Kansi on kirjan ovi. Aura Nurmen Karkuteillä romaanin "ovessa" lukee Janne Kuisma. Kuisman suunnittelema kansi on yksi hienoimpia, joihin olen pitkään aikaan törmännyt ja se ei ole pelkästään kansi, vaan se tarjoaa pysähtymisen hetkeä, lukuasennon ottamista ja pitkää syvää hengitystä.
Nyt ei rymistellä kirjan sisään niin, että sanat ja lauseet singahtelevat paikoiltaan. Nyt astutaan varovasti, odotetaan hetki ja otetaan mukaan Edith Södergranin sanat: "Älä astu ruohikolle paljain jaloin: puutarhani on sirpaleita täynnä."
Aura Nurmi on aiemmin kirjoittanut kaksi kehuttua runokokoelmaa.Villieläimiä (2016) ja Leijonapatsailla (2020). Jälkimmäisestä olen myös kirjoittanut (click) ja pitkälti siitä omaamieni muistikuvien pohjalta odotin Karkuteiltä jotakin hyvin erilaista kuin mitä se tarjoaa.
Tarkoitanko, että odotukseni eivät täyttyneet? Ei, sitä en todellakaan tarkoita.
Karkuteillä on matkaromaani, jossa kuvataan kirjan päähenkilön Kaurin matkaa Japaniin. Romaanin varsinainen tarina on kehystetty Kaurin lapsuus- ja nuoruusvuosilla, joita on dominoinut köyhyys ja osattomaksi jääminen. Äiti hylkäsi Kaurin jo tämän ollessa vauva, eikä isä yrityksistään huolimatta pystynyt olemaan isä.
Näkyväksi tuleminen mahdollistui Kaurille, kun hän löysi karaten ja karatevalmentajasta tuli hänelle isän korvike. Valmentajalla oli kuitenkin myös toinen puolensa, joka romutti sen, mitä oli ollut rakentumassa.
Japanissa Kauri löytää Jurin ja heidän välilleen syntyy rakkaussuhde. Tilannetta monimutkaistaa se, että Juri on naimissa. Naiset eivät kuitenkaan voi luopua toisistaan, sillä he ovat sukulaissieluja, jotka validoivat toistensa olemassaolon.
"Istahdan hänen viereensä ja annan huomioni ihmiselle, joka ei ole sitä koskaan riittävästi saanut. Silitän hänen hiuksiaan. Ajattelen, että minusta on hyötyä jollekulle tässä maailmassa, yhdelle yksinäiselle ihmiselle kaukana itäisessä Aasiassa."
Karkuteillä on maadoittavaa kirjallisuutta. Nurmen lauseet ovat tarkkoja ja täsmällisiä, ja niissä asuu vahva viattomuuden tuntu. Aluksi Nurmen kirjoitustapa toi mieleeni Saara Turusen romaanit, mutta lukiessani teosta pidemmälle huomasin yhä useammin miettiväni Eino Tainan romaania Se laajenee. Jokin yhteinen (uus)vilpittömyys näiden teosten välillä. Kuorruttamaton totuudelliselta maistuva kerronta, ironiasta vapautettu.
Kasimir Sandbacka tarkastelee artikkelissaan Modernismista postmodernismiin ja takaisin?'* Raymond Williamsin käsitettä tuntemusrakenne. Sandbacka siteeraa Williamsia, jonka mukaan "tuntemusrakenne on tietylle aikakaudelle tunnusomainen tapa kokea ja hahmottaa todellisuutta".
Karkuteillä saa minut pohtimaan, onko ironian valta-aika nykykirjallisuudessa väistymässä ja vilpittömyyden aika alkamassa. Ehkä kyse on myös siitä, että kun todellisuus ympärillä kriisiytyy yhä enenevässä määrin, ja fakta ja fiktio ovat huonosti toisistaan erotettavissa hullujen ukkojen riehuessa ja tehdessä järjettömiä päätöksiä ja röhnöttäessä megalomaanisten egojensa paisteessa alan kaivata tekstiä, jossa maistuu vahvasti aitous. Tekstiä, johon voin luottaa eli juuri sen kaltaista tekstuaalisen esittämisen tapaa kuin Tainan ja Nurmen romaaneissa on.
