Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi

Näitä on nyt viime aikoina kirjoitettu paljon. Näitä romaaneja, joissa on useampia rinnakkaisia tarinoita, näkökulmia tai episodimainen rakenne. Mikäs siinä, mutta edellä mainitut ratkaisut eivät automaattisesti ole oikotie onnistuneeseen romaanin, kuten välillä lukiessa ko. teoksia on tullut mieleen. Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsin kunniaksi on todettava, että juuri tähän romaaniin nuo rinnakkaiset tarinankuljetuskeinot sopivat erinomaisen hyvin ja jopa niin, että ilman kyseistä kerrontaratkaisua tämä romaani ei olisi edes mahdollinen.

Dolce vita 

Dora, romaanin päähenkilö, on muotibloggari, jonka elämä on täydellistä hänen postaamissaan kuvissa. Hän käyttää huomattavia määriä aikaa, jotta kuvat näyttäisivät juuri sillä tapaa esteettisiltä kuin niiden kuuluukin näyttää. Kuvaukset Doran elämästä vaikuttavat hyvin autenttisen oloisilta, joka selittynee sillä, että Hakkaraisella on pitkä tausta life style -aikakauslehdistä ja hän hyödyntää sitä romaanissaan oivallisesti. Merkkinimet tipahtelevat, kuten kuuluukiin ja prosecco poreilee jumalaisen täydellisesti. Tästä huolimatta itse aihe hieman haukotuttaa, vaikka toki se kuvaa vahvasti juuri tätä päivää. Kun lukee sekä Kristallipalatsin että Johannes Ekholmin Rakkaus niinkun alkaa olla aika vahvasti karttaruudulla sen suhteen, missä osa meistä menee juuri nyt.

Doran varjo kantaa nimeä Pauliina. Doralla on kaikkea sitä, mitä Pauliina haluaisi itsellään olevan, mutta joka on hänen saavuttamattomissaan. Miten rasittava onkaan Pauliinan näkökulmasta Dora, jonka elämä on yhtä kiinnostavuuden virtaa. Pauliinasta ei oikein ole oman elämänsä tekijäksi, vaikka hän kovasti yrittääkin.

Kolmatta tarinapolkua kutsun tutkijapoluksi. Se kuvaa tutkijaa ja hänen tutkimuksentekoaan sekä hänen lapsuuttaan paikassa, josta hän käyttää nimeä kristallipalatsi.  Tutkija muistuttelee, että se mitä oikeasta elämästä ja sen henkilöistä kerrotaan on loppujen lopuksi vain tarinaa, joka perustuu kertojan omiin valintoihin. Tutkijan kiinnostuksen kohteena on Oscar Wilde, jota kuvattaessa tekstin metafiktiivisyys "paljastuu." 

Valitsin naiset orapihlajanoksineen ja miehet kärpäspaperihattuineen, koska olen nähnyt kuvat, joissa Oscar tuijottaa raukein silmin hieman ohi katsojasta, huulet raollaan, hiukset kiiltäen. Valitsin toukokuun 23. päivän, koska tiedän, että sinä päivänä Oscar oli William Downeyn studiossa kuvattavana.

Tutkija luo teokseen mysteerin. Hän etsii vastauksia identiteetin ja sen performatiivisuuden kautta ja puhuttelee sinää, lapsuuskaveria, joka asui tutkijan naapuissa ja jakoi hänen kanssaan kristallipalatsin puutarhoineen ja sen kuningattaren lummehuoneen. Lapsuuden ystävyyteen tutkija palaa yhä uudestaan. Se on ystävyyttä, jonka yllä sataa kultasade, sen palkojen myrkky.

Tutkija seuraa Doran tekemisiä tarkasti ja tuntee suurta kiinnostusta Doran poikaystävää Paulia kohtaan, jota hän välillä myös tapailee.

Teoksen lopussa tarinalangat yhdistyvät yllättävästi, joskin hieman deusexmachinamaisesti.

