Reader, why did I marry him?

On tämä kirja aikamoinen pakkaus usein yhtä uskomaton kuin rakkaus On hämäystä pinkinhempeä kuori kun sisältä löytyy mies kuin vuori Laita siis Finlandia soimaan kaikumaan yli koko Loimaan Siis häh! Siis että mitä justiinsa luin? Toki voin todeta lukeneeni Katja Raunion romaanin Sinun päivä koittaa , mutta mitä varsinaisesti tulin lukeneeksi jaa-a. Ensin ajattelin, että Sinun päiväs koittaa on suurmieselämäkertapastissi ja on se sitäkin. Suurmies on Anton Harmaja, josta tulee poliitikko, josta tulee presidentti. Tulee presidentti, jonka valtakausien määrää jatketaan, jotta presidentti Harmajan ei tarvitse irrottaa somaa kättään vallankahvasta ja ehkä myös muista ehdokkaista on hieman pulaa, jos asia sillä ja tällä tapaa halutaan nähdä ja tulkita. Raunio satiirillistaa Anton Harmajan ja hänen kauttaan monen muunkin poliitikon. Harmaja ei ole kuka tahansa. Hän on kohtalon valittu. Edes kourallinen raiskattuja naisia ei olisi pystynyt sysäämään Harmaajaa kohtalonsa r...

Se saattaa upota Valtiotamme kutsutaan demokratiaksi koska siinä ei hallita harvojen vaan enemmistön eduksi. (Thukydides: Peloponnesolaissota, 400-luvulla eea.) Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama ja Leskisen ohjaama poliittis-dokumentaarinen  Yhdestoista hetki sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa 6.3.2019. Kaksi päivää myöhemmin pääministeri Sipilä asteli presidentti Niinistön eteen ja pyysi hallituksen eroa. Vieläkö joku väittää, että teatterilla ei ole yhteiskunnallista valtaa? Okei. Liioittelin vähän, mutta se on pientä sen rinnalla mitä tapahtuu politiikassa. Yhdestoista hetki tekee pahan ja voimattoman olon ja hyvä niin. Se ei tarjoa uskoa siihen, että kyllähän me tästäkin yhteiskunnallisesta tilanteesta selvitään ja juuri tämän provosoimattoman toivottomuuden kautta syntyy tämän esityksen vaikuttavuus. Yhdestoista hetki on täynnä politiikkaa ja sen taustoja. Olemme kuulleet markkinapuheen leikkausten välttämättömyydestä. Hallitus on esitellyt meille ...

Hän, hän väkevästi kirjoittaa hän. Sai minut nauramaan hän. Peruutti mun tulevaisuuden hän. Hän eli Pontus Purokuru on antanut kirjalleen nimeksi nimihirviön Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi , jonka oitis lyhennän muotoon TAAHLK, sillä kyseistä nimeä ei jaksa ei kykene lausua/kirjoittaa ja ongelmaksi muodostuu myös se, että minulla homo tuppaa tulemaan väärään paikkaa eli Täysin automatisoitu avaruusluksushomokommunismi, joten siksi(KIN) pitäydyn muodossa TAAHLK siitä huolimatta, että kyseinen lyhenne synnyttää minussa vahvan viban siitä, että oltaisiin Tampereella. No ei olla. Ollaan yhteiskunnassa. Kuka on Pontus Purokuru? TAAHLK:n liepeen mukaan hän on tietokirjailija ja johtava POP-filosofi. Minulle hän on ensimmäiseksi tyyppi, joka pitää yhdessä Veikka Lahtisen kanssa mainiota podcastia nimeltä Mikä meitä vaivaa? Kuuntelen sitä aika usein tai no, itse asiassa olen tainnut kuunnella lähes kaikki sen jaksot. En tosin aina välttämättä tiedä, puhuvatko Pontus...

Toukokuussa 2017 julistin 1918-haasteen , jossa luetaan Suomen sisällissotaa käsittelevää kirjallisuutta tai tutustutaan tähän sotaan  jonkun muun taiteenlajin, esim. teatterin, kautta. Osasyynä haasteen perustamiseen oli, että halusin patistaa itseäni ottamaan selvää sekä tätä tragediaa käsittelevästä kirjallisuudesta että itse sodasta ja sen syistä. Valitettavasti haaste ei ole omalla kohdallani edennyt kovin hyvin, koska asettuminen jomman kumman puolelle tuntuu ahdistavalta. Ymmärrystä enemmän tuntuu siltä, että sisällissotakirjallisuutta lukiessani hyvällä ruvella olevat haavat aukeavat uudestaan. Tämän vuoksi minun tarpeisiini sopii erinomaisesti Juri Nummelinin toimittama teos Sisällissodan ääniä , jossa sotaa tarkastellaan sekä punaisten että valkoisten puolelta. Teos pitää sisällään niin novelleja, romaaninpätkiä, runoja, vankileirillä kirjoitettuja päiväkirjamerkintöjä, sanomalehtiuutisia kuin yhteiskunnallisia puheenvuorojakin. Nummelinin toimittamasta teoksesta lö...

