Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

Klassikko jo syntyessään. Näin voitaneen todeta Andrés Neumanin romaanista Vuosisadan matkustaja. Neuman huikaisee älyllisellä taitonäytöksellä ja luottaa siihen, että lukijalle ei tarvitse todistella ja alleviivata. Klassikkomaista tässä teoksessa on sekin, että paikoin lukeminen oli vähän työlästä samaan tapaan kuin mitä minulle on vaikkapa Thomas Mannin lukeminen. Ensimmäiset 200 sivua olin kiikun kaakun. Mietin, jatkanko lukemista vai jätänkö kesken. Jatkamiseen vaikutti suuresti se, että teoksen takakannessa mainitaan, että Neuman oli Roberto Bolanon suosikki ja minä kun taas Bolanosta, kuten tiedätte, hyvin ja erittäin paljon. En kyllä missään vaiheessa epäillyt tämän teoksen ansioita, vaan lähinnä henkilökohtaista suhdettani Vuosisadan matkustajaan.

Tarina lähtee käyntiin kun matkamies Hans saapuu Wandernburgin kaupunkiin. Eletään 1800-luvun alkuvuosikymmeniä. Silmiin pistää heti portti ja ajatus, että jos portista kulkee sisään, ei siitä kenties pysty enää kulkemaan ulos. Ilmassa on epämääräistä uhkaa. Illan pimetessä tuulen varjossa leikkii metaforisesti Carlos Ruiz Zafon. Wandernburg on kaupunki jossakin Saksan suunnalla. Sillä ei ole pysyvää paikkaa kartalla, ei koordinaatteja. Sen kadutkin ovat outoja. Ne vaihtavat paikkaa ja siksi siellä on vaikea löytää perille. Neuman haastaa lukijan kysymään, missä olemme kun olemme Wandernburgissa. Olemmeko kartalla ollenkaan? Se, mikä ei ole missään tietyssä paikassa, voi tietysti olla missä tahansa.

Vuosisadan matkustaja tarjoaa harvinaisen kiehtovan rakkaustarinan, jossa haluavina osapuolina ovat Hans ja Sophie. Kun kirjoitan rakkaustarina se ei kuulosta miltään, paitsi ehkä harlekiinisarjalta, mutta sillä nimellä nyt on tapana nimittää asiaintilaa, kun yksi haluaa toisen, toinen yhden ja heidän välilleen syntyy tilanne, josta on tapana käyttää ilmaisua suhde. Valitettavasti vaan Sophie on jo luvattu ylhäiselle Rudi Wilderhausille ja häät tekevät tuloaan.

Neumanin romaani pursuu ja pulppuaa kirjallisuutta. Sophie pitää perjantaisalonkia, johon wandernburgilainen keskustelueliitti kokoontuu. Puheenaiheet kattavat koko elämänmenon vaihdellen mm. kirjallisuudesta ja politiikasta naisten asemaan, filosofiaan ja nuorten käytökseen. Silmiinpistävää on, että jotkut keskustelunaiheet ja mielipiteet muistuttavat kovasti äänenpainoja, jotka ovat tuttuja nykyajan aikalaiskeskustelusta. Maiden välisistä suhteista puhuessaan salonkilaisten voisi paikoin luulla keskustelevan EU:n ongelmista ja esimerkiksi nuorten vähäisestä lukemisesta tai nuorten naisten pukeutumisesta esitetyt huomiot kuulostavat kovin tutuilta nekin. Näin romaanin historiallisen tapahtuma-ajan ja keskustelun kohteena olevien aiheiden välille syntyy mielenkiintoinen ristivalotus, jota vinkeyttävät - nostaakseni esiin pari esimerkkiä - sen tapaiset maininnat kuin ISIS-aikakauslehti sekä Sophien tapa ottaa kuukautiset mukaan keskusteluun, jossa hän pohtii Kantin moraalikäsitysten rajoittavuutta.  

Hans ja Sophie tutustuvat toisiinsa salongissa. Kamarinäytelmä lähtee käyntiin heti heidän kohdattuaan. Julkilausumattomat sanat ja varastetut katseet, vaivihkaiset vilkaisut ja toisen tarkkailu peilin kautta on kuvattu äärimmäisen viehkeästi ja teoksen edetessä yhä intensiivisemmin. Ilma on paksuna rakkautta kohti kulkevasta ihastuksesta ja kielletyistä leikeistä. Sophie ja Hans palavat loimuavin lieskoin kohti toisiaan.

Myöhemmin Hans ja Sophie kääntävät runoja. Käyvät niiden kimppuun samalla hurmosvimmalla kuin toistensa ruumiisiin. Runot ovat siemennestettä, joka maistuu ja tuoksuu/haisee. Hansin huoneesta tulee fyysisen rakkauden tyyssija. Hänen sängystään kasvaa rakastelun piilopaikka,  jota varjostavat omantunnon ja sosiaalisten sääntöjen vartiointikamerat. Tallentava linssi paiskataan rikki, mutta kamera ei lakkaa tallentamasta. 

