torstai 4. toukokuuta 2017

Maria Matinmikko: Värit


Näissä runoissa on sääntö, jota en tunne. Logiikka, joka on minulle vieras. Näissä runoissa on paljon, roikkuvasti ja yltäkylläisesti. Nämä runot ovat juhla. Pöydällä pitkä valkoinen pöytäliina. Makaan pöydän alla kaikki raajat ojossa. Paremman väen ruokaillessa esiintyjä lausuu Maria Matinmikon Värejä.

Milloin runokokoelma on luettu? Mistä tietää, että on tullut vaiheeseen, joka on päätepysäkki, josta voi jatkaa seuraavaan runokokoelmaan? Ei tietenkään mistään ja sen vuoksi olen lukenut Matinmikon Värejä kuukauden. Tämän ajan on määrittänyt laina-aika. Olen edelleen lukemisen kanssa kesken, kun tämä kokoelma pitää palauttaa kirjastoon. Tekisi vimmaisesti mieli jättää sivujen väliin viesti seuraavalle lukijalle. En kuitenkaan tee niin, vaan istun kuuliaisesti läppärin eteen ja alan kirjoittaa tätä postausta tietämättä yhtään, mitä aion sanoa. Jotakin tästäkin kuitenkin syntyy, sillä niin käy aina, kun alkaa kirjoittaa. Ei välttämättä hyvää, eikä varsinkaan erinomaista, mutta lähes poikkeuksetta yllättävää. Jotain, mistä en kirjoittamaan ryhtyessäni tiennyt ja joka jostain siitä huolimatta tuli.

On keskipäivä, "yön sydän valuttaa yön nestettä."

Nämä runot ovat prosaa ja lyhyitä aforismien sukuun kuuluvia lauseita. Natoja ja kälyjä, joista en koskaan muista, mitä ne tarkoittavat. Roxane Gay kirjoittaa teoksessaan Bad Feminist (bloggaus tulossa), että kirjallisuuskritiikit ovat usein kliinisen tuntuisia, koska niissä niin kovasti pyritään objektiivisuuteen. Tunnistan, mistä Gay puhuu ja minua musertaa, sillä Väreistä kirjoittamisen objektiivisuus on minulle sula mahdottomuus. Musertaa, koska huomaan, että olen pettynyt, kun en osaa kirjoittaa näistä runoista paremmin vaikka ne sen niin ansaitsisivat.

Ongelmani alkavat siitä, että en osaa siirtyä Matinmikon lauseesta seuraavaan lauseeseen, koska en tunnista, miten ne liittyvät toisiinsa. Tiedän toki (vaikka en osaa tarkemmin määritellä), että nämä runot ovat hienoja. Erinomaisia suorastaan, kyllä vaan. Ehkä se on tämä paikkani katsomossa, josta en oikein näe näyttämölle. Niska puutuu, eikä vieressä ystävä tykkää, että kurkottaudun hänen henkilökohtaiseen tilaansa.

Värit on klassisen musiikin konsertti, jossa tiedostava punkkari soittaa ilmakitaraa. Pidän kokoelman surrealistisista lauseista, sellaisista kuin vaikkapa seuraava huomio: "Vanhus kävelee moottoritiellä roikottaen käsistään tyhjiä lipastonlaatikoita." Minua häiritsee, että en tiedä, mitä vanhukselle tapahtuu ja mistä lipastosta on kysymys. Näen vanhuksen kävelemässä, torvet soivat, Audi-kuskit eivät yhtään tykkää väistellä mokomia laatikoita. Mummoa he eivät edes pane merkille. Mistä se nyt ylipäänsä tulee tämä tunne surrealismista? Ainakaan en nyt mainitse sitä itsestään selvää, jonka nimi alkaa D-kirjaimella, eikä ole vitamiini.

Runojen kuvastot tulevat yhteen eri maailmoista ja maisemista. Runojen sisällä on paljon liikettä ja outoja polkuja. Arvaamattomia väyliä, joista ei oikein tiedä, astuako niille vai ei. Minua osoitetaan, koska olen muodollisesti osa järjestelmää, jossa monet voivat pahoin kun pitää esittää olevansa jotain muuta kuin on, vaikka ei edes tiedä, mitä se muu voisi olla eikä sitä voi saada selville, kun juuttuu kysymään, minkä väristä pelko oikeastaan on. Pelko, joka saa tekemään asioita, joita ei pitäisi kuulua tehdä. ... "heidän pelkonsa on naamioitunut pikkutarkkuuteen tai vahvuuden ylläpitämiseen vaadittuihin rutiineihin."

Ajattelen, että miksipäs ei. Miksipäs en olisi kuin Värien Lou, joka rakastuu laitekorjaajaan. Miten kätevää olisi, jos rakastettuni olisi laitekorjaaja ja kutsuilla voisin esitellä hänet sanomalla: Tässä on Lou, rakastettuni, hän on laitekorjaaja. Ja Lou korjaisi meidän kaikki vikamme. Paitsi minulle hän jättäisi ne viat, joihin hänen rakkautensa minuun on kiinnittynyt. Se olisi rohkea ja itsekäs teko, siitä voisi hyvinkin saada sakkoa ja ehdonalaista tässä maailmassa, jossa hallitsijat ovat korottaneet itsensä täydellisiksi.

Yhteiskunta pyörii kitkatta silloin, kun vanhempien lapsiinsa istuttama "itsensämitätöimisjärjestelmä"  ja "aivojen automaattivaihteisto" toimivat moitteettomasti. Palkinto annetaan sille, joka poistaa kielestä kysymykset - ne inhottavat, ne aina väärissä paikoissa ja väärinä aikoina esitetyt. Nyt sovitaan, että me kaikki yhdessä ja meidän yhteinen kansallinen identiteettimme toimii jatkossa seuraavasti: "jokainen uskottelee itselleen ja muille, että kaikki on hyvin."

Värit on ensin viatonta ja kaunista, tahkomaisen taidokkaita lauseita, vaarattomia. Vaan kun lukee uudestaan ja vielä uudestaan ja vielä enemmän uudestaan Matinmikon sanat yhteiskunnallistuvat yhä lisää. Niistä kasvaa kriisitila ja elämisen katastrofi, joka puristaa rintaa kuin loputon turha palaveri, jossa istuu äiti/isä ja sillä välin lapset päiväkodin kiipeilytelineen vieressä muuttuvat pihan kiviksi.

Ja jos edellinen ei vielä riitä, niin tässä olisi tämä ympärileikkauksen problematiikka.

Lievimmillään klitoriksesta leikataan pieni pala. Väkivaltaisimmissa operaatioissa tytöiltä poistetaan kaikki ulkoiset sukupuolielimet: klitoriksen huppu, klitoris sekä pienet ja suuret häpyhuulet. Josku emättimen suu ommellaan kiinni niin, että virtsaa, kuukautisverta ja yhdyntää varten jää pieni aukko.*

En löydä ulos Matinmikon runoista. Pitelen kokoelmaa kirjaston vihamieliseksi muuttuneen automaatin edessä. Sillä on pahan isäpuolen silmä, jolla se tuijottaa ja vaatii. Äkkiä nyt tai tulee jonoa. Palautan Värit, mutta yhtä kaikki ne kulkevat kainalossani takaisin kotiini.



Maria Matinmikko: Värit (2017)
92 sivua
Kustantaja: Siltala


#runo100

Värit on lukenut myös Tekstiluolan Tuomas (klik)


*Matinmikko on lainannut kyseisen tekstin Helsingin sanomissa 4.1.2015 julkaistusta Anu Nousiainen artikkelista "Hetki ennen silpomista - suomalaiskuvaaja todisti kahden tytön ympärileikkaus Keniassa. Kuvaaja oli Meeri Koutaniemi.

4 kommenttia:

  1. Minä olen lukenut tämän kerran, ja olen aikasten ymmällä. Ehkä toinen lukukerta tuo ymmärrystä tai sitten ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, et ole ainoa. Minä en myöskään keksinyt, vaikka kuinka yritin, että miten tätä kokoelmaa lähestyä. Välillä koin välähdyksiä ja luulin jo pääseväni kiinni, mutta sitten eksyin taas.

      Poista
  2. Miten hienosti tartuit noihin tiettyihin kohtiin, tästä sen taas huomaa miten eri yksityiskohtia runoissa ihmisten mielet alkavat kehitellä eteenpäin. Niin rikasta ja loputtoman kiehtovaa. Itse heittäydyin kirjan tekstien virtaan mukaan räpiköimään ja ei haitannut, vaikka jouduin eksyksiinkin, usein mua häiritsee se, mutta tässä jotenkin ei. Aivan saman luopumisen vaikeuden palautusautomaatin äärellä tunnistin! Onpa jännää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Palautusautomaatit on kurjia kavereita. Mur!

      Värit oli kyllä kiinnostava tapaus. Lukiessa oli vähän samantapainen tunne, kun silloin, kun muistelee jotain nimeä tai asiaa ja melkein muistaa sen, mutta ei sitten kuitenkaan ihan. Oikeesti runokokoelmia pitäisi varmana lukea kokonaisuuksina, mutta olen ottanut itselleni melkoisia valtuuksia näissä runopostauksissa. :D

      Poista