Atte Koskinen: Silmittömyys

Vain käsittämätöntä voi todella rakastaa.

En voi lukea Atte Koskisen Silmittömyyttä työpäivän jälkeen. En voi lukea sitä markkinavoimien tahraamana, ihoni pc:n ja  kopiokoneen keinovaloa heijastavana. En voi, koska minuun ei mahdu. Koska jatkuvan voitontavoittelun orjana olen haavaa.

Vain märkivää haavaa.

Silmittömyydessä on niin vähän sanoja. Niin ihanan vähän sanoja, että sen lukemiseen tarvitaan harvinaisen paljon aikaa. 

Aikaa ja tilaa. Avaruutta. Suuntia, joille antautua. Joihin kurkottautua. 

On liikaa runokokoelmia, joissa sanoja on paljon.  Sanoja, jotka huutavat ja pölisevät, mutta joiden tarttumapinta jää niiden oman vyöryn alle.

Silmittömyydessä on toisin. On kuin merenpohjasta vuosikymmenien aikana pintaan nousisivat vain ne täysimmät lauseet. On kuin Koskisen rivit olisivat nappeja, joita painamalla avautuu yhä lisää

jatkaa avautumistaan

Kyse on "vain" siitä, kuinka pitkäksi aikaa maltat Silmittömyyteen pysähtyä, antaa täyttyä, kyetä olemaan pelkäämättä muuttumista osaksi virtaa. 

Tutustua Silmittömyyteen kuin ihmiseen. Riskinsä on aina.

Olemme lihastemme polkuja, niiden muisti

omaamme syvempi, vastaansanomattomampi.

Kahden ihmisen kohtaaminen on ihme. Mikä sana edellisessä lauseessa pitäisi lihavoida? Alleviivata? Kursivoida?

Aivan. 

Se, miten paljon ne kaksi ihmistä tuovat kohtaamiseen mukaan. Jos sen kaiken voisi nähdä. Miten paljon tilaa tarvittaisiin sen kuvaamiseen?

Voi tehdä toisin. Tehdä kuin Atte Koskinen. Tiivistää kaikkeuden sanoihin.

Silmittömyyden sanoissa se on. Se kaikki. Aina enemmän kuin mihin voi päästä käsiksi tai mille voi antaa muotoa.

Senkaltainen sellainen ihme. Sanat, jotka muodostuvat kirjaimista sellaisina kuin kirjaimet ovat vs. Silmittömyyden sanat ja niihin sisältyvät laukaisumekanismit. Sen toisen ihan kaikki siihen hetkeen asti. Kuten myös sen toisen, sillä kaksihan heitä on. 

Siihen astisten yhteentulo.

Huimaus.

Muutos, jonka toinen saa aikaan. Jonka toinen näyttää. Jätetään pilkkuun jatkumaan,

Annetaan jatkua pisteen yli. Tässä vaiheessa voi kai jo sanoa: jatkuu jatkumistaan

Ja miten lähes kaikki minusta huomaamattani tihkuva

saakaan uuden elämän kasvoillasi,

Olla vahainen identiteetti, kuten on myös hänen identieettinsä. Ja tästä hetkestä - joka juuri on mennyt - eteenpäin ei vahasi, ei vahansa ole enää sama. Vahassa vaatimus, ihkatuore.

Tästedes jokin sinussa tunnistaa sen,

oppii hakeutumaan kohti. Oppii vaatimaan.

*

Elämä on musta tila, pimeänä ympärille kietoutuva avaruus. Kun ne kaksi tulevat lähelle toisiaan mustan keskelle alkaa muodostua kukintaa. Teräledet, joissa ne kaksi viereentyvät toisiinsa. Näin sanoo Silmittömyyden kansi.

Silmittömyys oli yksi tämän vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaista. Hyvä niin, että on palkintoja, joita myös runoilijat voivat tavoitella. Palkintoja, jotka eivät ihan ensisijaisesti tähtää myyntilukuihin, kuten eräs toinen nimeltä mainitsematon palkinto.

Hyvää on myös se, että esikoiskirjapalkintoon ei voi saada kanta-asiakkuutta siitä yksinkertaisesta syystä, että esikoisteoksen voi kirjoittaa vain kerran. 

Silmittömyys on komea teos. Kuin taottu ilman jähmettämistä. Se on muodoltaan maltillisen voimakas, kasvava. Harvinaisen taidokas tosiaan ollakseen tekijänsä esikoinen.

Atte Koskinen: Silmittömyys

57 sivua

WSOY (2022)

Kansi: Emmi Kyytsönen

Kannen kuva: Abraham Mignon