Reader, why did I marry him?

Ihmisen aivot ovat loputonta runoa. Minuus on. Muisti on. Sanojen taakse menevää, sanojen väliä, rivien väliä. Ilmassa leijuvia hiutaleita, kaikkialla värisevää merkitystä. On valtava saavutus saada pysymään kasassa niin täysin estetiikalle rakentuva romaani kuin mitä Anna-Kaari Hakkaraisen Dioraama on. Saada se pysymään kasassa niin, että ei luiskahdella patetiaan, höttöiseen imelään tai näennäisen kauniiseen. Saada se pysymään kasassa niin, että lukijana häikäistyn sivun sivun jälkeen. Tietyllä tapaa Dioraama jatkaa siitä, mihin Hakkaraisen edellinen romaani Kristallipalatsi jäi ja ajatus salaisesti elämisestä (lathe biosas) saa tässä romaanissa uuden täydentävän tulemisensa. Voisinkin kuvitella. Ei, vaan toivoisin, että tekeillä on esteettisen prinsiipin hallitsema trilogia, jonka aloitti Kristallipalatsi ja jota Dioraama jatkaa. Dioraamaa lukiessa on hyvä pitää mielessä sen Walt Whitmanilta peräisin oleva motto, sillä se luo kehyksen, jossa Hakkaraisen romaani tapahtu...

Joskus minulta kysytään mikä on suosikkigenreni kirjallisuudessa. Tähän kysymykseen olen alkanut vastata: Don DeLillo. Jos kysyjä edes puoliksikaan ymmärtää, mitä tarkoitan, tiedän, että hänellä ja minulla on paljon keskusteltavaa. Jos taas hänellä ei ole aavistustakaan, mistä on kysymys, se ei välttämättä tarkoita yhtään mitään. Ben Lernerin Lähtö Atochan asemalta on niitä kirjoja, että kun ajattelen kirjoittavani siitä, on bloggauksen aloituskappaleita mielessä vino pino. Niistä valitsin tuon edellisen lähinnä siksi, että Lernerin romaani paalutti lukiessani sitä samaa tonttia, johon DeLillo on pystyttänyt erinäisiä rakennuksia. Lerner on kotimaassaan Yhdysvalloissa arvostettu kirjailija tai niin ainakin väitettiin jossakin jenkkiläisessä nettisanomalehdessä, jonka artikkelin pari vuotta sitten luin ja jolloin hänen nimensä jäi mieleeni ja lisäsin hänet lukulistalleni. On ihan mahtavaa, että tämä kirja on nyt luettavissa myös suomeksi. Lähtö Atochan asemalta kertoo väkisink...

Tässä on maalaus, kirja ja rakennus. Jotta ne ovat tässä, ne ovat kulkeneet pitkän tien, sillä oli myös aika, kun niiden paikalla oli pelkkää tyhjää. Tai jos tarkkoja ollaan, ei tyhjää kuitenkaan, sillä ne olivat jo ajatuksina tekijänsä päässä - ajatuksina, joissa oli kaikki se, mitä niiden tekijä oli kokenut ja kaikki se, mikä hänelle oli edellisiltä sukupolvilta välittynyt. Ennen kuin ajatuksista tuli ajatuksia, ne olivat siemeniä tekijänsä sisällä, eikä tekijä kenties edes tiennyt niiden olemassaolosta. Ehkä hän vain tunsi toisinaan kummaa sisäistä liikehdintää, kunnes tuli hetki, jonka kokee Joel Haahtelan uutusromaanin päähenkilö Visa, jonka sydämeen teini-iässä iskeytyy naula, johon on kirjoitettu: sinulla on tässä maailmassa ihan erityinen tehtävä. Mistä maailmat alkavat (MMA) on kertomus siitä, miten Visasta tuli taitelija ja miten hän eli elämänsä taiteilijana. Olen tottunut odottamaan Haahtelalta tekstiä, jossa kirjoituksen esteettinen funktio on hyvin vahva ja...

