keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (II)




Täällä Pohjantähden alla -trilogian II osan lukeminen pelotti ja ahdisti jo etukäteen. En halunnut kansalaissodan alkavan, en halunnut miesten jäätyvän ja kärsivän nälkää. Erityisesti en halunnut Akseli Koskelalle tapahtuvan mitään pahaa. Luinkin TPTA:n II osaa vain muutama sivu kerrallaan, jotta pystyin tulemaan toimeen taistelukuvausten, pakkasen, umpihankien, vetäytyvien joukkojen, sotakäskyjen mielettömyyden, vankileirien ja ihmisen julmuuden kanssa.







Suomen kansallisarkiston statistiikka puhuu kylmää kieltään:

Kuolintapa Punaiset Valkoiset



Kaatunut 5199 3414
Teloitettu, ammuttu, murhattu 7370 1424
Kuollut vankileirillä 11652 4
Kuollut vankileiriltä vapauduttuaan 607 6
Kadonnut 1767 46
Muut kuolintavat 443 291
Kaikki yhteensä 27038 5185

Kaikki nämä kuolleet olivat jonkun rakkaita. Heitä odotettiin takaisin sotarintamalta ja vankileireiltä, mutta he eivät palanneet. Erityisesti vankileirillä kuolleiden määrä on järkyttävän suuri. Jokainen näistä kuolemista olisi voitu estää. Tärkeämpää kuin kanssaihmisen henki, oli oman ideologian säilyttäminen ja paremmaksi julistaminen. Näissä luvuissa puhuvat ihmisen alhaisuus ja susiluonne. Järkyttävää on sekin, että näistä tapahtumista on historiallisesti katsoen kulunut varsin lyhyt aika, alle sata vuotta.

Muutama vuosi sitten suomalaisessa poliittisessa elämässä käytettiin slogania: Kahtia-asettelun aika on ohi. Kun katsoo yllä olevia lukuja, poliittinen slogan näyttäytyy selkeästi voittajien sloganina. Itse pidän ihmeenä, että suomalainen yhteiskunta on selvinnyt kansalaissodasta siinä määrin kuin se on tehnyt. Linnaa lukiessani joudun nousemaan useamman kerran seisomaan, kävelemään, hokemaan puoliääneen: tämä on väärin. Näin ei voi olla. Lukiessani mietin kuumeisesti, miten punaisten ja valkoisten välinen sota olisi voitu välttää. Se, että saman maan kansalaiset nousevat aseelliseen taisteluun toisiaan vastaan, on jotakin, jota en vaan pysty hyväksymään. Ymmärtämään kyllä.

Lukiessani TPTA:n II osaa aiemmin lukemani Ros Wynne-Jonesin Sudanin sisällissodasta kertova 'Sade lankeaa' asettuu sekin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Sudanissa sisällissotaa käytiin noin 50 vuotta. Miten noin monien sotavuosien jälkeen on mahdollista rakentaa rauhanomaista rinnakkaiseloa? Miten monta sukupolvea tarvitaan edes jonkinasteiseen sisällissodasta toipumiseen? Näitä miettiessä pahaolo kasvaa möykyksi rintaan. Tätä kirjoittaessani Ukrainan ja Venäjän välillä vallitsee akuutti kriisitilanne. Tuntuu, että historiasta ei olla opittu yhtään mitään. Että ihminen osaa kyllä keksiä keinot matkustaakseen avaruuteen ja selvittääkseen dna-molekyylien salaisuudet, mutta sovussa keskenään ihmiset eivät opi elämään. Pyörittelen käsissäni italianjuutalaisen Primo Levin teosta 'Tällainenko on ihminen', jota teoksen etuliepeessä kuvataan yhdeksi "voimakkaimmista dokumenteista joita toisen maailmansodan tapahtumista on kirjoitettu." En vieläkään rohkene tarttua siihen.

