Reader, why did I marry him?

Suhteeni Maria Matinmikon teksteihin ei ole helpoimmasta päästä. On hankalaa, kun huomaa, että on lukenut hyvää kuten  minulle kävi Matinmikon  Värien kanssa, mutta siihen ei siitä huolimatta itse oikein pääse sisään. Pieneksi sisäpiirivitsiksi on jo vakiintunut Väreistä löytyvä toteamus "ilmassa leijui nakkikeitto". Mikä ihmeen nakkikeitto? En tykkää nakkikeitosta, enkä halua lukea runoja, joissa puhutaan nakkikeitosta. Nakit ovat menneisyyttä ja kuuluvat 1970-luvun saunailtoihin lämpimien voileipien kaveriksi tai korkeintaan osaksi vappuista perunasalaattia. Nakit ovat ehkä epärunollisin asia, jonka tiedän. Nakkikeitto mielessäni aloitin retkeni Kolkan parissa. Tästä kokoelmasta blogistania ei ole hihkunut, eikä siitä ole postattu kahvikuppikuvia instagramiin awesome-hashtagin kanssa. Sinänsä ymmärrettävää, sillä Kolkka on siinä määrin kiinnostava teos, että se ei suostu helpolla Instagramin söpöilysestetiikan valjaisiin. Nyt kuljetaan toisia latuja katuja satuja ...

Näissä runoissa on sääntö, jota en tunne. Logiikka, joka on minulle vieras. Näissä runoissa on paljon, roikkuvasti ja yltäkylläisesti. Nämä runot ovat juhla. Pöydällä pitkä valkoinen pöytäliina. Makaan pöydän alla kaikki raajat ojossa. Paremman väen ruokaillessa esiintyjä lausuu Maria Matinmikon Värejä. Milloin runokokoelma on luettu? Mistä tietää, että on tullut vaiheeseen, joka on päätepysäkki, josta voi jatkaa seuraavaan runokokoelmaan? Ei tietenkään mistään ja sen vuoksi olen lukenut Matinmikon Värejä kuukauden. Tämän ajan on määrittänyt laina-aika. Olen edelleen lukemisen kanssa kesken, kun tämä kokoelma pitää palauttaa kirjastoon. Tekisi vimmaisesti mieli jättää sivujen väliin viesti seuraavalle lukijalle. En kuitenkaan tee niin, vaan istun kuuliaisesti läppärin eteen ja alan kirjoittaa tätä postausta tietämättä yhtään, mitä aion sanoa. Jotakin tästäkin kuitenkin syntyy, sillä niin käy aina, kun alkaa kirjoittaa. Ei välttämättä hyvää, eikä varsinkaan erinomaista, mutta lähes...