Olemme kävelyllä Helsingissä, minä ja hän. Hän on Jukka Viikilän romaanin herra Engel ja minä olen minä. Emme puhu mitään, koska Engel haluaa puhua vain saksaa ja minun saksankielen taitoni ei riitä keskusteluun. Kävelemme ja käsikynkkämme ovat tyhjiä. Se minua tässä eniten häiritsee. Se, että käsikynkkämme ovat tyhjiä. Ohitamme yliopiston päärakennuksen, tuomiokirkon ja kaupungintalon. Jatkamme matkaa kohti Tähtitorninmäkeä ja yliopiston observatoriota. Minusta alkaa tuntua yhä vahvemmin siltä, että herra Engel ei ole seurassani vapaaehtoisesti. Pitkä odotus En ole pitänyt kiirettä tämän vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen teoksen lukemisella. Aluksi tämä johtui siitä, että minulla oli vahva tunne, että Akvarelleja Engelin kaupungista ei ole minun romaanini. Tuntui, että lähes kaikissa blogiarvioissa, joita tästä teoksesta luin ja joita onkin kunnioitettavan paljon, kirjoitettiin tämän romaanin kauniista kielestä. Apua! Kun yksi ja toinen puhuu teoksen kauniista kie...

Näitä on nyt viime aikoina kirjoitettu paljon. Näitä romaaneja, joissa on useampia rinnakkaisia tarinoita, näkökulmia tai episodimainen rakenne. Mikäs siinä, mutta edellä mainitut ratkaisut eivät automaattisesti ole oikotie onnistuneeseen romaanin, kuten välillä lukiessa ko. teoksia on tullut mieleen. Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin kunniaksi on todettava, että juuri tähän romaaniin nuo rinnakkaiset tarinankuljetuskeinot sopivat erinomaisen hyvin ja jopa niin, että ilman kyseistä kerrontaratkaisua tämä romaani ei olisi edes mahdollinen. Dolce vita  Dora, romaanin päähenkilö, on muotibloggari, jonka elämä on täydellistä hänen postaamissaan kuvissa. Hän käyttää huomattavia määriä aikaa, jotta kuvat näyttäisivät juuri sillä tapaa esteettisiltä kuin niiden kuuluukin näyttää. Kuvaukset Doran elämästä vaikuttavat hyvin autenttisen oloisilta, joka selittynee sillä, että Hakkaraisella on pitkä tausta life style -aikakauslehdistä ja hän hyödyntää sitä romaanissaan oi...

Kielletty intohimo, jossa rakkauden kolmaspyörä on 1950-luvun Helsinki ahtaine ajatuksineen. Kävelypuvut, hatut ja kainaloihin asetettavat hikilaput. Ruokalistat ja syöminen. Ääni, jonka korkokengän ja kivikadun kohtaaminen synnyttää. Muun muassa näistä aineksista rakentuu Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa, joka kumartaa nimensä kautta Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän suuntaan ja jonka tunnelmasta se kuljettaa paloja 1950-luvun Töölöön. Romaanin alussa eletään välirauhan ajan viimeisiä päiviä. Miehet ovat palanneet sodasta poissaolevin katsein ja Porvoon saaristossa Rosalundin kustantamo järjestää juhlavastaanoton arvovaltaiselle saksalaisvieraalle. Emännöitsijän nimi on kuvaavasti Reetta Murros. Hänen kätensä haisevat hummerille, jota hän ruoka-ainepulasta huolimatta on onnistunut hankkimaan. Naisasianaisia tämä Reetta Murros, jonka mukaan jokaisen suurmiehen takana on emäntä. Hänen sanontansta todellinen painavuus selviää romaanin lopussa. 1950-luvun es...

Norjalaisen Hanne  Ø rstavikin  Vecka 43 on lumoava kokemus. Se käsittelee asioita, joista lukeminen saa minut suuremmanpuoleiseen hurmioon. Aiemmin lukemieni  Ø rstavikin  teosten pohjalta saatoin odottaa, että Vecka 43 olisi teos minun  makuuni. En silti osannut aavistaa, miten valtaisan maailman sen  minulle avaisi. Itse teoskin päätyi omistukseeni sattumankauppaa, kun löysin sen Helsingin Kampin linja-autoaseman kierrätyspisteestä. Olisi voinut hyvinkin kulua useampikin vuosi ennen kuin tämä teos olisi päätynyt lukuuni, mutta ollessani lähdössä saareen nappasin sen mukaani enempiä ajattelematta lähinnä siksi, että kyseessä oli kevyt pokkari. Kevyt painonsa vuoksi. Siis. Vecka 43 kertoo vähän yli kolmekymppisestä Solveigista, joka saatuaan valmiiksi kirjallisuustieteen väitöskirjansa päätyy opettajaksi pieneen korkeakouluun. Samassa koulussa toimii opettajana myös Hilde, jonka persoonaa kohtaan Solveig tuntee kummaa, toisina...