On kirjoitettava, jotta ihminen edes halutessaan voisi muistaa ja oppia historiasta. Juuri tämän vuoksi Väinö Linnan -trilogian asema suomalaisessa kirjallisuudessa on kiistaton ja se pitäisi jokaisen sukupolven lukea, että me vähitellen pystyisimme löytämään keinoja, joilla olla veljiä ja sisaria keskenämme. TPTA:n II osassa kirkkoherran rouva Ellen tuskailee pukunsa sopimattomuutta ja Alma Koskela anoo, että hänen poikansa haudattaisiin joukkohaudan sijasta kirkkomaahan. Nykypäivänä toisen pankkitilille veroparatiisiin kilahtaa miljoonaoptiot ja toinen rynkyttää sosiaalitoimiston ovea saadakseen muutaman kymmenen euron sosiaalituen, jonka hän joutuu maksamaan takaisin seuraavista tuloistaan. Ei mikään ole muuttunut, kahtiajakautumisen ilmenemismuodot vain ovat nykyisin erilaiset. Tarvisisimme kipeästi lisää Halmeen kaltaisia ajattelijoita, jotka kykenevät näkemään asioiden molemmat puolet.

Linnaa lukiessani mietin, miten kauan ihmiset jaksavat yhteiskunnan eriarvoistumista. Tuleeko vielä päivä, jolloin tartumme aseisiin toisiamme vastaan? Kuinka pitkään nykyajan sorretut, köyhät ja työttömät, jaksavat sopeutua ja kestää nöyryytystä ja kommentteja siitä, että köyhyys on itseaiheutettua. Oma vika. Mitäs menit jäämään työttömäksi? Mitäs sairastuit? Mitäs erosit puolisostasi? Huokaan kiitollisena Susanna Alakosken puoleen, joka ei suostu olemaan hiljaa, vaan tuo vimmalla esiin yhteiskunnan nurjemman puolen.

Kuten jo TPTA:n I osasta kirjoittaessani mainitsin, on Linnan henkilökuvaus sekä iholle tulevan uskottavaa että syvää. Hän tavoittaa suomalaisen luonteenlaadun ominaispiirteet tavalla, joka hakee vertaistaan. Hän kuvaa sinänsä hyvätahtoisen, mutta luonteeltaan heikon kirkkoherran ja tämän vaimon Ellenin, jonka päättäväisyys ja isänmaallisuus ei pelkää eikä kumartele, kuten hänen asenteensa kulkulupa-asiassa osoittaa. "Toistan vielä, etten ota lupaanne. Olen turvaton nainen, joten tehkää minulle mitä haluatte. Olen valmis pesemään lattioita. Pesen vaikka käymälöitä, sillä mikään työ ei ole halpaa isänmaan ja Suomen kansan laillisten oikeuksien puolesta."

Linna piirtää verkkoalvoillemme miesten joukkouhon, miten sitä mennään ja taistellaan ja voitetaan. Miesten lapsellinen uho herättää minussa kiusallisuutta. Hän kuvaa hiljaiset ja nöyrät naiset, joita ilman yhteiskuntamme ei olisi tullut toimeen. Hän kuvaa kirkkoherran pojan ylimielisen nuoruudenuhon ja mielessäni tiuskaisen mokomalle nulikalle, että olepas hiljaa, kun et vielä ymmärrä. Että elämä kyllä sinuakin vielä opettaa.

Ja sitten se Akseli ja syvä huokaus. Miten sitä voikaan sydän särkyä ja mennä pirstaleiksi romaanihenkilön takia. Kauhistuttavaa on lukea, miten Akselin velvollisuudentuntoisuus saa hänet vaarantamaan niin oman kuin kavereidensakin hengen yhä uudestaan taistelussa, jonka voitosta ei toivoa ole. Miten viimeisetkin ihanteet viedään Akselilta ja hänet passitetaan vankileirille kitumaan. Antaisin paljon, jos voisin hänet sieltä pelastaa, jotta hän pääsisi edes vähän helpomalla, eikä hänen tarvitsisi kärsiä kenttäoikeuden mielivaltaisuudesta ja riutua odottamassa päivää, jolloin hänen kuolemaantuomionsa pannaan täytäntöön.

