Tunnustan. Italialainen kirjailija Italo Calvino (1923-1985) oli yksi nuoruuteni ehdottomista kirjallisista rakkauksista. Erityisesti hänen teostaan 'Jos talviyönä matkamies' (Se una notte d'inverno un viaggiatore, 1979) lukiessani muistan olleeni suorastaan typertynyt ihastuksesta. Calvinon absurdi leikittelevyys oli jotain ihan muuta kuin mihin olin kirjallisuudessa aiemmin törmännyt.
Myös toimittajana ja kustannusvirkailijana työskennellyt Calvino oli tuottelias kirjailija. Hänen tunnetuimmille teoksilleen on tyypillistä absurdismin lisäksi kokeellisuus, vertauskuvallisuus ja kirjallisuuden maailman keinotekoisuuden esiintuominen, ts. piirteet, jotka yleisesti on liitetty postmoderniin kirjallisuuteen. 'Kenraali kirjastossa' kattaa Calvinon kirjoituksia vuosilta 1943-1984, joten se antaa hyvän läpileikkauksen myös Calvinon kirjallisen tyylin kehityksestä.
Teoksen ensimmäinen osa koostuu faabeleista ja tarinoista aina vuoteen 1958 asti. Faabelista Calvino itse kirjoittaa teoksen esipuheessa, että se "syntyy sorron aikan. Kun ihminen ei voi enää ilmaista ajatuksiaan suoraan, hän turvautuu sadun keinoihin. Nämä pikku tarinat liittyvät nuoren miehen poliittisiin ja yhteiskunnallisiin kokemuksiin fasismin kurimuksen aikana." Calvino kehottaa lukijaa kiinnittämään huomiota tekstien syntyajankohtaan faabelien ymmärtämiseksi. Oma historiantuntemukseni ei riitä, jotta pystyisin asettamaan faabeleita tarkempiin konteksteihin, mutta jo sen tiedostaminen, että ne on kirjoitettu Mussolinin diktatuurin aikana luo viitekehyksen, jota vasten lukija voi faabeleita peilata.
Jos faabeleita haluaa lukea historiasta irrallaan ei sekään ole ongelma, vaan silloin ne vaan avautuvat toisella tavalla. Oma suosikkini teoksen ensimmäisen osan kertomuksista oli "Harhautunut rykmentti", jossa Calvinon absurdismi puhkeaa loistoonsa. Tarina kertoo nimensä mukaisesti rykmentistä, joka marssiessaan harhautuu reitiltään ja päättää hevosineen kaikkineen oikaista kerrostalon rappukäytävän kautta. Se on myös hyvä esimerkki Calvinolle tyypillisestä tavasta muokata arkitodellisuuden lainalaisuuksia ja samanaikaisesti tuoda esiin yhteiskunnallisia ongelmia aikana, jolloin suoraan puhuminen ei ollut mahdollista.
Teoksen jälkimmäinen osa on nimetty kertomuksiksi ja dialogeiksi ja se käynnistyy vuonna 1969 kirjoitetulla "Päälliköiden päät pölkylle"-nimisellä kertomuksella, joka sisältää esityksen uudeksi yhteiskuntajärjestykseksi. Yhteiskuntakritiikki on faabeleita avoimempaa, mutta se on verhottu sarkasmiin, jonka suojista Calvino esittelee yhteiskuntamallin, jossa säännöllisin väliajoin yhteiskunnan johtava luokka surmataan rituaalisin menoin.
Riemastuttavia ovat myös dialogit, joissa haastatellaan 30.000 vuotta vanhaa neandertalinihmistä, asteekkihallitsija Montezumaa ja Henry Fordia. Jälkimmäinen sisältää varsinaisen oppitunnin siitä, miten haastattelijan esittämät kysymykset ja kritiikki käännetään aina omaksi eduksi ja omien tekojen oikeutukseksi.
Koska 'Kenraali kirjastossa' ei ole Calvinon itsensä kokoama, ei se ole samalla tavalla ehyt kokoelma kuin esimerkiksi 'Kosmokomiikkaa' (Cosmicomiche, 1965) tai 'Näkymättömät kaupungit' (Le città invisibili, 1976). Tästä huolimatta se tarjoaa lukijalle monia elämyksiä ja riemukkaita hetkiä. "Neandertalinihmistä" lukiessani en voinut olla nauramatta ääneen. Aikamoinen velikulta tuo Calvino!
Ah, tämä pitäisi lukea! Calvino oli minunkin nuoruudensuosikkini ja pidin erityisesti samaisesta Jos talviyönä matkamiehestä, lisäksi kolmen romaanin muodostama "satuallegoria" oli mieleeni (ja on edelleen, Paroni puussa on yhä huikea).
VastaaPoistaItse en ole uskaltanut lukea vuosia sitten lukemiani Calvinoja uudestaan, koska pelkään, että ne eivät olisi enää yhtä suuria elämyksiä kuin aikoinaan olivat. Tosin tämän "kirjastokenraalin" perusteella pelko lienee aivan turha. :)
VastaaPoista