Tuoreita mansikoita, croissantteja

Lifestyle-blogit ovat kuvien valtakuntaa ja niiden kuvia koskee oma stereotyyppinen estetiikkansa. Mikä tahansa ei kelpaa kuvttavaksi, mutta erinomaisia kuvauksen kohteita ovat esimerkiksi

meren harmaiksi jyrsimät ranta-aittojen seinät, kuivumaan nostetut katiskat, vanhat köydet, rantalaiturille nukahtanut kissa, ylösalaisin käännetyt veneet merirokkoineen, vastalakatut varpaat rantahiekassa, ballerinat picnicviltin äärellä, kuohuviiniä [...] ja tuoreita mansikoita ja croissantteja

Hakkarainen ei sinänsä tuo esiin juurikaan mitään uutta nykyajalle tyypillisestä kuvallistamisesta ja muka-estetiiksta. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että nämä ovat kysymyksiä, joista olen itse hyvin kiinnostunut ja sen vuoksi olen pohtinut niitä suht paljonkin. Tekee mieli kysyä: Miksi pionit ovat kuvauksellisempia kuin neilikat? Miksi omenat näyttävät kuvissa paremmilta kuin banaanit? Miksi valokuva, jossa on kuvattu tarkasti jokin etualalla oleva, mutta jätetty tausta epäselväksi on esteettisempi kuin valokuva, jossa kaikki on kuvattu tarkasti? Miksi korkokengät näyttävät paremmilta puulattialla kuin muovimatolla? Onko meidät salakavalasti opetettu näkemään toiset asiat esteettisempinä kuin toiset? Mistä kuvaamiseen liittyvät normit tulevat? Entä näiden normien estetiikka? Miksi instagarammin kaltaiset kuvapalvelut tekevät siitä, mikä aiemmin oli esteettistä usein vain pelkkää kitschiä?

Kristallipalatsissa nostetaan esiin ajatus, että muotibloggariestetiikka on osa samaa ilmiötä kuin Oscar Wilden esteettiset pyrkimykset. Tämä on kiinnostava ajatus, josta johduin pohtimaan, miltä näyttäisi Oscar Wilden instagram-feedi. Noin ylipäänsäkin koin Kristallipalatsin vuorovaikutteiseksi romaaniksi, joka haastaa kysymään ja miksei vastaamaankin. Niin ikään teoksessa esitetty ajatus siitä, että muotibloggaria, instatilin tai muun somekanavan pitäjää seuraavat henkilöt muodostavat hovin, jota voidaan verrata aurinkokuninkaan hoviin on osuva. Ilman seuraajia somettaja ei ole olemassa. "Jos sinua ei löydä googlen kautta, sinua ei ole olemassa," sanoo sosiaalisen median arkkitehti Kristalllipalatsissa.

Identiteettiprojekti

Itsensä luominen  julkisuuden kautta ei ole uusi keksintö.

Julkinen ja intiimi alkoivat kietoutua yhteen jo 1700-luvulla.  [...] Eikö juuri Oscar Wilde aloittanut sen? Vai Whitman? Tai ehkä sen tekivät jo japanilaiset puupiirrokset kylpevistä ja itseään peilaavista naisista, ehkä yksityisyydestä tuli kulutustavaraa jo paljon aiemmin.

Tutkijan isälle puutarha on "tekijänsä sielun kuva." Nykyisin puutarhat ovat siirtyneet sosiaaliseen mediaan, jossa ne toimivat itseilmaisuna. Itsensä voi esittää monella tavalla, eikä todellisuuden ja esitetyn välillä välttämättä ole juurikaan yhteistä. Kuvan leveän selän taakse voi mennä piiloon. Dumpata kuvan kääntöpuolelle itsestään kaiken sen, jota ei halua kenenkään näkevän.

Kristallipalatsi on kiinnostava ja hallittu romaani. Se on runsas kuin puutarha, jonka onnen paratiisillisuus edellyttää käärmeen läsnäoloa. Kristallipalatsissa kiteytyy Narkissos-myytti modernissa muodossa, mutta enää kuvajaista ei katsota lammen pinnasta, vaan sitä etsitään omasta kuvafeedistä ja ne harvat, jotka haluavat nähdä totuuden itsestään kohdistavat katseensa parananjättilumpeen lehteen. Kristallipalatsi sisältää kutkuttavan mysteerin, jonka avaamista kiinnostavampaa on sen tarjoamien mahdollisuuksien pohdiskelu. Hakkarainen jättää minulle nupussa olevan pionin, jonka yllä on puhekupla: Elä salaisesti, lathe biosas.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi (2016)
345 sivua
Kustantaja: Tammi