Linna lienee aavistanut, että Akselin kuolema olisi lukijalle liikaa ja jättää hänet henkiin. Huh. Kunpa Akseli nyt vaan toipuisi, vaikka ei hän tietenkään koskaan voi tulla entiselleen, ei sellaisten kokemusten jälkeen kuin mitä hän on joutunut käymään läpi. Pari vuotta sitten katsoin dokumentin Tammisaaren vankileiristä ja myönnän, että sen kurjuus ja lohduttomuus ylittivät moninkertaisesti etukäteen kuvittelemani. 

*

Linna haastaa meidät kysymään itseltämme, mikä tai mitkä olisivat sellaisia periaatteita, joista emme suostuisi luopumaan, vaikka aseen piippu olisi ohimolla. Yleisimmät vastaukset liittynevät poliittisiin ja uskonnollisiin mielipiteisiin ja ideologioihin. Mietin kysymystä myös omalla kohdallani ja yksi vastauksistani on feminismi. Sitä en voisi kieltää, koska silloin kieltäisin koko olemassaoloni  ja ajatusmaailmani.

Linnan TPTA II on alati ajankohtainen teos. Se on kaikessa suoruudessaan ja rehellisyydessään ylittämätön dokumentti suomalaisen yhteiskunnan vaikeimmista ja surullisimmista ajoista. Se kantaa viestiä myös nykylukijalle ja kehottaa meitä muistamaan, että osaisimme toimia menneitä sukupolvia viisaammin.

10 kommenttia:

  1. Tuo esittelemäsi statistiikka kertoo kyllä karua kieltä. Luvut olisi helppo ottaa vain lukuina, mutta kaunokirjallisuus piirtää esiin kuvan, joka koskettaa paljon syvemmältä. Ja hyvä on, että niin tapahtuu.

    Rinnastat hienosti TPTA:n toisen osan nykyaikaan. Kunpa vain historia olisi saanut meidät oppimaan edes jotain.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainahan voimme toivoa, vaikka juuri nyt onkin taas maailmalla synkät ajat menossa.

      Poista
  2. Palailen tähän tekstiisi kunhan olen lukenut kakkosan loppuun. Minullakin lukuvauhti hidastunut selvästi ykkäsosaan verrattuna. Kakkonen on selvästi rankempi. Luen trilogiaa pehmeäkantisena pokkarina ja se on fyysisesti kamala luettava (painava ja lötkö). Nyt aionkin jatkaa e-kirjana. Olen jostain syystä aiemmin pyristellyt e-kirjoja vastaan mutta nyt kyllä odotan innolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luen myös tota pokkariversiona ja se sopii luettavaksi tosi huonosti. On tosiaan painava ja tekee lukemisesta hankalaa. Tekstinkin on aika pientä ja sivut hyvin täysiä. Sisältö sitten onkin komeaa.

      Poista
  3. TPTA on luettu kahdesti ja se asuu vanhojen kirjojen hyllyssäni, jossa ovat keräiäykohteeni. Sisällissota on kansakunnan kovin hulluus. Sade lankeaa oli helpompi lukea, vaikka se olikin sen 50 vuotta. Nyt on vain niin, että tämä meidän sisällisotamme jakaa vieläkin sukuja, joissa on ollut sodassa 1918 veli veljeä vastaan. Piakkakuntaa määrittämättä kerron, että eräs kaukainen sukulaisemme ammuttiin pjnikkina, kunhän vaati viljaa punaisten nälkää näkeville lapsille. Tämän miehen vaimo lähti sitten lastensa kanssa Kanadaan ja jäi sinne. Yhtäkkiä lepsenlapsi ottaa minuun yhteyttä ja hän on käynyt niin meillä kuin muilla sukulaisillaan jo monena suvena. Pääasiallinen l'ähtölaukaus oli matkoille, oli selvittää suku ja perhe, josta tuli isoisän murhaaja. Hän vain halusi nähdä. Tietää. Ymmärtää.Itse olen tähän nyt niin uuupunut, että todellakin toivon kansakunnan eheytymistä, vaikka se on kuin tuuleen huutaisi...

    Pidän aivan mielettömästi Linnan kirjan filmatisoinnista.

