Helmi Kekkonen: Vieraat

Aloin lukea Helmi Kekkosen Vieraita jo kauan ennen kuin olin pitänyt tätä romaania edes kädessäni. Luin sen kantta. Luin kuumailmapalloja ja mietin yhtä viikonloppua vuosia sitten, kun olin mukana kuumailmapallokilpailun aputiimissä. Aina ja yhä uudestaan tämä Elina Warstan suunnittelema kaunis ja puhuva kansi tuli mieleeni ja sen mukana sanat: kuumailmapalloa voi ohjata vain nostamalla tai laskemalla sen korkeutta niin, että tuuli on mahdollisimman suotuisa.

Oikeastaan minä tein tulkintani Vieraista jo sen kannen perusteella. Olin vähän hölmösti jo etukäteen varma, että Vieraat on kertomus ihmisistä, jotka eivät koskaan täysin kohtaa toisiaan. Ihmisistä, jotka lentävät taivaan poikki lähekkäin, mutta aina niin, että toinen on vähän edellä ja toinen jäljessä. Jos kuumailmapallolle haluaa antaa synonyymin, sitä voisi Kekkosen romaanin yhteydessä kutsua puhumattomuudeksi. Se on vaikenemista, joka erottaa ihmiset. Se on kyvyttömyyttä lukea tuulta.

Vieraat on näkökulmaromaani, mutta se ei ole sitä itsetarkoituksellisesti, kuten niin monet nykyromaanit ovat. Tarkoitan, että näkökulmia (kuten myös aikatasoja) käytetään nykyromaaneissa paljon ikään kuin ne olisivat taikakeinoja, vaikka ne monissa tapauksissa eivät tuo itse tarinaan mitään lisäarvoa ja harmillisen usein pelkästään löyhentävät romaanin rakennetta ja tuloksena on epämääräistä sekavuutta. Vieraissa sen sijaan näkökulmat ovat hengityksen kaltaisesti tarinan palveluksessa ja niiden käyttö motivoituu romaanin teeman kautta. Kekkosen romaanissa näkökulmat tuovat julki asioita, joista romaanihenkilöt eivät keskenään puhu, vaikka juuri niistä heidän pitäisi puhua.

Olen lukenut Kekkoselta aiemmin Suojattoman, joka on jäänyt muistiini paitsi vahvana, myös harson kaltaisena, osittain jopa eteerisenä. Se on hyvä romaani, mutta kirjallisesti Vieraat on sitä kunnianhimoisempi ja samalla myös osoitus Kekkosen kirjailijanäänen löytymisestä aiempaa vahvemmalla tavalla.

Rrrakastan kirjoja, joissa jätetään sopivasti kertomatta. Vieraissa kerrotun ja vihjatun balanssi on erinomainen. Teos alkaa melkein tarinan lopusta, Senjan järjetämistä illalliskutsuista, jotka päättyvät cliff hangeriin, joka virittää odotuslangan teoksen loppumetreille asti. Tietyllä tapaa odotan läpi romaanin vahvistusta sille, mitä alussa uskon tapahtuneen. On pakko saada tietää. Tämä odotus tuntuu kesäpäivältä, jolloin myrsky kerää voimiaan ja täyttelee sateen saaveja.

Joku ehkä muistaakin, että Raija Siekkinen on minulle elämää suurempi. Hän on myös tähän mennessä ainoa kirjailija, jonka kohdalla olen joutunut jättämään bloggauksen kesken, koska sanat asettuivat sellaiseen yhteisrintamaan minua vastaan, että en päässyt läpi niiden muodostamasta muurista. Kuinka ollakaan, Kekkonen on valinnut Vieraiden motoksi Raija Siekkisen sanat: Elämä, niin täynnään pieniä alkuja ja loppuja, ja isompiakin alkuja ja loppuja, että joskus oli mahdoton sanoa, mikä alku kuului mihinkin loppuun.

