Vigdis Hjorth: Toisto

Nyt on pakko hengittää hetki syvään. Hengittää rauhallisesti. Uskoa, että hengittämällä voisi rauhoittaa itsensä. 

Vigdis Hjorthin Toiston herättämänä niin monta ajatusta päällekkäin. Aallon kaltainen hyöky, joka vie väkisin mukanaan. 

Ja tämä kipu, joka ei päästä. Ja tämä polte veressä, jota ilman ei ole elämää.

Olen lukenut Hjorthilta aiemmin hänen romaaninsa Perintötekijät ja Onko äiti kuollut. Luin ne kummatkin ennen äitini kuolemaa. Luin ne tilanteessa, jossa äitini oli vielä elossa.

Äitini kuoltua lukisin ne toisella tapaa. Väkisinkin eri näkökulmasta. Ei kulmasta vaan nurkasta. Ahdistettuna nurkkaan, josta äitini kuoleman jälkeen en enää pääse.

Sekä Perintötekijöissä että Onko äiti kuollut -romaanissa on keskeistä päähenkilön suhde hänen äitiinsä. Perintötekijöissä Hjorth kuvaa, miten sen päähenkilön Bergljotin lapsuudessa on tapahtunut asia, jota hänen vanhempansa eivät suostu uskomaan.

Kirjoitin Perintötekijöistä:

"Hjorth näyttää kauhistuttavalla ja kristallinkirkkaalla tarkkuudella, miten ihmiseen vaikuttaa se, että hänen tarinansa ei tule nähdyksi omien vanhempien ja sisarusten taholta. Miten tarina tykyttää ihmisessä vuodesta toiseen ja odottaa, että vielä joskus tulisi se päivä, jolloin se otetaan vastaan."

Onko äiti kuollut -romaanissa Hjorth tarkastelee, miten äiti on karkoittanut tyttärensä elämästään, eikä halua olla tämän kanssa tekemisissä ja miten tytär yrittää epätoivoisesti saada yhteyden äitiinsä. Hjorth kirjoittaa:

”Lapsen on voitava selvittää välit vanhempiensa kanssa, jotta hän löytää oman tahtonsa ja tiensä …”

Onko äiti kuollut on temaattisesti Perintötekijät-romaanin jatko-osa ja Toisto täydentää trilogian. Teoksessa palataan päähenkilön ja hänen äitinsä väliseen suhteeseen sekä Siihen Samaan, mitä tapahtui Perintötekijöiden Bergljotin lapsuudessa, ja jota hänen vanhempansa eivät suostuneet uskomaan.

Toistossa trauma on vahvasti läsnä. Se pakottaa kirjoittamaan. Se on se kauhea lähde, joka on täynnä kirskuvaa mustaa mönjää, jota vastaan muita keinoja ei ole kuin sanat. Sanat, jotka toistavat tapahtunutta. Sanat, jotka toiston kautta vangitsevat ja vangitsemisen kautta vapauttavat. 

Jos hyvin käy. 

Aina ei käy.

Ja mitä hyvin edes on? 

Ehkä riittää, jos käy riittävän hyvin ja voi hyväksyä sen, että riittävä on tarpeeksi.

Trauma on haava, jonka Hjorthin kirjojen päähenkilöt (ovatko he yksi, ovatko he monta) eivät voi antaa parantua. 

Mitä olisi ilman traumaa? 

Traumaa, joka on kaikkialla ruumiissa. On kuin sydän, jonka on lyötävä. Jonka on kuljetettava verta elimiin.

"[t]oisto on kuin kulumaton vaate, se istuu napakasti ja hellästi, ei purista eikä roiku."

Toisto on tuttu lohtu. Kauhea lohtu.

Trauma aktivoituu, kun Toiston päähenkilön viereen istuu konsertissa perhe (äiti, isä, teini-ikäinen tytär), joiden välistä kommunikaatiota päähenkilö tarkastelee omien kokemustensa läpi. Näkee, miten tytär on vanhempiensa armoilla. Miten tytär ei voi paeta, sillä mihin hän menisi. Hän istuu konsertissa ja hänen äitinsä vaatii häntä ottamaan takin pois. Tytär ei halua.

Äidin on valta iankaikkisesti. Tytär on alamainen. Tyttären alistettu asema on tunneli, josta päähenkilö valuu omaan teini-ikäänsä, jossa on äiti, joka kontrolloi tytärtään vimmaisesti. Vainoharhaisesti ja hysteerisesti.

Jossa on taustahenkilö. Isä, joka toisinaan saattaa pyytää, että äiti jättäisi tyttären rauhaan.

Toiston äiti on sietämätön ja kun käy ilmi, että äidin käytökselle on selittäviä syitä, on tämän tiedon kanssa vaikeaa ja hankaavaa olla. On tuskaista. On pimeää. Kaikki nurkat epämääräisiä hahmoja täynnä.

Hjorth käyttää toistoa kirjallisena, teosta rytmittävänä keinona, laastarin repimisenä haavan päältä yhä uudestaan jos toki - paradoksaalisesti - juuri Toistossa sen käyttö ei ole yhtä hallitsevaa kuin hänen aiemmissa romaaneissaan.  Hjorthin uusimmassa romaanissa toisto ei ole niinkään romaanin sisällä tapahtuvaa tekstuaalista liikettä kuin kokonaisvaltaisempaa, psykologista (pakko)liikehdintää.

Toistossa palataan vielä kerran ja mennään sinne, mihin Hjorth on aiemmissa romaaneissaan vihjannut.

Hjorthin värikartan hallitseva sävy on tiheä tumma. Sitä valaisee loistelampun kylmä valo. Tunnelma Toiston perhekuvauksissa tyttäreen kohdistuvine rajoituksineen tuo mieleen Sofia Coppolan elokuvan Virgin suicides. 

Toiston lukeminen tuntuu samalta kuin pakkasta ruiskutettaisiin suoraan suoniin. Kaikki ylimääräinen on karsittu. On vain se, jonka on pakko olla.

Vigdis Hjorth: Toisto

Norjankielinen alkuteos: Gjentakelsen

Suomentanut Katriina Huttunen

160 sivua

Kustantamo S&S (2024)