Mistä Neidonhiuksessa on kysymys? Yksinkertaisin vastaus on: kaikesta. Elämästä ja kuolemasta ja kaikesta niiden välillä. Tämän romaanin suuruuden yksi puoli on juurikin se, että sitä ei voi tiivistää muutaman lauseen näppäräksi juonikuvaukseksi. Neidonhius on koettava itse. Enemmän kuin pelkkä lukukokemus, sen vastaanotto on antautumista syleilyyn. Luin Neidonhiuksen heti Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -teoksen jälkeen, mikä aiheutti sen, että aluksi etsin villisti myös Neidonhiuksesta poliittisia viittauksia. Itse asiassa huomaan, että suhdettani venäläiseen kirjallisuuteen leimaa laajemminkin piilotettujen poliittisten kommenttien jahti. Koen vaikeaksi lukea venäläistä kirjalliuutta "vain" kirjallisuutena pohtimatta lukemaani ilman tarkastelua yhteiskuntapoliittisen linssin kautta. Erityisen haasteellista politiikan poisjättäminen oli Bulgakovin superpoliittisen Saatanan jälkeen, mutta Neidonhius todellakin ansaitsee tulla luetuksi kirjallisuutena, joka toimii ...

Jos  haluaa ymmärtää kaiken, mitä lukee, kannattaa pysyä kaukana Nabokovin Kalvaasta hehkusta. Se on nimittäin teos, jonka pohtimiseen ei yksi elämä riitä. Tai ehkä riittääkin (jota kyllä suuresti epäilen), jos on tarpeeksi fiksu, jota minä en ole. Sanoisinkin, että Kalvas hehku on yksi parhaista teoksista, joista en ole  ymmärtänyt paljoakaan, mutta jonka lukeminen oli hillittömän hienoa siitä huolimatta. Hienoa sillä tavalla, että vähän väliä sanoin ääneen: voi herran jestas Nabokov, miten nero oletkaan. Hienoa sillä tavalla, että kihisin innostuksesta ja hetken päästä ihmettelin, mille kihisinkään. Hienoa sillä tavalla, että hypittiin sinne ja tänne, mutta oltiin siitä huolimatta vahvasti kartalla tai ainakin sen kääntöpuolella tai ainakin jossain suhteessa kyseiseen karttaan. Päättelen edellisestä, että jos kirjailija on tarpeeksi lahjakas, ei ole niin kauheasti väliä, mitä hän kirjoittaa, sillä sitä on ilo lukea kaikesta huolimatta. Tähän Joku varmaan väittää vasta...

Mä kuljin herrojen kanssa pellon laitaa / joo, joo, ja kuljin pellon laitaa / joo, ja kuljin pellon laitaa. No, kyllä niillä herroilla tarinoita riittää / joo, joo ja tarinoita riittää / joo, ja tarinoita riittää. Kylmän sodan sisäinen lukija on jugendlinnassa asuva keski-ikäinen mies, joka juo kallista konjakkia ja jonka sielun salasana on critical forever. Ja sitten tulee kaltaiseni Helsingin lähiössä asuva naisihminen ja astuu herrojen seuraan. Voi sentään herrojen kyllästyneitä ilmeitä. Vain kohteliaisuussäännöt estävät heitä lähettämästä minua matkoihini. Kuokkavierastunne varjostaa lukemistani. Harold Pinter -vainaja astuu esiin ja siteeraa näytelmänsä repliikkiä: Kielletty, kieli kielletty. Kuka kieltää keneltä kielen?  Kuka saa puhua? Kenen pitää vaieta? Onko default-kriittisyys esteettinen arvo?  Ja sinulle Thomas Bernhard sanon, että sinun on ihan turha nyt ruveta täällä kummittelemaan. Kylmän sodan päähenkilö Vertti Harmaja on Globaalin talouden ...