Metamodernismin johdannossa teoksen toimittaneet kirjoittajat nostavat esiin suomalaisen nykyautofiktion, jossa usein tunnustusten ja paljastusten kautta käsitellään lapsuuden ja nuoruuden traumaattisia kokemuksia. Karkuteillä asettuu kiinnostavasti edellä mainittua vasten. Se ei ole autofiktiota, mutta sisältää autofiktiivisen varjon (oma termini) vähintäänkin sen vuoksi, että Kaurin fyysinen olemus vastaa pitkälti Nurmen fyysistä olemusta. Todellinen henkilö, kirjailija, vilahtaa tekstissä kuin Alfred Hitchcock elokuvissaan, mutta hän ei vaadi meitä kiinnittämään itseensä huomiota.
Nurmen romaanin Japaniin sijoittuva kertomus toteuttaa Sandbackan edellä mainitussa artikkelissa esiinnostaman reflektoinnin osana trauman käsittelyä. Kaurin matka suuntautuu paitsi Japaniin myös häneen itseensä.
Kun Juri kutsuu Kaurin asumaan hänen ja hänen aviomiehensä Takeon luokse tilanne on outo, piinallinenkin, eikä Takeo ymmärrettävästi ole aina kovin riemuissaan kotiinsa muuttaneesta Kaurista. Tarvitaan hengitystilaa. Karkuteillä oleminen saa uuden merkityksen, kun Kauri ja Juri jättävät Takeon kotiin ja lähtevät prätkäreisulle.
Kauri on ammatiltaan ajo-opettaja ja moottoripyörät ovat tärkeitä sekä hänelle että Jurille. Bensaa ja sen hajua, ajoratoja ja vauhtia, vapautta, kuolemanvaaraa. Äkkiä olen keskellä Rachel Kushnerin esseetä A girl on a motorcycle.**
Nurmen kuvaamana Japani muuttuu eläväksi ja se millainen kuva Japanista Karkuteiden myötä muodostuu vastaa pitkälti juuri sitä kuvaa, joka minulla - Japanissa käymättömällä - tästä maasta on. Kiinnostavaa on, että Japaniin liittämäni käsitykset vastaavat sitä tapaa, jolla Karkuteillä on kirjoitettu. Syntyy happea. Syntyy tilaa. Syntyy sellainenkin tunne, että maailmassa ehkä sittenkin on vielä joku järki, vaikka usein sitä onkin vaikea uskoa.
Naisten välinen rakkaus seksikohtauksineen ja haluineen tulee liki. Traumat ja ulkopuolisuuden kylmä koura pettymyksineen tuntuvat sydänalassa.
Voi Kauri, miten toivoisinkaan, että kaikki menisi elämässäsi hyvin. Että tulevaisuutesi olisi kirkas ja loistava. Luovun sinusta kaipausta tuntien. Päähäni jäävät kaikumaan sanat:
"Kaikki me olemme täällä toistemme vieraina, kunnes on aika lähteä kotiin."
Aura Kanerva Nurmi: Karkuteillä
331 sivua
Otava (2025)
* teoksessa Metamodernismi - Kirjallisuuden ja kulttuurin muutos 2000-luvun Suomessa, toim. Salli Anttonen, Mika Hallila, Anna Helle, Heta Marttinen ja Kasimir Sandbadcka. SKS 2024.
** Rachel Kushnerin essee A girl on a motorcycle on julkaistu häneen teoksessaan The Hard Crowd - Essays 2000-2020, Penguin Random House 2021
Kommentit
Lähetä kommentti