maanantai 24. maaliskuuta 2014

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi:

- Miks vaa hää sillai tekkee?

Ja pian muut yhtyivät kuoroon:

- Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä?


Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa.

Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huipentumamme oli, kun näimme siitä tehdyn teatterisovituksen Suomenlinnassa Ryhmäteatterin esittämänä. Monta kertaa olen teatterissa tärissyt ja vapissut, milloin surusta, milloin elämän suuresta kauneudesta, milloin intohimosta ja milloin ihmisen alhaisten tekojen vuoksi. En silti liioittele, kun sanon, että Ryhmäteatterin esityksessä oli erityisesti yksi kohta, jonka pelkkä ajatteleminen (tätä nyt kirjoittaessanikin) menee niin sydämestä läpi, että tuntuu kuin koko maailma pysähtyisi siihen hetkeen.

Kun Ronja ei suostu noudattamaan Matiaksen määrittämiä sääntöjä, vaan uhmaa isäänsä, käydään seuraava lyhyt vuoropuhelu (siteeraan ulkomuistista):

Matias: Minulla ei enää ole lasta

Loviisa: Mutta minullapa on

Kun Loviisa sanoo nuo sanot, on hänessä läsnä kokonainen äitien jatkumo ja kaikki katsomossa istuvat äidit liittyvät tuohon samaan ikiaikaiseen äitien armeijaan. Sano, mitä sanot, mutta minä puolustan ja jaksan, vaikka en jaksaisikaan.
*
'Ronjan' tarinassa vallitsee ikiaikainen viha Matias- ja Borka-ryöväreiden välillä ja kuinka ollakaan löytävät Matiaksen tytär Ronja ja Borkan poika Birk sielunystävän toisistaan. 'Ronja' on tarina kasvamisesta, villeistä ja väliin vaarallisistakin leikeistä Matiaksenmetsässä, pärjäämisestä ja nokkeluudesta. Ronja ei odota prinssiä saapuvaksi valkoisella ratsulla, vaan kesyttää villihevosen. Ei tosin heti ensimmäisellä kerralla, mutta sinnikkyydellä kyllä.

Ronja ja Birk osoittavat, miten naurettavan ahdasmielisiä ja vihaansa käpertyneitä aikuiset ihmiset saattavat olla. Elämä ei aina ole oikeudenmukaista ja Karhuluolassa Ronja ja Birk kohtaavat luonnon armottomuuden. Luonto ja ihmisen elämä kulkevat omaa kiertoaan, eikä Lindgren jätä kuvaamatta myöskään kuolemaa. On haikea hetki jättää hyvästit Kalju-Pietulle.  

'Ronjan' henkilögalleria koostuu karskeista ryöväreistä, joista erityisesti juuri Kalju-Pietu on ollut meidän suosikkimme. Jopa siinä määrin, että olemme käyttäneet Kalju-Pietua lempinimenä myös reaalimaailmassa. Lindgren kuvaa luontoa sen kaikissa väreissä ja tuoksuissa. Metsässä asuu monenlaista eläjää, kuten ajattaria, männiäisiä ja kakkiaisia. Viimeksi mainittujen puhetavasta on tullut osa kielenkäyttöämme ja Lelle-poju -murteella on menty läpi useampikin kiperä tilanne. 

'Ronjassa' Lindgren osoittaa, että kasvamista ei voi tapahtua ilman kipua. Pelko on osa elämää, mutta siitäkin voi päästä yli. Todellinen ystävyys ei lannistu, eikä tunne rajoja. Se saa ikiaikaisimmatkin vihamiehet paiskaamaan kättä keskenään.

Ja nyt kun on kevät, on aika päästää ilmoille Ronjan kevähuuto. Tässä se tulee.

16 kommenttia:

  1. Olet taas kirjoittanut hienon bloggauksen hienosta kirjasta. Tämä on minullekin erityisen rakas kirja ja olen viimeksi lukenut tämän muutama vuosi sitten alkuperäiskielisenä, koska toivoin joululahjaksi kirjan ruotsinkielisenä. Alle kymmenvuotiaana sain jo lahjaksi suomenkielisen Ronjan. Pitäisi varmaan lukea Ronja pian taas uudelleen, sillä tämä on yksi niitä kirjoja, joihin en ikinä kyllästy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Luulenpa, että aika moni Ronja on saanut nimensä tästä kirjasta. Jotenkin se Lindgrenin luoma maailma puhuttelee sekä lapsia että aikuisia. Pitäisi kyllä joskus lukea tämä myös ruotsiksi.

      Poista
    2. Minulla ei ole lapsia, mutta kissani on saanut nimensä Ronja ryövärintyttären mukaan. :)

      Poista
  2. Vau miten voimakas kirjoitus! Ja kyllä Ronjani olen lukenut ja elokuvan katsonut, pienenä tyttönä minäkin, ja pieni Ronja asunee varmasti minussakin. Liityn keväthuutoosi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. On tosi hienoa, että yhä uudet sukupolvet vaikuttaisivat löytävän Ronjan. Minulle Veljeni Leijonamieli on myös hyvin rakas, oikeastaan niin rakas, että en voi siitä edes kirjoittaa ja Ronja sopi muutoinkin paremmin tähän haasteeseen, kun oli kyse perheen lastenkirjaklassikosta.

      Poista
  3. Voi, tämä on yksi niistä kirjoista, jotka ovat meillä kulkeneet äidiltä tyttärelle. Keskimmäinen lapseni on lukenut kirjan moneen kertaan, ja joitakin vuosia sitten kävimme katsomassa kirjasta tehdyn kesäteatterisovituksen. Siinä yleisö kulki metsässä näyttelijöiden mukana. Toimi!

    VastaaPoista
  4. Tuo metsähommeli oli varmasti unohtumaton kokemus. Aloin heti kuvitella sinne kakkiaisia ja männiäisiä ja jos olis vielä ajattaratkin, niin voisi mennä jo liian jännäksi. Hmm.

    VastaaPoista
  5. Ronja on ihana. Sain kirjan nelivuotislahjaksi tädeiltäni ja sitä varmaan aika pian sen jälkeen luettiinkin minulle ääneen – yksi varhaisimmista (lastenromaanigenren) kirjamuistoistani siis! Mies luki kirjan lapsille iltasaduksi viime kesänä ja Ronjasta tuli yksi 6- ja 8-vuotiaiden suosikkikirjoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on. Aivan ihana ja myös voimaannuttava. Itse pidän myös siitä, että Lindgren ei siloittele asioita liiaksi, mutta tämä tietysti on makukysymys ja tiedän, että jotkut karsivat lapsille lukiessa ryövärien karskeja puheita.

      Poista
  6. Ronja on ainoa Lindgrenin suosituimmista kirjoista, jota meillä ei luettu. Se ei ollut tarkoituksellista, vaan se vain meni näin. Sen sijasta luimme värisyttävää Lindgrenin Soittaako lehmus, laulaako satakieli?, jossa pieni orpotyttö laitetaan kunnan vaivaistaloon ja jossa hän sitten kuolee palatakseen takaisin soittavana lehmuksena ja siinä laulavana satakielenä:

    "Mutta minua ei silloin enää ole, sillä henkeä vailla ei kukaan voi elää maan päällä. Mutta minä elän lehmuksessa, minä asun viileässä vihreässä talossani aikojen loppuun asti ja satakieli laulaa minulle kevätiltoina ja öinä, oi, miten hauskaa!

    Niin kävi että Malin päätti antaa heneknsä lehmukselle."

    Tiedän perheitä, jotka ovat pitäneet niin paljon Ronjan tarinasta, että ovat antaneet tytölle nimen Ronja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lindgrenin tuotannosta kyllä varmasti löytyy joka perheelle oma suosikkinsa. Kaunista ja runollista tuo lainauksesi. Meillä Ronjan suosio on lähtöisin lapsesta itsestään. Muutoinkin tyttäreni pitää kirjoista, joissa on vahva naispuolinen päähenkilö. Mistä lie tuollaisen tendenssin perinyt? :)

      Poista
  7. Kakkiaisten kieli on kyllä hauskan kuuloista, en muistanutkaan sitä. Astridin kirjat ovat upeita varsinkin Peppi ja Eemeli :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varsinkin tuo "miks vaa hää sillai tekkee?" on hirmu kätevä lause monissakin ihmetystä aiheuttavissa tilanteissa. Meillä sitä on käytetty niin paljon, että sen käyttö sisältää jo useampia, asiayhteydestä riippuvia merkityksiä.

      Poista
  8. Ronja Ryövärintytär on yksi niistä Lindgrenin kirjoista, joihin olen tutustunut vasta aikuisena. Sääli, sillä kirja käsittelee mielestäni niin kauniisti ystävyyttä, että olisin suonut kernaasti itselleni tämän kirjan jo lapsena Mio poikani Mion, Veljeni leijonamielen, Pepin ja Eemelin kylkeen.

    Toisaalta Ronjasta onkin tullut yksi lempikirjoistani Veljeni Leijonamielen rinnalle. Kirja, johon palaan aina vain uudelleen ja joka löytyy tietenkin myös hyllystäni. Hieno postaus!

    VastaaPoista
  9. Minäkin innostuin Ronjasta varsinaisesti vasta tyttäreni innostuksen myötä. Veljeni Leijonamieli päätyi omistukseeni erään ystäväni kuoleman jälkeen, kun sain ottaa hänen kirjoistaan jonkun kirjan muistoksi. Siinä on hänen merkintöjään, joten Leijonamieli on minulle monestakin syystä erittäin rakas.

    VastaaPoista