Reader, why did I marry him?

Aloin lukea Helmi Kekkosen Vieraita jo kauan ennen kuin olin pitänyt tätä romaania edes kädessäni. Luin sen kantta. Luin kuumailmapalloja ja mietin yhtä viikonloppua vuosia sitten, kun olin mukana kuumailmapallokilpailun aputiimissä. Aina ja yhä uudestaan tämä Elina Warstan suunnittelema kaunis ja puhuva kansi tuli mieleeni ja sen mukana sanat: kuumailmapalloa voi ohjata vain nostamalla tai laskemalla sen korkeutta niin, että tuuli on mahdollisimman suotuisa. Oikeastaan minä tein tulkintani Vieraista jo sen kannen perusteella. Olin vähän hölmösti jo etukäteen varma, että Vieraat on kertomus ihmisistä, jotka eivät koskaan täysin kohtaa toisiaan. Ihmisistä, jotka lentävät taivaan poikki lähekkäin, mutta aina niin, että toinen on vähän edellä ja toinen jäljessä. Jos kuumailmapallolle haluaa antaa synonyymin, sitä voisi Kekkosen romaanin yhteydessä kutsua puhumattomuudeksi. Se on vaikenemista, joka erottaa ihmiset. Se on kyvyttömyyttä lukea tuulta. Vieraat on näkökulmaromaani, mutta...

Heti ensimmäisellä sivulla minä aavistelen. Hormonini menevät siihen asentoon, että oikeastaan jo tiedän. Parin sivun jälkeen olen valmis julistamaan: 'Leda' on tekstuaalista rokokoota. Anu Kaajan esikoisteos, novellikokoelma Muodonmuuttoilmoitus , oli räväkkä ja suorastaan sähisevä. Kuvasto oli siinä omintakeista ja omaan mieleeni on lähtemättömästi jäänyt esimerkiksi patonkien joukkoraiskaus. Muodonmuuttoilmoituksen feminismi sylki juhlasylkeä normatiivisen päälle. Siihen verrattuna 'Leda' on hillitysti leikittelevä, ornamentinomaisesti tyylitelty ja viehättävän vanhanaikaiseen kieliasuun puettu. Tarinan pohjalla on Leda-myytti, joka kertoo siitä, miten Zeus muutti itsensä joutseneksi ja häpäisi Ledan. Taru on ikivanha, mutta aina ajankohtainen. Esimerkiksi viime päivinä olemme saaneet seurata Axl Smithin masinoimaa versiota Zeuksen ja Ledan tarinasta. Kaajan romaanissa 'Ledan' arvoituksellinen kertoja haluaa siirtää Ledan tarinan nykypäivään ja kerto...

Avoin ja yksityinen kirjeenalku Jörn Donnerille: Kuules Jörn, yritän kirjoittaa bloggausta uusimmasta kirjastasi, mutta siitä ei nyt tule yhtään mitään, kun sinä olet niin vahvasti olkapääni takana läsnä. Mitä minä kuulen? Nauratko sinä? Okei, olihan se lause vähän pöllö, mutta suonet anteeksi, kun sentään deletoin kirjoittamani. Ymmärrän, että jos yritän parhaani, niin se ei ole kovin paljon sinun mittapuullasi mitattuna. * Olen monesti leikilläni todennut, että isona haluaisin olla Jörn Donner. Tällä lauseella tarkoitan esimerkiksi sitä, että on oltava joku, joka ei välitä, mitä muut ajattelevat siitä, mitä hän sanoo. On oltava joku, joka sanoo suoraan myös sen, mitä monet muut vain pienissä bittejä kuhisevissa päissään miettivät puhumattakaan niistä, joille pää on vain kaulanjatke. On oltava joku, koska muuten maailmasta puuttuu toivo. On oltava joku, joka kirjoittaa esimerkiksi näin: Hallituksella on vielä kaksi vuotta aikaa vastenmielisen epäpätevyytensä todistamisee...

Rachel Cuskin tapa kirjoittaa on kirjoittamisen suurta juhlaa, mutta en silti usko kovin monien hänen teoksistaan viehättyvän. Toki erittäin mielelläni olisin tässä asiassa väärässä. Transit ei tarjoa sen enempää pakopaikkoja kuin viihdettäkään. Se ei anna mitään, jos sille ei anneta. Cusk ikään kuin jättää romaaninsa näyttämölle kuin se olisi hänen ruumiinsa. Tule lähelle, tule liki, avaa suusi. Haukataan toisiamme. * En oikeastaan haluaisi kirjoittaa tästä kirjasta mitään ja olenkin lykännyt tämän tekstin kirjoittamista jo yli kuukauden. Kun nyt kumminkin olen pitänyt tapanani kirjoittaa kaikesta lukemastani, niin rustaan tähän muutaman rivin tietoisena siitä, että sillä mitä tähän kirjoitan ei ole mitään väliä. Itse asiassa Transitista kirjoittaminen on aika ahdistavaa, koska haluni olla kirjoittamatta siitä on niin vahva. Olen miettinyt Rachel Cuskia ja Elena Ferrantea. Jälkimmäinen on ollut suorastaan kirjallinen sensaatio. Elenan ja Lilan tarinan on lukenut v...

Kun vuosia sitten ihmissuhteessa tuli päivä, jolloin aloin epäillä, että rakkaus ei sitä enää pelastaisi, minä kirjoitin nimikirjaimeni omistamieni kirjojen kannen sisäpuolelle. Stendhalin Punainen ja musta (Le rouge et le noir, 1830) oli yksi näistä kirjoista. * Marie-Henry Beyle (1783-1842), joka paremmin tunnetaan nimellä Stendhal oli ranskalainen kirjailija, jota Wikipedia kuvaa varsin hauskasti toteamalla, että hän on kuuluisa "romaanihenkilöidensä luonteen tarkkasilmäisestä analyysistä ja kuivahkosta kirjoitustyylistä."* Totta Mooses, kuivakkuutta löytyy myös Punaisesta ja mustasta aivan riittämiin. Luku-urakkani keskivaiheilla kiteytin kokemukseni muotoon: pito erinomainen, luisto puuttuu. Stendhalia on usein nimitetty modernin psykologisen romaanin varhaisimmaksi edustajaksi. Aikalaisten keskuudessa hänen vastaanottonsa oli nuivaa ja lukemani painoksen takakannessa todetaankin, että elinaikanaan Stendhalilla ei ollut kuin satakunta lukijaa. Laitetaan täh...

Mummoni serkku kertoi kerran, että nuorena tyttönä, kun hänellä ei ollut ketään, joka olisi häntä ymmärtänyt, hän painoi päänsä vasten lehmän lämminta kylkeä. Lehmä kuunteli, ymmärsi ja tarjosi lämpönsä. Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu on raaka ja kaunis. Sen maailmassa rajat ihmisten ja eläinten välillä ovat horjuvia. Elämä retuuttaa molempia, raahaa pitkin pakkaskylmää pihamaata ja painaa alemmas ja potkaisee, mutta ihminen ja eläin nousevat. Synnyttävat elleivät kuole. Joskus ihmisen ja eläimen huudosta ei tiedä, onko kyseessä syntymän vai kuoleman ääni. Mukan romaani on sekä kertomus erään lappilaisen kylän ihmisistä että Martta Mäkelän seksuaalisen heräämisen kasvutarina. Jos kuka on nähnyt kirjan pohjalta tehdyn, Rauni Mollbergin ohjaaman elokuvan tuskin pystyy unohtamaan Marttaa näytelleen Maritta Viitamäen roolisuoritusta. Hänen katseensa päilyi lukemieni sivujen yllä. Katse, jossa on niin paljon, että enempää tuskin ihmisen katseeseen mahtuu. Maa on syntin...

Panen päähäni hatun, jotta voin ottaa sen pois. Nyt on kirjoitettava ihan hiljaa. Nyt on kirjoitettava niin, että ei ole yhtään kuohuvaa adjektiviia. Mr. Coates, minä luotan siihen, että kun sanon kiitos, sinä tiedät, että se sisältää kaiken. * Ta-Nehisi Coatesin Between the World and me on pitkä kirje isältä pojalle. Coates haluaa tässä teoksessa välittää pojalleen kaiken sen, mitä hän on oppinut elämästä eläessään mustana ihmisenä Amerikassa. Tunnustan rajoitukseni. Teos sisältää paljon sellaista, jota en voi täysin ymmärtää, koska olen valkoihoinen eurooppalainen. Se, minkä haluan tehdä ehdottoman selväksi on, että näin rehellistä tekstiä olen harvoin lukenut. Läsnä on mustien synkkää historiaa ja järjestelmällistä sortoa, mutta myös rakkauden kantavaa voimaa, omien virheiden tunnustamista ja viiltävän totuudellista reflektointia omasta paikasta maailmassa. Coates kirjoittaa vaikeista ja kipeistä asioista. Hän osoittaa, miten amerikkalainen unelma on rakennettu musti...

Löysin Marisha Rasi-Koskisen reittiä, jota pitkin en aiemmin ole ketään toista kirjailijaa löytänyt. Seuraan nimittäin häntä instagramissa ( @marisharasikoskinen ) ja olen ihastellut hänen valokuviaan, jotka ovat paitsi hienoja ja taidokkaita, myös sillä tavalla puhuttelevia, että niiden herättämille tunteille ei ihan helposti löydy sanoja, sillä tuntuu kuin ne kulkisivat pitkin alitajuntani käytäviä. Rasi-Koskisen valokuvien innostamana halusin alkaa tutkia, onko hänen kirjoissaan sitä samaa kuin valokuvissa. Koska parhaillaan on menossa novellihaaste, päätin aloittaa hänen novelleistaan. Ja kyllä vaan. Ne jäljet ja tunnelmat, joita hänen kuviaan katsoessani koen, ovat läsnä myös Vaalenpunaisessa meressä.  Jukka Viikilän romaanista ' Akvarelleja Engelin kaupungista ' kirjoittaessani totesin, että monet Viikilän sinänsä hienoista lauseita jäivät minulle jollakin tapaa vieraiksi ja käsittämättömiksi. Koin, että omalla kohdallani Viikilän teoksen esteettinen vastaanott...