Arundhati Royn Äärimmäisen onnen ministeriö on niitä kirjoja, jotka pistävät täysin hiljaiseksi. Lukemisen jälkeen pää on täynnä sekä ihmisen toimien aiheuttamaa toivottomuutta että kirpaisevaa kauneutta. Esikoisromaanillaan Joutavuuksien jumala (The God of Small Things, 1997) Arundhati Roy voitti Booker-palkinnon ja nyt 20 vuoden tauon jälkeen hän on kirjoittanut seuraavan romaaninsa. Odotusaika on ollut harvinaisen pitkä, mutta se on ollut kaikkea muuta kuin turha. Roy, yhteiskunta-aktiivi itsekin, kuvaa Intian, Pakistanin ja Kashmirin välisiä konflikteja ja hän tekee sen samanaikaisesti joka suunnasta. Tämä teos on pyörremyrsky, jossa eri etnisten ryhmien ja kansojen välinen sekasorto ja taistelu tuodaan esiin tavalla, joka tuntuu samanaikaisesti sekä hyvin yleiseltä että hyvin henkilökohtaiselta. Kirjan takakanteen on otettu seuraava lainaus, jossa tiivistyy erinomaisesti tämän teoksen henki: Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan? Muuttumalla hiljalleen joksikin. Ei. Mu...

Jos tuntuu välillä siltä, että ei uskalla tai jos pelottaa uudenlaisessa tilanteessa kannattaa jo ihan senkin takia lukea Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen . Tekisi mieli sanoa, että tämä kirja muutti elämäni ja sanoisinkin, jos se ei kuulostaisi niin hölmöltä ja mainoslausemaiselta. Vähän sillä tapaa pääsi kuitenkin käymään ja tästä asiasta lisää hieman alempana. Jos joku sanoo minulle Jani Toivola, niin ensimmäinen asia, mikä minulle tulee mieleen on päänsisäinen kuva Jani Toivolasta loikkimassa pitkin askelin vesilammikoiden yli kelloonsa vilkuillen, sillä hänellä on jo kiire. En kyllä yhtään tiedä, mistä moinen kuva on päähäni muodostunut, enkä tiedä sitäkään, käyttääkö Jani Toivola rannekelloa. Tämän kirjan luettuani voin todeta, että oleellisempaa tässä kuvassa onkin se, että näen Jani Toivolan liikkeessä, menossa jonnekin ja jotakin kohti. Luin tämän kirjan jo joku aika sitten ja olen jo valitettavasti joutunut palauttamaan sen takaisin kirjastoon, joten en py...

Tätä jokea olen ylittänyt risti selässäni päivästä viikosta toiseen lukiessani Graniittimiestä. Olen ollut Michel Tournierin Keijujen kuningas ja lannevaatteeni on likainen. Suoraan sanottuna paskainen ja nyt en puhu metaforin. Rannalle voisin nousta, jos luopuisin aatteistani. Vaan minä hullu ja toivoton, puren hampaillani idealismin reunaa. Lohkeaa hammas, tirskuu veri, vaan en luovuta sittenkään. Jatkan kulkuani liejuisessa vedessä tulematta perille. En voi saavuttaa vastarantaa, sillä siellä lakkaisin olemasta. * Sirpa Kähkösen Graniittimies oli viime vuonna Finlandia-ehdokkaana ja luin siitä silloin monia kiittäviä postauksia. En tiedä, mitä odotin, mutta sain kumaraan painavan, suorastaan ahdistavan lukukokemuksen. Sen vuoksi kirjoitankin tästä teoksesta nopeasti ja postaan samoin tein. Haluan eroon niistä tuntemuksista, joita Graniittimies minussa synnytti. Romaanin alussa Klara ja Ilja loikkaavat Venäjälle hiihtämällä. Ei tarvitse käydä umpihankeen, sillä latu on j...

