Siirry pääsisältöön

Atte Koskinen: Silmittömyys


Vain käsittämätöntä voi todella rakastaa.

En voi lukea Atte Koskisen Silmittömyyttä työpäivän jälkeen. En voi lukea sitä markkinavoimien tahraamana, ihoni pc:n ja  kopiokoneen keinovaloa heijastavana. En voi, koska minuun ei mahdu. Koska jatkuvan voitontavoittelun orjana olen haavaa.

Vain märkivää haavaa.

Silmittömyydessä on niin vähän sanoja. Niin ihanan vähän sanoja, että sen lukemiseen tarvitaan harvinaisen paljon aikaa. 

Aikaa ja tilaa. Avaruutta. Suuntia, joille antautua. Joihin kurkottautua. 

On liikaa runokokoelmia, joissa sanoja on paljon.  Sanoja, jotka huutavat ja pölisevät, mutta joiden tarttumapinta jää niiden oman vyöryn alle.

Silmittömyydessä on toisin. On kuin merenpohjasta vuosikymmenien aikana pintaan nousisivat vain ne täysimmät lauseet. On kuin Koskisen rivit olisivat nappeja, joita painamalla avautuu yhä lisää

jatkaa avautumistaan

Kyse on "vain" siitä, kuinka pitkäksi aikaa maltat Silmittömyyteen pysähtyä, antaa täyttyä, kyetä olemaan pelkäämättä muuttumista osaksi virtaa. 

Tutustua Silmittömyyteen kuin ihmiseen. Riskinsä on aina.


Olemme lihastemme polkuja, niiden muisti

omaamme syvempi, vastaansanomattomampi.


Kahden ihmisen kohtaaminen on ihme. Mikä sana edellisessä lauseessa pitäisi lihavoida? Alleviivata? Kursivoida?

Aivan. 


Se, miten paljon ne kaksi ihmistä tuovat kohtaamiseen mukaan. Jos sen kaiken voisi nähdä. Miten paljon tilaa tarvittaisiin sen kuvaamiseen?

Voi tehdä toisin. Tehdä kuin Atte Koskinen. Tiivistää kaikkeuden sanoihin.

Silmittömyyden sanoissa se on. Se kaikki. Aina enemmän kuin mihin voi päästä käsiksi tai mille voi antaa muotoa.

Senkaltainen sellainen ihme. Sanat, jotka muodostuvat kirjaimista sellaisina kuin kirjaimet ovat vs. Silmittömyyden sanat ja niihin sisältyvät laukaisumekanismit. Sen toisen ihan kaikki siihen hetkeen asti. Kuten myös sen toisen, sillä kaksihan heitä on. 

Siihen astisten yhteentulo.

Huimaus.


Muutos, jonka toinen saa aikaan. Jonka toinen näyttää. Jätetään pilkkuun jatkumaan,

Annetaan jatkua pisteen yli. Tässä vaiheessa voi kai jo sanoa: jatkuu jatkumistaan


Ja miten lähes kaikki minusta huomaamattani tihkuva

saakaan uuden elämän kasvoillasi,


Olla vahainen identiteetti, kuten on myös hänen identieettinsä. Ja tästä hetkestä - joka juuri on mennyt - eteenpäin ei vahasi, ei vahansa ole enää sama. Vahassa vaatimus, ihkatuore.


Tästedes jokin sinussa tunnistaa sen,

oppii hakeutumaan kohti. Oppii vaatimaan.


*


Elämä on musta tila, pimeänä ympärille kietoutuva avaruus. Kun ne kaksi tulevat lähelle toisiaan mustan keskelle alkaa muodostua kukintaa. Teräledet, joissa ne kaksi viereentyvät toisiinsa. Näin sanoo Silmittömyyden kansi.

Silmittömyys oli yksi tämän vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaista. Hyvä niin, että on palkintoja, joita myös runoilijat voivat tavoitella. Palkintoja, jotka eivät ihan ensisijaisesti tähtää myyntilukuihin, kuten eräs toinen nimeltä mainitsematon palkinto.

Hyvää on myös se, että esikoiskirjapalkintoon ei voi saada kanta-asiakkuutta siitä yksinkertaisesta syystä, että esikoisteoksen voi kirjoittaa vain kerran. 

Silmittömyys on komea teos. Kuin taottu ilman jähmettämistä. Se on muodoltaan maltillisen voimakas, kasvava. Harvinaisen taidokas tosiaan ollakseen tekijänsä esikoinen.




Atte Koskinen: Silmittömyys

57 sivua

WSOY (2022)

Kansi: Emmi Kyytsönen

Kannen kuva: Abraham Mignon



Kommentit

  1. Sait kiinnostumaan! Sitaatit ovat hienoja, menee lukulistalle.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip