tiistai 31. tammikuuta 2017

Stendhal: Punainen ja musta - klassikkohaaste, osa IV

Kun vuosia sitten ihmissuhteessa tuli päivä, jolloin aloin epäillä, että rakkaus ei sitä enää pelastaisi, minä kirjoitin nimikirjaimeni omistamieni kirjojen kannen sisäpuolelle. Stendhalin Punainen ja musta (Le rouge et le noir, 1830) oli yksi näistä kirjoista.

*

Marie-Henry Beyle (1783-1842), joka paremmin tunnetaan nimellä Stendhal oli ranskalainen kirjailija, jota Wikipedia kuvaa varsin hauskasti toteamalla, että hän on kuuluisa "romaanihenkilöidensä luonteen tarkkasilmäisestä analyysistä ja kuivahkosta kirjoitustyylistä."* Totta Mooses, kuivakkuutta löytyy myös Punaisesta ja mustasta aivan riittämiin. Luku-urakkani keskivaiheilla kiteytin kokemukseni muotoon: pito erinomainen, luisto puuttuu.

Stendhalia on usein nimitetty modernin psykologisen romaanin varhaisimmaksi edustajaksi. Aikalaisten keskuudessa hänen vastaanottonsa oli nuivaa ja lukemani painoksen takakannessa todetaankin, että elinaikanaan Stendhalilla ei ollut kuin satakunta lukijaa. Laitetaan tähän kohtaan kirjanmerkki kaikkia kirjoittavia ihmisiä varten. Jos hylsyjä tulee ja oma teksti tuntuu paskalta, voi kyse olla siitä, että aikakausi on väärä ja teoksesi tulee saamaan mestariarvon vasta muutaman sadan vuoden päästä.

Punaisen ja mustan ohella muita Stendhalin merkkiteoksia ovat Rakkaudesta (De L'amour, 1822) ja Parman kartusiaaniluostari (La chartreuse de Parme, 1839). Ollakseni rehellinen en aio tutustua niihin lähiaikoina, sillä Punainen ja musta tarjosi sen verran täyteläisen määrän Stendhalia, että se riittää pitkäksi aikaa. On ihmisiä, jotka haluavat lukea vain kirjoja, jotka ovat huippuja ja vievät unohduttavalla suihkeella arkielämän mennessään. Minä en kuulu heihin. Päinvastoin saan omituista, varmaan täysin kyseenalaista nautintoa, sellaisten kirjojen lukemisesta, joiden kohdalla lukeminen takkuaa oikein kunnolla. Punaisen ja Mustan kohdalla jouduin tarjoutumaan  puolivälin jälkeen hätäkeinoon, jolla teos kuin teos tulee luetuksi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että luin Punaista ja mustaa huimaa 10 sivun päivävauhtia.

Edellisestä ei pidä päätellä, että pitäisin Punaista ja mustaa huonona romaanina. Enempi on kyse siitä, että Stendhalin teksti tosiaankin on melko kuivaa. Teoksessa on keskeisessä roolissa Ranskan 1800-luvun alun poliittinen liikehdintä. On jakobiineja, rojalisteja ja liberaaleja. Jotta olisin ymmärtänyt tämän puolen teoksesta, minun olisi pitänyt hankkia kosolti lisätietoa Ranskan historiasta. En tehnyt niin, vaan keskityin kirjasta löytyvään romanssijuoneen.

Kirjan päähenkilö on kirvesmiehen poika Julien Sorel, joka kirjan aikana tekee luokkaloikan. Hän itse ei tosin pääse asiasta nauttimaan, sillä hänen hölmöilynsä rakkausasioissa johtavat hänen tuomitsemiseensa kuolemantuomioon. Julienin suuri rakkaus on Rouva de Renal, joka Julienin epäonneksi on paitsi hänet lastensa kotiopettajaksi palkanneen Herra de Renalin vaimo myös kiihkeä rojalisti Julienin itsensä edustaessa liberaalimpia arvoja. Alunperin Julienin kohdalla ei ole kyse romanttisesta kiinnostuksesta Rouva de Renalia kohtaan, vaan tämä edustaa hänelle mahdollisuutta nousta yhteiskunnan hierarkiassa. Julien päättelee: "olen itselleni velkaa sen, että tulen hänen (Rouva de Renalin) rakastajakseen.

Julienin aikomuksia vaikeuttaa ajan uskonnollinen ilmapiiri ja Rouva de Renalin syyllisyydentunteet, jotka saavat tämän mielessä rangaistuksen luonteen, kun hänen poikansa sairastuu vakavasti. Tuloksena on kolmiodraama, joka huipentuu Julienin lähettämiseen pappisseminaariin.

Varsinainen ihmissuhdelaskelmointi pääsee Punaisessa ja Mustassa käyntiin, kun Julienista tulee osa Pariisin seurapiirejä. Amorin nuolten kohde on tällä kertaa markiisi de la Molen tytär Mathilde. Kuvaus Julienin toimista Mathilden sydämen valtiaaksi on hilpeä, vaikka sitä tuskin sellaiseksi on tarkoitettu. Erityisen komeaa laskelmointia Mathildea kohtaan Julien osoittaa lähettämällä Mathilden mustasukkaiseksi tekemiseksi kirjeitä toiselle naiselle. Kaiken huipuksi nämä ovat kirjeitä, jotka toinen henkilö on aiemmin kirjoittanut ja jotka Julien kopioi sanasta sanaan.