Vuosisadan matkustajassa puhutaan paljon kääntämisestä ja tästä puheesta tulee kieli, jonka avulla artikuloidaan Hansin ja Sophien, tai yleisemmin rakastavaisten, välisen suhteen ulottuvuuksia. Kääntämiskeskustelut ovat myös erinomainen esimerkki Neumanin luottamuksesta lukijaa kohtaan. Hän tarjoaa mahdollisuuden lukea tekstiä siinä kontekstissä kuin missä se on kirjoitettu tai ottaa se mukaan osana rakkausdiskurssia.  

Runous on nähtävästi yleismaailmallinen taiteellisen ilmaisun muoto. Kuitenkin runous on kaikissa ilmenemismuodoissaan omaan kulttuuriinsa ja kansallisuuteensa sidottua taidetta ja siksi viime kädessä mahdotonta kääntää. [...] Kieltä ja ajatusta on mahdotonta erottaa toisistaan [...] toisella kielellä ilmaistu tunne ei voi olla sama tunne, ei edes sen muunnelma. Se voi parhaimmillaankin olla vain toisen tunteen inspiroima tunne.

Runon tavoin jokaisella rakkaudella on omat ilmaisumuotonsa ja rajoituksensa, jotka eivät ole sellaisinaan käännettävissä tämän rakkauden ulkopuolelle. Kuitenkin, samoin kuin tunne inspiroi toisen tunteen Hansin ja Sophien rakkaustarina sisältää kaikki rakkaustarinat, mutta pitää samanaikaisesti kiinni omasta erityisyydestään. Rakkaustarina on kaikille yhteinen, mutta se ei ole käännettävissä.

Neuman on kirjoittanut Sophien vahvaksi moderniksi naiseksi, joka ei piittaa sovinnaissäännöistä. Ottaen huomioon, että eletään 1800-luvun alkupuolta on Sophien henkilöhahmo radikaalin feministinen. Sophie on sanavalmis ja omanarvontuntoinen, eikä suostu naiselle asetettuihin rajoituksiin, vaan kuplii niiden yli. Hän puhuu yksityisen vallankumouksen puolesta, joka vapauttaisi naisille tien politiikkaan ja yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Hän ei pelkää esittää kritiikkiä miesten tavoista ja ajatusmalleista, mutta tekee sen usein niin ovelan hurmaavasti, että vaikutelmaksi jää kuin hän olisi vain hymyillyt ujoa naishymyä. Esimerkkinä olkoon kaksi seuraavaa Sophien lausahdusta:

Säätyläismiehet pelkäävät enemmän vallankumousta sängyssä kuin poliittista anarkiaa. Voisitko leyhytellä minua? On vähän kuuma.

Huolimatta rajoituksistani teoreetikkona minusta vaikuttaa siltä että aikamme suurimpia filosofeja riivaa muuan ristiriita: he yrittävät jokainen perustaa oman, toisista poikkeavan ajatusmallin, mutta naisista he ajattelevat kaikki samalla tavalla. Eikö se teistä, hyvät herrat, ole äärettömän huvittavaa? Olen varma että kanapeita on vielä jäljellä.

Perjantaisalonkiin osallistuvan professori Mietterin ja Sophien väliset keskustelut ovat riemukasta luettavaa. Niissä kulminoituu teoksessa esitetty sukupuolikritiikki. Toisaalla kuvataan Hansia ja Sophieta, jotka erillään toisistaan masturboivat samanaikaisesti. Tämän kuvan päälle haluan liimata Mietterin puheet siitä, miten naisen todellinen tehtävä on olla  "perheen tukipilari," "lasten rakkauden lähde,"  "kodin kaunistus" ja "sopusoinnun keskus." 

Sophie on elohopeaa, mutta elohopeakaan ei voi paeta yhä lähempänä tulevaisuudessa häämöttävää sovittua avioliittoa. Järki-ihmisenä Sophie tietää, että avioliiton solmimiselle on tärkeämpiäkin syitä kuin tunteet. Valinta ei myöskään ole Sophien yksityisasia, sillä taloudellisten seikkojen merkitys ulottuu hänen ulkopuolelleen. Miten käy, voittaako järki vai vievätkö tunteet mukanaan? Edellä mainittujen taistelu muodostaa yhden romaanin juonteista.

*

Alun uhkan tunne pilkistelee läpi teoksen varjoista esiin astuvan miehen muodossa. Hän kulkee naamioituneena kapeilla pienillä kujilla ja pyörittelee narun pätkää käsissään. Tarkkailee yksin kulkevia naisia iskeäkseen kimppuun. Kuka hän on ja mistä hän tulee? Neuman säilyttää jännittävän yllätyksen loppumetreille asti ja vielä juuri ennen sen paljastumista minä ainakin menin sopivasti lankaan.

