Ennen kuin olin lukenut sivuakaan Alkuhuudosta, olin kuullut, että Ossi Nyman on luopunut autofiktion kirjoittamisesta. Riemuitsin vähän eli käytännössä paljon.
Kuten kirjan elokuvamainosta muistuttava kansi kertoo ovat Alkuhuudossa päärooleissa Toivo Pajumäki, Marjut Pelkonen ja Faith Gabriel. Romaanin miespäähenkilöiden nimet ovat kuorrutettuja. Toivo on paitsi erisnimi, myös toivo jostakin, Toivon kohdalla entisaikojen maailmasta. Faith Gabriel on naimisissa Marjut Pelkosen kanssa ja kuten hänen nimensä viittaa on hän uskon miehiä. Asiaa korostaakseen Nyman on vielä antanut Faithin sukunimeksi yhden arkkienkeleistä. Marjut Pelkosen nimestä ei voi päätellä suurempia ellei Pelkosen tulkitse viittaavan pelkoon ja niitähän meillä ihmisillä on, kuten myös Marjutilla, sillä onhan hänkin ihminen.
Päärooleista pääroolein kuuluu Toivolle. Hän on 1970-luvun lopulla syntynyt bussikuski, joka mieluummin eläisi siinä yhtenäiskulttuurissa ja yhteiskunnassa, joka oli vallalla hänen lapsuudessaan. Toivon toivoa paluusta menneeseen symboloi romaanissa nukkekoti, jota hän rakentaa lapsuuskotinsa kuvaksi.
Ai että miten kertoja iloitteleekaan Toivon kustannuksella ja samalla piirtyy elävästi esiin se ikuisesti taaksejäänyt maailma, jossa Toivo haluaisi elää.
"Toivo on pahoillaan siitä, ettei ole olemassa figuureita, joilla olisi paksut emännän käsivarret, yllään mekon päälle vedetty tikkitoppatakki ja jalassaan villasukat sekä varrettomiksi leikatut kumisaappaat."
Nykymaailmassa Toivo on repaleinen persu, joka fantasioi olevansa Suomi ensin -henkisen Voittopuolueen kansanedustaja. Maahanmuuttajista Toivolla ei ole hyvää sanottavaa. Hän vertaa heitä "merenpohjan kerrostumiin, joista ei ole mitään haittaa merelle, kunhan niiden annetaan maata rauhassa omalla paikallaan mudan alla."
Toivo on huonolla itsetunnolla varustettu yksinäinen ressukka, mutta romaanin alussa hänen mielipiteensä ja rasistisuutensa estävät tuntemasta häntä kohtaan sympatiaa. Simsalabim. Nyman heilauttaa taikasauvaa ja syntyy kiinnostava paralleeli, sillä samalla kun Toivon elämä mullistuu hänen tavatessaan Marjut Pelkosen, alkavat myös minun tunteeni Toivoa kohtaan muuttua. Eikö Toivokin ansaitsisi rakkautta?
Jo Nymanin esikoisteoksessa keskeisellä sijalla ollut työn ja sen merkityksen - usein merkityksettömyyden - kuvaus saa Alkuhuudossa jatkoa. Toivo kärsii bussikuskina olosta ja toivoo, että hänellä olisi edes sydänsairaus, jotta hän voisi luopua työelämästä. Marjut on töissä kaupan kassalla ja on sitä mieltä, että työllä ei tarvitse olla merkitystä ollenkaan. Hommat hoidetaan, rahaa tulee tilille. That's it.
Kertoja näkee Marjutia selvemmin, näkee hänen elämässään vallitsevan tyhjyyden, jota Marjut yrittää paeta satunnaisten seksisuhteiden avulla. Avioliitto Faithin kanssa on väljähtymässä, eikä alkuaikojen huumasta ole tietoakaan. Lapsetkin ovat enempi isänsä tyttöjä.
Marjutin tapa tyrkyttää itseään miehille ei ole helppoa luettavaa ja siitä jää mieleen pitkäksi aikaa nainen, joka kerta toisensa jälkeen on polvillaan sängyllä ja tarjoaa itseään otettavaksi.
Kertojaa voisi syyttää rasistisuudesta ja seksistisyydestä, mutta on hyvä pitää mielessä, että rasismi on Toivon ominaisuus ja seksismi taas syntyy siitä, että Marjut ei parempaakaan tapaa tulla huomioon otetuksi keksi kuin satunnaiset seksisuhteet.
Mutta. Kuiskaa ääni. Marjutin kohdalla kertoja olisi voinut tehdä toisenkinlaisen valinnan. Ei ollut mikään pakko laittaa Marjutia kerta toisensa jälkeen perse pystyssä sänkyyn.
Nyman haluaa hämmentää. Luoda tekstiin kohtia, jotka herättävät ristiriitaisia tunteita ja tarjoavat mainion alustan someväittelyille. Jos niin käy saa kirja enemmän huomiota, mikä ei kuitenkaan tarkoita, että ihmiset lukisivat sen. Onhan ihan mahdollista puhua ja väitellä kirjasta, vaikka sitä ei olisikaan itse lukenut.
Olenko kohtuuton? En tiedä, joku vaaran paikka tässä nyt on. Joku liukas mäki, jota etenen pari metriä ylöspäin, kunnes mätkähdän takaisin alas.
Alkuhuuto on muodoltaan kolmiodraama, mutta huomio ei ole siinä, kuka kenet lopultakin saa, vaan kolmiodraama on kehys, jota vasten romaanihenkilöt kimpoilevat ja näin tehdessään tulevat paljastaneeksi itsestään erinäisiä puolia.
Alkuhuutoa lukiessani en voi olla miettimättä, miten monta ketunhäntää Nymanilla on kainalossaan. Ainakin hänellä on pakko olla iso kainalo. Kerronnan radikaalius syntyy siitä, että se purkaa joko-tai -ajattelua, paikoin suorastaan kriisiyttää sen ja koukkaa tragikomedian kautta, kuten kuvauksessa, jossa Marjut ja Faith tekevät parisuhdeterapiaharjoitusta.
Niin tai näin tai miten päin tahansa, koilliseen kaakkoon ja pääilmansuuntiin Toivon, Marjutin ja Faithin seurassa on tarjolla riemastuttavia hetkiä ja saattaa käydä niinkin, että se mitä lukijan ajattelussa tämän romaanin parissa tapahtuu saattaa ulottaa itsensä huomattavasti laajemmallekin.
Nymanin teksti ei ole sisäsiistiä, vaan ruikkii nurkkiin. Kerronta leikittelee omalla kustannuksellaan, osoittaa ja kieltää osoittavansa. Alkuhuudon nerokkain pointti on siinä, että se ei hoivaa lukijaa ja vahvista hänen oletettuja näkemyksiään tiettyyn ryhmään kuuluvista ihmisistä. Se toimii vastavirtaan ja haastaa lukijan. Nymanin romaani on älykkäästi ja kivuliaasti nerokas, jos sen ansiot uskaltaa tunnustaa.
Ossi Nyman: Alkuhuuto
271 sivua
Teos (2025)
Kommentit
Lähetä kommentti