Siirry pääsisältöön

Olga Kokko: Äitimaa


En halunnut kadottaa itseäni äitiyteen.


Kertoa, että meillä on nyt maisteltu kiinteitä, meillä on opeteltu kääntymään, meillä on mahavaivoja.


Äitiys, täältä tullaan!

Kun on elänyt lähes nelikymppiseksi ilman ajatustakaan äitiydestä ja yhtäkkiä ylläri pylläri huomaakin olevansa raskaansa ilmestyy elämään lievästi sanoen muutamia muuttujia.

Lumi on tottunut elämään itsenäistä elämää Kalliossa kaikkine herkkuineen, mutta vauva ja parisuhde siirtävät hänen elämänsä Vantaan Korsoon, eikä mikään ole näiden muutosten jälkeen todellakaan ennallaan.

Kokko kuvaa läheltä ja naturalistisen tarkasti äitiyden herättämiä kauhuntunteita, pelkoa omasta epäonnistumisesta ja riittämättömyydestä. Äitiyteen liittyvät vaatimukset kerääntyvät Lumin ympärille uhkaavan rajuilman lailla. Entä jos ei osaa? Entä jos kuuluu niihin, joista ei kertakaikkiaan ole äidiksi? Entä jos tekee kaiken väärin? Entä jos, entä jos, entä jos.

Epäilen, että löytyisi montaakaan äiti-ihmistä, joka ei samastuisi ainakin osaan Lumin pohdinnoista ja hänen läpikäymistään tuntemuksista.


Vauvan myötä pinnalle nousee Lumin vaikea suhde hänen omaan äitiinsä. 


Olin jäänyt lapsuudessani vaille myötätuntoa ja siksi minun oli vaikea tuntea sitä itseäni kohtaan. […] Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan äiti oli pitänyt omaa kipuaan suurempana kuin mitään, mitä minä tunsin. Siksi mitkään minun tunteeni eivät olleet olleet lohdutuksen arvoisia. 


Kun ei ole saanut eväitä, on syöminen haastavampi homma.

Yksinhuoltajaäidille Lumi on ollut kasvuvuosinaan enemmän elämänkumppani kuin tytär. Vauvan syntymän jälkeen Lumin äiti tulee kylään katse tuomiota täynnä ja uusia muotoja ottava passiivisagressiivisuus tuliaisinaan.

Romaanin alussa Lumi on ylimielinen sellaisella kalliolaisella tavalla, joka valitettavasti ei itsellenikään entisenä kalliolaisena ole vierasta. Sellaista Kallio saattaa ihmiselle tehdä. Että kalliolaisuus nousee vähän kusen lailla päähän. Tilanne on ohimenevä, sillä Korso  ja vauva deletoivat kalliolaisen paremmuuden Lumista rytäkällä. 

Raskausaika. Kaikki ne ihmiset, jotka ovat raskaana olevan mahan muodon asiantuntijoita ja katsovat aiheelliseksi esittää kommenttejaan.

Pikkuhousut, jotka muuttuvat "isohousuiksi".

Synnyttäminen, joka tehdään oikeimmin ilman kipulääkitystä.  

Äitiryhmät. Vaipat. Cuplaton. Lastenvaateviidakko. 



Vauva joka itkee 
väsymys
Vauva joka itkee 
väsymys
Vauva joka itkee 
väsymys on "äidin kunniamerkki"
Vauva joka itkee 
"nuku kun lapsikin nukkuu"
Vauva joka itkee 
parisuhdekriisi


Ei ollut olemassa sanoja sille väsymykselle, jota tunsin.

Olin kuin keskellä kidnappausta tai Guantanamon leiriä, jossain jossa olin saanut rangaistukseksi unideprivaatiota, eikä sen loppumisesta olisi mitään tietoa.

Maailma, joka pienenee kodin seinien sisään. Päivät, jolloin hartaasti odottaa, että mies tulisi töistä kotiin. Päivät, jolloin miehen tulo töistä kotiin on jotain ihan muuta kuin mitä on odottanut.

Marko ei ole isä huonoimmasta päästä ollenkaan ja Lumin vaatimuksia häntä kohtaan voisi pitää kohtuuttomina. Vauvaikäisten äidit ja kohtuuttomuus, kuten Kokko huumorin puolelta koukaten muistuttaa, eivät kuitenkaan mahdu samaan lauseeseen.


Äitimaa on ruumiillinen  romaani, jossa kerronta Lumin kautta paljastaa, miten monenlaiset asiat määrittävät naisten ja äitien elämää. Vauva-arjen ihanuus ja kurjuus tarttuvat lukijaan kuin vauva tissiin. Tulvii. Tulvii useammallakin tavalla ja niin tulvivat myös Lumin rinnat, jotka synnytyksen jälkeiset hormonit saavat vuotamaan reaktiona vähän kaikkeen. 


Esikoisteoksessaan Munametsä Kokko lähestyi seksuaalisuutta mutkattoman raikkaasti. Samaa tyylilajia löytyy myös Äitimaassa erityisesti Lumin pohdiskellessa synnytyksenjälkeisen seksielämänsä tulevaisuutta.


Työnsin peilin jalkojeni väliin ja kurkistin.

Pimppini näytti hirnuvalta muulilta.

Sellaiselta hirnuvalta muulilta, joka on ollut tappelussa ja ottanut pahasti damagea ja käynyt ensiavussa hakemassa kolmekymmentä tikkiä naamaansa.

[... ]

The artist formerly known as my pimppi tunnettaisiin tästedes nimellä Pesäraunioinen.

Mukana Äitimaassa kulkee myös Lumin ja Sallan ystävyys. Sallan, joka on ollut kaikkea sitä, mitä Lumi itsekin olisi halunnut olla. Sallan, joka sairastuu vakavasti ja jonka kuoleman jälkeen surusta tulee - Jenni Vartiaista lainaten - kunniavieras, pitkäaikainen sellainen.


Äitimaa on täynnä ytyä ja energiaa.  Kokko käyttää huumoria kuin suomalaisten suosikkimaustetta mustapippuria, joka tuo tekstiin tragikoomista leiskuntaa. Teos sisältää aivan valtavasti lauseita, joita haluaisin tekstissäni siteerata, mutta pidäyttäydyn ja jätän niiden löytämisen ilon sinulle.


Kun Äitimaan lisäksi lukee vielä aiemmin tänä vuonna ilmestyneet Nelli Ruotsalaisen & Hanna Tyrväisen Jälkivuodon sekä Maiju Pohjolan Ettei yötä enää alkaa olla kasassa varsin kattava kuivaharjoitus äitiydestä.





Olga Kokko: Äitimaa
Äänikirjan lukija: Karoliina Niskanen
Kustantamo S&S (2022)

Aloitin Äitimaan lukemalla, mutta siirryin kuunteluun, koska jälkimmäiseen oli enemmän tilaisuuksia. Lisäksi Karoliina Niskanen lukee teoksen valtavan hyvin ja hänestä onkin tullut yksi suosikkilukijoistani.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän