös tämän teoksen kiehtovimpia puolia.

Esseissä minua kiinnostavat eniten aiheet, joihin minulla on jonkinlainen suhde (tietoa, halua ottaa selvää, yleistä kiinnostusta), mutta joissa kirjoittaja nostaa esiin näkemyksiä ja pohdintoja, joita en olisi tullut ajatelleeksi. Tässä mielessä kiinnostavimmat esseet Blanco Sequeirosin kokoelmassa ovat Cheekiä ja avaruuselokuvia käsittelevät tekstit. 

*

En koskaan innostunut Cheekistä eli kuuluin siihen samaan porukkaan, johon Blanco Sequeiros kertoo häntä itseään lukuunottamatta oman kuplansakin kuuluneen. Tässä yhteydessä lienee rehellistä mainita, että minulle rap on mustien musiikkia ja valkoiset räppärit joko enempi vähempi naurettavia tai sitten heidän musiikissaan on kyse jostain muusta kuin räpistä.

Cheek-esseessä Blanco Sequeiros analysoi omaa Cheek-viehätystään ja toteaa samaistuneensa Cheekin haluun voittaa. Hän löytää Cheekistä cowboymaisuutta, joka tekee tästä "surullisen ja juhlivan miehen hahmon". Blanco Sequeiros näkee, että Cheekin ylimielisyys ja avoin voitonhalu antavat myös hänen faneilleen paitsi luvan haluta voittaa myös osan Cheekin menestyksestä. Ajatus jatkuu niin, että koska Cheek - alunperin ihan tavallinen häiskä - on pystynyt nousemaan taviksesta erityiseksi tästä syntyy narratiivi, joka lupaa, että myös hänen faninsa pystyvät samaan. Fanille Cheek edustaa siten lupausta paremmasta tulevaisuudesta.

Cheekin epäfanina katsoin tv:stä hänen järjestämänsä läksiäiskonsertin Lahden mäkimontussa, jotta ymmärtäisin mistä on kysymys Cheekin ympärille muodostuneessa ilmiössä. Vakuutuin kyseisen konsertin myötä siitä, että fanit kokevat Cheekin vahvasti ja että hänellä on ollut heille erityisen suuri merkitys. Tämä on tietysti itsestäänselvää. Sitähän se fanittaminen auki kirjoitettuna on ja Cheekin fanittaminen pelaa samaa rulettia kuin muidenkin idolien fanittaminen. Ehkä - osin tiedostamattomasti - odotin, että minussakin olisi liikahtanut tuota konserttia katsoessani, mutta niin ei käynyt. 

*

Penkkiurheilu on minulle turvallisuutta tuottavimpaa tekemistä. Katsoin lapsena paljon urheilua (erityisesti yleisurheilua ja hiihtoa) yhdessä isäni kanssa. Se oli meidän juttumme ja näistä yhteisistä urheilunkatsomishetkistä on tullut tiivistymä koko isäni loppuikää leimannutta vakavaa sairastumista edeltävästä ajasta. En edelleenkään tiedä oikeastaan mitään yhtä rauhoittavaa kuin urheiluselostajan ääni. Sitä kuunnellessani voin hetken tuntea, että maailmani on kokonainen ja ehjä.

Taustani huomioiden ei ole yllättävää, että Blanco Sequeirosin esseistä kivuliainta luettavaa on urheilua käsittelevä essee, sillä se tuo suorastaan kylmäävän tehokkaasti esiin, miten eri tavalla naisia ja miehiä urheilussa kohdellaan. Voidakseen urheilla naisten sarjassa on täytettävä tietyt urheilujärjestöjen asettamat ehdot ja kuka tahansa voi koska tahansa saada päähänsä, että joku ei ole tarpeeksi nainen, josta seuraa, että kyseisen urheilijan on pakko osallistua erilaisiin hänen naiseuttaan mittaviin kokeisiin ja testeihin. 

Jos naiseus ilmenee "liiallisena miehekkyytenä" eli väärin, ei urheilija saa kilpailla omassa sarjassaan, vaikka olisi juridisesti nainen.

Naiseuden määrittelyyn, kirjoittaa Blanco Sequeiros, liittyy myös kosolti rasimia ja useimmiten määrittely kohdistuu ei-valkoisiin urheilijoiden. Kilpaurheilu toimii "oikean naiseuden" ylläpitäjänä, suorastaan linnakkeena, joka pönkittää jakoa naisiin ja miehiin. Sukuelinten, kromosomien ja hormonituotannon avulla se vahvistaa "normaalin" naiseuden käsitettä ja pakottaa naisten sarjoista pois ne urheilijat, jotka eivät täytä sen itse asettamia vaatimuksia. Surullisen kuuluisa esimerkki tästä toiminnasta on etelä-afrikkalainen keskipitkien matkojen juoksija Caster Semenya, joka ei enää saa kilpailla naisten sarjassa.

Ei tarvinne kysyä, olisiko mahdollista, että miesurheilijoihin kohdistettaisiin vastaavaa, ihmisen perusoikeuksia loukkaavaa määrittelyä. Transurheilijoiden tilanne on vielä aivan oma surullinen lukunsa urheilun piirissä esiintyvästä vallankäytöstä.

*

On kirjoittajia, joiden vaatteisiin voi lukiessaan pukeutua sujahtamalla ja niitä, joiden vaatteet ovat sopimattomia oman ruumiin muotoon. Blanco Sequeiros kuuluu omalla kohdallani jälkimmäisiin. Minulta vie pitkään päästä sisälle hänen teksteihinsä. Se taas ei ole välttämättä ollenkaan huono asia, koska tekstiä, jonka tarkoitusperiä on haastavaa ymmärtää tulee usein lukeneeksi tarkemmin.