Mistä ihmisten välinen vieraus alkaa? Onko myöhemmin löydettävissä joku yksittäinen tapahtuma, josta voidaan sanoa, että se oli ketjun ensimmäinen? Että jos siinä kohdassa olisi tehty toisin kaikki olisi mennyt eri tavalla? Vieraissa lasten ja vanhempien välillä on möykkymustaa. Aikuiset ovat hyväksikäyttäjiä ja omat intressinsä etusijalle asettavia.  Lapsena koettu tekee näkymättömiä paiseita ihoon ja ihmisen kasvaessa ne kasvavat mukana. Vaikka niitä ei paljaalla silmällä näe, ne estävät kantajaansa pääsemästä edes rakkaimpiensa kylkeen kiinni. Ne tekevät epävarmaksi. Saavat luulemaan, pettämään ja tarrautumaan.

Jokainen kirjan henkilöistä on omalla tavallaan onneton. Surullisin on niin kovin lasta haluavan Senjan kohtalo, jonka riipivyyttä lisää hänen vaikea äitisuhteensa. Sen mitä Senja ei tiedä, minä lukijana pääsen kokemaan. Pääsen kuulemaan Senjan äidin lausuvan: "Mutta en minä ollut äiti. Minä esitin äitiä." Tekisi mieli ravistaa häntä. Huutaa hänelle vasten naamaa: Mitä sinä tuota minulle kerrot. Selvitä asiasi tyttäresi kanssa.

Vieraat on älykäs romaani ja minua harmittaa, että Virginia Woolfin Mrs Dalloway (1925) ei ole paremmin muistissani. Kekkonen viittaa Woolfin romaaniin suoraan jo teoksen alussa, kun Senja lähettää miehensä ostamaan lisää kukkia. En tosin olisi tätä vihjettä havainnut, jos en samaan aikaan Vieraiden kanssa olisi lukenut Satu Mannisen runokokoelmaa Sateeseen unohdettu saari, jossa Manninen heti ensimmäisessä runossaan lainaa Woolfin romaanin ensimmäistä lausetta: "Mrs. Dalloway sanoi itse ostavansa kukat."

Vieraat on ihastuttavan kontrolloitu ja kielellisesti hurmaava, hurjimmillaan sen kuvasto on peiteltyä aggressiota täynnä.

Kun hän astuu takaisin makuuhuoneeseen hän pysähtyy nukkekodin eteen, työntää kaikki pikkuruiset huonekalut yksitellen nurin ja rutistaa heiveröisen sängyn nyrkkinsä sisällä palasiksi, piilottaa siinä maanneet nuket hyllyn taakse.

Tämä on niin valtava kuva, että se ei suostu pysymään kirjan sivulla 79, vaan alkaa kieppua ympäri huoneita, joissa asun. Tulee tungosta. Täsmällisesti, kuten hänen tapoihinsa kuuluu, paikalle astuu Henrik Ibsen ja pitää hiljaista monologia Nora Helmeristä. Virginia Woolf ei kuuntele häntä, vaan puhuu avioliitosta, joka on ohi. Tutkija huutaa akateemiseen äänensävyyn, että Mrs Dalloway on vastine James Joycen Odysseukselle. "Jatkuva preesens," kailottaa Gertrude Stein.

Heillä kaikilla on paljon asiaa, mutta he eivät tiedä, mitä minä tiedän, koska eivät olet lukeneet Helmi Kekkosen Vieraita. Nimittäin: ei saa koskaan lakata unelmoimasta tai uskomasta ihmeisiin. Sellaistakin voi tapahtua, että jonain päivänä ei olekaan kuumailmapallossaan yksin.


Helmi Kekkonen: Vieraat (2016)
195 sivua
Kustantaja: Siltala - kiitos arvostelukappaleesta


Helmet lukuhaaste kohta 9 Toisen taideteoksen inspiroima kirja