Vuosisadan matkustaja on monellakin tapaa eksistenssin kirjallisuutta.  Olemassaoloon liittyvät kysymykset ottavat teoksessa konkreettisella tasolla torilla soittavan posetiivarin muodon. Posetiivarille elämä on selkeää. Hän soittaa soitintaan päivästä toiseen seuranaan koiransa Frank. Illan tullen hän menee luolaansa, jossa syö ja nukkuu. Neuman asettaa ilkikuriseen leikkiin Platonin ja posetiivarin luolat. Luolassa elämä on todellisempaa kuin sen ulkopuolella ja tietyllä tapaa luola tekee tyhjäksi olevaisen maailman, koska se sisältää jo itsessään kaiken tarpeellisen. Tätä korostaa se, että posetiivari vaikuttaa olevan aidommin kiinni olemassaolossaan kuin teoksen muut henkilöt, vaikka useimmille wandernburgilaisille hän on pelkkä  reliikki - varjo, jonka kuppiin toisinaan heitetään kolikko. Posetiivarille ei haluta antaa paikkaa muiden joukossa, kuten osoittaa hänen epäonnistunut yrityksensä soittaa posetiivia kutsuilla. Marginalisoidulla posetiivarilla on kuitenkin tietoa, jonka kuunteleminen tekisi jokaiselle hyvää. Hän sanoo esimerkiksi:

... mitä vähemmän asioihin panee rakkautta, sitä enemmän ne muistuttavat toisiaan ...

Posetiivarille on ominaista juurtuneisuus. Hän näkee ihmisiä olevan kahta tyyppiä: niitä, jotka haluavat lähteä ja niitä, jotka haluavat jäädä. Mitä nämä halut kertovat ihmisen suhteesta olemassaoloon? Toisaalta, kuten posetiivari huomauttaa, ihminen pystyy liikkumaan samanaikaisesti kuin hän on paikallaan. Liikkuminen voi olla mielentila, henkisen olemassaolon tapa tai kyky vastustaa lukkoonlyötyjä totuuksia. Paradoksaalisesti oman paikan löytäminen ja siinä pysyminen voi tarjota suuremman kokemuksen vapaudesta kuin liikkeellä olo. 

Mistä sitten tietää, mikä paikka on oma paikka? Ihmisellä voi elämänsä aikana olla kokemusta vain rajallisesta määrästä paikkoja. Moni kertoo, miten matkustaessaan ensimmäistä kertaan johonkin maahan on kokenut vahvasti, että on tullut kotiin, ie. omaan paikkaan. 

Joka uskoo, että hänen synnyinmaansa on hänen isänmaansa, kärsii.

Joka uskoo että mikä maa tahansa voisi olla hänen isänmaansa, kärsii vähemmän.

Joka tietää, ettei mikään maa ole hänen isänmaansa, on haavoittumaton.

Neumanin esiinnostama paikkatematiikka on loputtoman kiehtovaa, jos sattuu olemaan kiinnostunut tämäntapaisista kysymyksistä. Kun lähtemisen ja jäämisen metaforisuus puretaan auki paljastuvat ne valinnat, joita teemme joka hetki. Minä esimeriksi siirsin juuri 2 edellä olevaa lausetta niiden alkuperäiseltä paikalta yllä olevan sitaatin edeltä kyseisen sitaatin jälkeen. 

*

Kuten posetiivari soitintaan, soittaa Neuman lukijaansa. Hänen otteensa on niin nautinnollinen, suvereeni ja taitava, että olipa kirjailijan valitsema musiikkikappale mikä tahansa, muodostaa se olennaisen osan teoksen repertoaaria. Vuosisadan matkustaja on renessanssiromaani, jolla tarkoitan sitä, että se on kita, joka nielee itseensä kaiken. Joskus sen hampaat ovat terävät, toisinaan taas pyöreäreunaiset ja helmenväriset. Neumanin taituuruus tulee esiin juuri siinä, että hän onnistuu pitämään moniaalle ulottuvan palenttinsa kasassa. Kun otetaan huomioon, että Neuman on vasta 37-vuotias, niin enpä ihmettelisi, jos kymmenen vuoden päästä hänen nimensä löytyisi Nobel-veikkailulistoilta.

Kaikista hienouksista huolimatta Vuosisadan matkustaja jäi minulle siinä mielessä etäiseksi, että en kokenut lukiessani olevani sen kanssa samalla näyttämöllä. Emme keskustelleet keskenämme, vaan minä istuin katsomossa ja ihailin sitä, mitä minulle näytettiin. Vaan kuinkas kävikään. Kun aloin kirjoittaa tätä bloggausta huomasin, että läppärini oli nostettu näyttämölle. Lähdin katsomosta ja astuin Hansin, Sophien, posetiivarin ja muiden henkilöhahmojen seuraan. Juttua heidän kanssaan riittää varmasti vielä pitkään.

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja (2015)

602 sivua

Espanjankielinen alkuteos: El viajero del Siglo

Suomentanut: Tarja Härkönen

Kustantaja: Tammi. Keltainen kirjasto

Tarja Härköselle kiitos erinomaisesta suomennoksesta. Hänestä on tullut viime vuosina yksi suosikkisuomentajistani.