Julien on omahyväinen, turhamainen ja häikäilemätön. Kaiken kaikkiaan tyyppiä, johon kenenkään naisen ei kannattaisi rakastua. Yllättävää Punaisessa ja mustassa oli, että Stendhal antaa huomattavan paljon tilaa Mathilden henkilöhahmolle ja tämän ajatuksille. Tämä onkin tarpeen, sillä Mathildea ennen Stendhal on päästänyt ääneen Herra de Renalin, joka valuttaa vaimonsa korviin mm. seuraavat kaikkitietävän miehen sanat:

Puhut kuin hanhi, joka oletkin, huusi herra de Renal pelottavalla äänellä.. - Voiko naisella muuten otaksuakaan olevan järkeä? Ette välitä koskaan mistään järkisyistä, kuinka siis tietäisittekään mitään? Olette niin välinpitämättömiä ja laiskoja, että viitsitte korkeintaan pyydystää perhosia, olette heikkoja olentoja, joita meidän täytyy onnettomuudeksemme pitää luonamme!

Ugh! Herra de Renal on puhunut.

*

Mathilde ei ole helposti valloitettavissa, mutta kieroilla toimillaan Julien onnistuu voittamaan hänet puolelleen siitä huolimatta, että Mathilde on älykäs ja omasta asemastaan tietoinen. Mathilden henkilöhahmon kautta avautuu teokseen sisältyvä näkemys sukupuolien välisistä eroista, joissa nainen on aina kohde, mies puolestaan suuri valloittaja. Jos kerran niin viisas ja terävään ajatteluun ja itsereflektioon kykenevä nainen kuin Mathilde on vieteltävissä, niin kukapa ei olisi. Kertoja osoittaa näin viettelytaitoisen miehen lajikkeeksi, jota yksikään nainen ei voi vastustaa.

Teoksen romanssijuonen rinnalla kulkee Julienin kehityskertomus, jossa hän pyrkii vakiinnuttamaan paikkansa korkeamman säädyn edustajana. Teoksen lopputulema on pessimistinen, sillä juuri ennen kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa Julien kiteyttää näkemyksensä elämästä toteamukseen, jonka mukaan maailma on täynnä tekopyhyyttä ja teeskentelyä ja ihmiset epäluotettavia olentoja.

Loistavinta Punaisessa ja mustassa on Stendhalin tapa kuvata ihmisten tunteita ja mielenliikkeitä sekä erityisesti niitä ulkoapäin katsottuna hilpeyttä herättäviä juonitteluja, joihin rakastunut ihminen turvautuu. Stendhalin psykologisen kuvauksen tarkkuus on maineensa veroista. Paikoin Punainen ja musta muistuttaa Madame de La Fayetten Clèvesin prinsessasta (La princesse de Clèves, 1678), jossa niinikään rakkauden vallassa olevan ihmisen teot ja juonet on kuvattu nautinnollisesti, joskaan ihmisen sielunelämä ei de La Fayettella tule yhtä tarkasti raportoiduksi kuin Stendhalilla, jota voisi kutsua ihmismielen psykologisen kuvauksen insinööriksi.

Olen iloinen, että yksi klassikkoaukko on nyt tilkitty. Tekee mieli vähän tuuletella, sillä Punainen ja musta tarjosi sekä oivallisia ja kiinnostavia hetkiä, että myös toisenlaisia hetkiä, jolloin aloin pelätä, onnistunko lukemaan tätä kirjaa loppuun. Wu-huu! Nyt se on tehty. Voin kumittaa nimikirjaimeni Punaisen ja mustan etukannen sisäpuolelta, sillä en joudu murheen valtaan, vaikka tämä kirja jonkun toisen mukaan eksyisikin.



Stendhal: Punainen ja musta (1980, 4. painos)
499 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Le rouge et le noir (1830)
Suomentanut: J. A. Hollo
Kustantaja: WSOY

Helmet lukuhaasteessa sijoitan Punaisen ja mustan kohtaan 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut jo pidempään

*https://fi.wikipedia.org/wiki/Stendhal

17 kommenttia:

  1. Luin tämän joskus 80-luvulla ja muistan uponneeni aika syvälle sen syövereihin enkä oikein pystynyt sitä käsistäni ennen loppua laskemaan. Palautit tarinan mieleen, sillä olin sen tietenkin kokonaan unohtanut. Ehkä ajankuvasta johtuen se jotenkin sekoittui mielessäni Mme Bovaryyn.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokonaisuutena vaikuttaisi, että sinä viihdyit Julienin kanssa paremmin kuin minä. :D Tuo on kyllä totta, että loppuosa on sellainen, että alkaa kyllä kutkuttaa, että miten Julienin oikein käy. Mua häiritsi se, että en tuntenut historiallista kontekstiä tarpeeksi. Vaikka välillä olikin tämän kanssa eteneminen hyvin hyvin hidasta, niin olen todella iloinen, että tämä on nyt luettu ja kuten sanottu, kyllä niitä hyviäkin hetkiä oli paljon.

      Kiitos Leena.

      Poista
  2. Vaikka bloggauksesi ei nyt suoraan saanut ryntäämään tämän kirjan kimppuun niin kyllä silti vielä on harkinnassa...tai ehkä sitten Parman kartusiaaniluostari.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Etkös sä hdcanis lukenut sen Perecin Elämän käyttöohjeen? Sen rinnalla tää on varmaan ihan palanen. Mullahan jäi se kesken melkein heti alkuunsa.

      Jos haluat, niin saat tuon mun Punaisen ja mustan. Olen nyt kehittynyt henkisesti niin paljon, että pystyn siitä luopumaan. :D

      Poista
    2. Jos ei hdcanis tartu tarjoukseen niin mullemulleminäminä. :-)

      Poista
    3. Juha, jos hdcanis ei vastaa mitään. Niin sit se on sun. Niin tai voisinhan tietty laittaa sen puoliksi :D

      Poista
    4. Kyllä mä voin tämän ottaa :)

      Poista
    5. Ok hdcanis. Otan sen perjantaina mukaan.

      Olen pahoillani Juha. Haluatko korvaukseksi Stendahlin menetyksestä Perecin Elämä. Käyttöohje? Se on varmasti hieno teos, mutta epäilen suuresti, että tulen sitä lukemaan.

      Poista
    6. Jos Juha et ole Elämää lukenut niin luulen että voisit pitää siitä :)

      Poista
    7. Kiitos, mutta Perec löytyy tuosta hyllystä.

      Tavan mukaan olen ajatellut lukea käyttöohjeet vasta, kun olen kokeillut ensin itse.

      Poista
    8. Mulle käy usein samoin ja Perecin kanssa olen asiasta varsin varma. :D

      Poista
  3. Klassikkohaastepäivinä tulee aina olo, että minulla on uskomattoman huono klassikkotietämys, sillä monessa blogissa on luettu teoksia, joista en tiedä kuin nimen tai pahempaa, en ole koskaan aikaisemmin edes kuullut niistä. Tämä menee jälkimmäiseen kategoriaan. Se on kuitenkin yksi haasteen eduista, tuodaan klassikkotietämystä myös näistä vähän tuntemattomammista ja saadaan niille ehkä uusia lukijoitakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Punainen ja musta on the klassikkko, vaikkakaan siitä nykyisin ei niin paljon puhuta, mutta olen kyllä useamman kerran törmännyt siihen, että se on mainittu psykologisen romaanin edelläkävijäksi.

      Hauskaa on tosiaan aina tutkia, mitä muut ovat klassikkohaasteeseen lukeneet ja suunnitella, että mitäköhän klassikkoaukkoa seuraavaksi lähtisi tilkitsemään.

      Kiitos Niina ja kiitos vielä haasteen emännöimisestä. :D

      Poista
  4. Heh, kirjoitat loistavasti kirjasta. Varsinkin tuo "pito erinomainen, luisto puuttuu" on aivan mahtava kuvaus.

    Itse olen lukenut tämän lukiossa koulua varten. En muista enää paljoakaan, mutta muistan että se oli mielestäni vähintäänkin ihan ok. Lisäksi muistan, että kirjoitin kirjasta esseen, jossa pohdin, lieneekö päähenkilö narsisti :D (Ja taisin olla sitä mieltä, että on! :D)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole historiallisen romaanin ystävä. Toki asiasta on poikkeuksia, mutta lähtökohtaisesti tilanne on niin. Tämän halusin lukea, koska tämä on tosiaan ollut kirjahyllyssäni ikuisuuden ja nyt Stendahl muuttaa pois luotani hdcaniksen haltuun, jossa uskon sen pääsevän hyvään seuraan. :D

      Minua huvitti monet Julienin teot, vaikka sellaisiksi niitä tuskin on tarkoitettu, mutta onneksi lukijalla on lukijan vapaus. Onhan Julien tosiaan hyvin itsekeskeinen ja keinoja kaihtamaton, joten en yhtään ihmettele, että iskit hänen otsalleen narsistin leiman. :D Kiitos Anna.

      Poista
  5. Minulla on aivan liikaa aukkoja sivistyksessä. Pitäisi enemmän lukea klassikoitakin. Minun on ehdottomasti osallistuttava seuraavaan klassikkohaasteeseen! Ja tänne tuloni päällimmäiseen syyhyn: haastan sinut vastaamaan kirjatagiin: http://unelmienaika.blogspot.fi/2017/02/thrice-read-tag.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tervetuloa sivistysaukollisten kerhoon :D Klassikkohaaste on kyllä ihan mahtava. Osallistu ihmeessä seuraavaan.

      Kiitos haasteesta. Kävinkin jo sitä katsomassa ja nyt vastaukset ovat harkinnassa eli palailen vastausten myötä tuonnempana.

      Poista