- Kun kerran lehdessä niin kirjoitettiin, se on totta - No ei kyllä välttämättä ole - Kylläpäs on. Jos ei sanomalehteen voi luottaa, niin mihin sitten? - Vähän nyt lähdekritiikkiä kehiin - Sinä olet vainoharhainen - Sinä olet naiivin hyväuskoinen Umberto Econ 'Numero Zeron tapaus' on satiristinen iloittelu, joka leikkii tiedonvälityksen vääristymillä. Muun muassa. Se ankkuroituu vahvasti italialaiseen mediaan ja sekoittaa keskenään faktaa ja fiktiota. Muun muassa. Yksi teoksen keskeisistä hahmoista, toimittaja nimeltä Braggadocio luo oman kertomuksensa siitä, mitä Mussolinille tapahtui. Braggadocion tarina kirnuaa Italian poliittista kertomusta voiksi asti. Muun muassa. Itse romaanin kannalta Braggadocion salaliittokertomus on toisaalta rehottava sivujuoni, toisaalta taas Econ terävin nuoli, joka sujahtaa italialaisen poliittisen tikkataulun napakymppiin tai sen ohi. Kukin uskokoon, mitä haluaa. Romaanina Numero Zeron tapaus on jollakin tapaa keinotekoisen tuntu...

Klassikko jo syntyessään. Näin voitaneen todeta Andrés Neumanin romaanista Vuosisadan matkustaja. Neuman huikaisee älyllisellä taitonäytöksellä ja luottaa siihen, että lukijalle ei tarvitse todistella ja alleviivata. Klassikkomaista tässä teoksessa on sekin, että paikoin lukeminen oli vähän työlästä samaan tapaan kuin mitä minulle on vaikkapa Thomas Mannin lukeminen. Ensimmäiset 200 sivua olin kiikun kaakun. Mietin, jatkanko lukemista vai jätänkö kesken. Jatkamiseen vaikutti suuresti se, että teoksen takakannessa mainitaan, että Neuman oli Roberto Bolanon suosikki ja minä kun taas Bolanosta, kuten tiedätte, hyvin ja erittäin paljon. En kyllä missään vaiheessa epäillyt tämän teoksen ansioita, vaan lähinnä henkilökohtaista suhdettani Vuosisadan matkustajaan. Tarina lähtee käyntiin kun matkamies Hans saapuu Wandernburgin kaupunkiin. Eletään 1800-luvun alkuvuosikymmeniä. Silmiin pistää heti portti ja ajatus, että jos portista kulkee sisään, ei siitä kenties pysty enää kulkemaan ulos...

Sydämen voi pysäyttää  monella tavalla. Luodilla, rakkaudella tai vaikka myrkyllä. JP Koskisen teoksen nimi 'Kuinka sydän pysäytetään' ei liene kysymys, koska sen perässä ei ole kysymysmerkkiä. Jos se ei ole kysymys, on se joko toteamus tai väite, jolloin sanan 'kuinka' synonyymiksi asettuu 'näin.'  Ja toden totta, JP Koskinen näyttää ja komeasti näyttääkin, miten monella tapaa sydän voidaan pysäyttää. Lukiessani teoksen nimi kulki mielessäni eräänlaisena johtomotiviina ja se sai yhä uusia merkityksiä ja tulkintoja sitä mukaa kuin etenin teoksen lukemisessa. Koskinen kirjoittaa historiallista fiktiota, jossa hän sekoittaa onnistuneesti todellista ja keksittyä. Kuinka sydän pysäytetään sisältää myös autenttisia kopioita lehtileikkeistä ja asiakirjoista, joiden mukaan ottaminen tuo teokseen yhden tason lisää. Niistä käy ilmi esimerkiksi Suomen epätoivoiset avunpyynnöt talvisodan aikana. Fakta ja fantasia limittyvät, mutta siitä huolimatta tai kenties j...

Peter  H ø eg  kuuluu kirjailijoihin, joista pidän. Pitämiseni perustuu hänen teoksiinsa Lumen taju (Fr øken Smillas fornemmelse for sne, 1992) ja Rajatapaukset (De måske egnede, 1993). Jos pitää kirjailijasta, merkitsee se ainakin omalla kohdallani sitä, että on helppo lähteä lukemaan kirjailijan teosta myönteisen odotushorisontin vallitessa. Susanin vaikutuksen kohdalla juuri "suhteeni" H øe giin kannatteli lukemistani varsin pitkälle, mutta teoksen loppuun asti tämä kannattelu ei kestänyt. * Time-lehden kannessa komeilee suurenmoinen tanskalainen perhe. Laban Svendsen istuu flyygelin vieressä ja hänen vaimonsa Susan pitää kättään tämän harteilla. Perheen lapset, 16-vuotiaat kaksoset Thit ja Harald nojailevat viuluineen flyygeliin. Siinä se on. Täydellinen perhe täydellisessä muotokuvassa. Täydellisyyden toisella puolella on todellisuus, jossa Harald on pidätetty Nepalin rajalla salakuljetuksesta syytettynä, Thit karannut Kalkutasta temppelipapin kanssa, Laban lä...