Aura Nurmi: Leijonapatsailla

Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla, väitti Apulanta aikoinaan.

Se kipu, joka puskee Aura Nurmen runokokoelmasta Leijonapatsailla ei kuole huutamalla, ei kuiskaamalla, eikä hiljaa olemalla. Ei vaatteet päällä, ei puolipukeissa, ei alastomana. Se on kipua, joka hälytysvalon tavoin muistuttaa siitä, että nuoret tytöt ovat vaarassa jatkuvasti. Erityisesti ne nuoret tytöt, jotka tulevat köyhistä ja rakkaudettomista kodeista.

kukaan ei suojele sinua 

ei ole sinun puolellasi 

he laittavat kätensä rintsikoittesi alle

Tässä kokoelmassa "kultaisen nuoruuden" kulta on syövyttävää kissankultaa. On olemassa ikään kuin yleinen onnellisen nuoruuden kehys, jota vasten runoissa kuvatun tytön todellisuus iskeytyy märkäpesäkkeenä. Tämä tulee Leijonapatsailla kaikessa järkyttävyydessään koskettavimmin esiin osion Konfirmaatio aloittavassa runossa, joka on onnittelukortin teksti rippikoulunsa suorittaneelle ja joka päättyy sanoihin

nyt onnea sulle toivottaa

ihanat vanhempasi

on polkus vasta alkamassa

rippijuhlanasi

Miten kaukana voivatkaan olla korusanat ja todellisuus? Miten irvokas on viittaus ihaniin vanhempiin. Miten polku on todellisuudessa piikkimatto.

Perhejuhlat, ristiäiset, häät ja vastaavat itkettävät minua noin yleensäkin. Itkettää ihmiset, jotka pukeutuvat ns. parhaimpiinsa ja yhden juhlan ajaksi yritetään luoda kohottunut tunnelma. Minä kuitenkin tunnen noissa tilaisuuksissa suurta surua, jonka uskoisin johtuvan juuri siitä ristiriidasta, mikä vallitsee normielämän ja juhlatilanteen välillä. Juhlat ovat liian usein yhteinen valhe.

Nurmen runojen lukeminen tuntuu samalta kuin yrittäisi pukea vaatetta pahan palovamman kärsineen ihonosan päälle. Palovammat kuitenkin paranevat, runoissa kuvatun tytön elämä ei.

Hankoon sijoittuvien runojen myötä huomaan olevani Monika Fagerholmin romaanissa Kuka tappoi Bambin? Sieltä kuljen Nelli Ruotsalaisen kokoelmaan Täällä en pyydä enää anteeksi. Haluan pelastaa kaikki nuoret tytöt. Pelastaa heidät itseltään ja muilta ihmisiltä.

Leijonapatsailla on kokoelma, jossa mitään ei alleviivata, ei osoiteta. Sanat välähtelevät kuin salamat, jotka valaisevat voimalla, jota vastaan ei auta edes silmien sulkeminen

on kesäkumibiisi 

kiekkolaulu 

kansallishymni 

soittoääni 

raiskausbiisi

On kiire aikuisuuteen. Siellä odottaa lohduton tulevaisuus. Siellä odottaa kahtiajakautunut yhteiskunta, riistotalous ja alemman yhteiskuntaluokan hyväksikäyttö. Siellä odottaa suloinen kapitalismi viikate kädessään ja liian moni meistä on pitkäksi kasvanutta heinää.

Siivoojan näkökulmasta kirjoitettu proosaruno tiivistää kaiken oleellisen. Itkeskelen sitä lukiessani. Kun on antanut koneistolle kaiken mitä pystyy saa palkaksi palkattomuuden. Tämän kohtalon kokeneen ystävä lähettää tekstiviestin, jossa hän toteaa, että

[e]n saisi toiseksi viimeistä enkä viimeistä palkkaani. Niillä vaihdetaan tavaratalon ovien pienet kultaiset lukot.

"Niillä vaihdetaan tavaratalon ovien pienet kultaiset lukot."

Aura Nurmen runot antavat äänen vaiennetuille ja tuovat esiin yhteiskunnan sen varjopuolen, josta rikkaat yrittävät pestä käsiään juostessaan nonstop-Cooperia oman napansa ympärillä kassakoneen viehkon kilinän säestyksellä.

En pysty. Sanani eivät riitä. Ei kykyni. Ei taitoni. Olen tiloissa tämän kokoelman taidokkuudesta ja keksin ihan hirveän monta ihmistä, jotka pitäisi lukita häkkiin ja päästää ulos vasta, kun he ovat sisäistäneet Nurmen kokoelman sanoman.

Leijonapatsailla on huuto, joka herättää valtavasti tunteita. Se näyttää, miten maailman epäoikeudenmukaisuuden mekanismit toimivat ja herättää halun käydä taisteluun tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Enempää ei runokokoelmalta voisi vaatia.

Leijonapatsailla on elintärkeää runoutta, jonka lukemista kenenkään ei pitäisi jättää väliin.



Aura Nurmi: Leijonapatsailla
86 sivua
Otava (2020)