Suurinta hankaluutta minulle Voitossa aiheuttaa eri aihepiirien törmäyttäminen yhteen, josta löydän jossakin määrin niveltymisongelmia. Näin erityisesti kokoelman päättävässä esseessä, jossa kohtaavat Kaija Rantakarin Salit ja Blanco Sequeirosin sukujuuret sekä bolivialainen taiteen nettimuseo Galeria Virtual de Arte Boliviano.

*

Miehiä ja avaruuselokuvia käsittelevässä essessään Blanco Sequeiros esittelee feministisen noituuden edellisten henkisenä vastavoimana. Näitä kahta yhdistää toisiinsa kummallekin lajille keskeiset rituaalit. Avaruuselokuvien suhteen olen ensimmäisen asteen noviisi, mutta yllättävää kyllä, juuri tämä essee osoittautuu hyvin koukuttavaksi ja kuten tekstini alusta käy ilmi innostuin jopa katsomaan elokuvan Ad Astra.

Avaruuselokuvissa mies on yksinäinen sankari, joka ensin kipuilee erinäisten tuntemustensa kanssa,  mutta saavuttaa lopulta rauhan itsensä kanssa ja siinä sivussa saattaa tulla pelastaneeksi myös maailman. Mittasuhteet ovat valtavia ja on itsestäänselvää, että miehen kokemista koettelemuksista voisi selviytyä vain mies. Ad astra on tästä hyvä esimerkki ja kun isä ja poika tapaavat toisensa 30 vuoden eron jälkeen Neptunuksessa ollaan sellaisissa sfääreissä, että naisille ei voi olla tarjolla kuin heppoisia statistin rooleja. 

Kielellisesti Blanco Sequeirosin esseet lähtevät todenteolla käyntiin juuri avaruuselokuvaesseessä. First Man -elokuvaa käsittelevästä kohdasta alleviivaan seuraavan astronauttikokelaiden koulutukseen liittyvän lauseen ja siteeraan sen tähän alle, jotta sinäkin pääset siitä nauttimaan

Kuin pienet siittiöt he [astronauttikokelaat] kiipeävät g-voimasimulaattorin munasoluun, joka [...] höykyttää heitä kunnes kokelaat pyörtyvät.

 

Miehet tarvitsevat suuria areenoita voidakseen ratkaista henkilökohtaisia ongelmiaan ja mikä muu muka kuin avaruus olisi sopivampi ympäristö tähän puuhaan. Esseisti Riikka Ala-Hakulan ajatuksia kiittäen Blanco Sequeiros nostaa esiin avaruuselokuviin liittyvän kolonialismin ja että kyse ei ole kenelle tahansa mahdollisesta toiminnasta.

Valkoinen mies voi mennä minne tahansa pohtimaan murheitaan ja etsimään itseään. Hänen ei tarvitse miettiä ympäristöä, johon menee, eikä seurauksia, joita hänen tekonsa saattavat siellä aiheuttaa.

Jatkan edellistä huomiota toteamalla, että vaikka valkoisen miehen touhuilla on hintansa, ei kenellekään tulisi mieleen vaatia häntä maksamaan sitä. Sankaruus velvoittaa vaikka sitten tuhoamaan  elinympäristömme. Sellaista se nyt vaan on.

Sankaritarinoiden ihmiskäsitystä tutkaillessaan Blanco Sequeiros nostaa esiin Ursula Le Guinin ns. kantokorifiktion käsitteen. Kantokorifiktio kääntää valokeilan pois sankaritarinoista ja poimii mukaansa niitä elementtejä, joille kirjallisuudessa (lue: tyypillisessä miesten kirjoittamassa kirjallisuudessa) ei ole ollut tilaa. Tämä ei tarkoita, että sankari pitäisi eliminoida kokonaan, vaan että tarinaan pääsee mukaan myös asioita, jotka on usein sivuutettu. Voisi ehkä sanoa, että jos sankari on maisemasta jylhänä kohoava tiilitalo, joka uhmaa suurimpiakin sään vaihteluita, voi kantokorifiktio kuvata yksittäisessä tiilessä olevia murtumia, jotka huomaa vain, jos malttaa pysähtyä tarkastelemaan sitä ihan läheltä.

Blanco Sequeirosin esseet ovat haastavia, eivätkä päästäneet minua ihan helpolla ja hyvä niin. Teoksen alussa hän vastaa kysymykseen siitä, mitä Voiton esseet käsittelevät. Konkreettinen vastaus on, että kyse on voittamisesta ja voitontahdosta. Abstraktimpi vastaus kuuluu, että esseet käsittelevät "tapaa, jolla todellisuus ja tieto liittyvät toisiinsa" ja jatkaa, että hän on kiinnostunut hetkistä, jolloin "yhdenlainen tieto ikään kuin voittaa ja asettuu hallitsevaksi." 

Näiden esseiden lukijana olen risteyskohdassa. Olen taistelun paikkana. Välillä köysi siirtyy yhteen suuntaan, välillä taas toiseen. Se on hieno paikka olla ja havainnoida. Se on paikka, jossa olen mieluusti.

Sofia Blanco Sequeiros: Voitto

191 sivua

Kosmos (2021)

Kiitos kirjasta!