    Minut saisi barrikadeille feminismi, eläinsuojelu ja turkistarhauksen lopettaminen. Kakis viimeistä voidaan nähdä samana asiana,mutta eivät ne ihan sitä ole, sillä viime mainittua, jotkut väittävät lailliseksi elinkeinoksi. Mikä elinkeino voi perustua eläinrääkkäyseen. Laitan toivoni nuoriin! Yksikään tyttäreni ystävistä sukupuolesta viis ei siedä turkistarhausta ja he ovat huomisen päättäjiä.

    Linnan teon on nyt tosi ajankohtainen, sillä mikä meitä nyt valvottaa, on Ukrainan kysymys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena hienosta kommentista.

      Meille 'Sade lankeaa' on helpompi, kun se tapahtuu tarpeeksi kaukana. Sen pystyy jotenkin etäännyttämään tai näin itse ainakin ajattelen. Koska on niin paljon sotaa maailmassa, on pakko jotenkin irrottaa itseään ainakin joistakin kauheuksista, että ylipäänsä pystyy elämään.

      Hurja tuo kertomasi tarina. Kaikenlaista olen itsekin kuullut, mutta ei niistä sen enempää kun todenperäisyyttä ei ole mahdollisuutta tarkistaa.

      Seuraan jatkuvasti Ukrainan tilannetta. Tein jopa twitteriin listaan, johon keräsin muutamia ulkomaisia toimittajia yms. henkilöitä, jotta saisin asiasta vähän monipuolisemman kuvan kuin pelkästään suomalaisesta tiedonvälityksestä. Ukraina nyt vaan koskettaa jotenkin ihan erityisen kovasti ja välillä koen omien reaktioideni voimakkuuden suorastaan hämmentävänä.

      Poista
    2. Näinhän se menee, että mikä on kaukana, sen kestää helpommin, vaikka tunteekin myötätuntoa.

      Sukulaiseni selvitti kaikki nimiä myöten, mutta minä haluan unohtaa, eikä tästä enempää. Mikä on tapahtunut, sitä emme pääse enää peruuttamaan.

      Sama minulla. Minusta on tullut uutisaddikti. Nyt on niin, että jos Ukrainalta viedään väkivalloin Krimi, hyvästi Pietari, hyvästi Anna Ahmatovan kaupunki! Olen pöyristynyt....En uskalla kirjoittaa tästä enempää. Äitkin soitti ja varoitti, kun tietää, miten järkyttynyt olen, että 'älä nyt vain kirjoita tästä mitään mitä olet mieltä sinne koneeseen...' Tosin äiti itse mitetti, että noinko tässä käy, että hänen pitää kokea vielä kolmaskin sota. Hän on kotoisin pakkoluovutetusta Karjalasta, jossa nyt on niitä sataharjoituksia itänaapurillamme.

      Poista
    3. Minä taas olen nyt vähentänyt uutisten seuraamista, koska alkoi ahdistaa liikaa. Emme kuitenkaan voi näille asioille mitään. Viisautta niille, jotka voivat.

      Poista
  4. Hienoon pohdintaan on TPA sinut saanut. Kaunokirjallisuuden voima on juuri siinä, että se tuo tapahtumat iholle, lähes tulkoon itse aistittaviksi ja koettaviksi ja siksi se saa meidät myös paremmin ymmärtämään erilaisia tilanteita ja tapahtumia kuin pelkkä "kuiva" (historioitsijana oli pakko laittaa nuo lainausmerkit) faktojen pöytään läiskiminen. Minut TPA sai lähes 30 vuotta sitten ymmärtämään millaisessa maailmassa elän ja ennen kaikkea mikä on minun ja sukuni paikka sen hetkisessä yhteiskunnallisessa todellisuudessa, jonka juuret olivat vuosikymmenien päässä menneisyydessä.

    VastaaPoista
  5. Voi olisipa Linna voinut lukea tuon sinun viimeisen lauseesi. :)

    Mietin tuossa taannoin, että kyllä suomalaisessa kirjallisuudessa ne on juuri Linnan henkilöhahmot, jotka voimakkaimmin ovat osa kultturista maisemaamme. Ei tarvitse kuin mainita Akseli Koskela tai esim. Rokka, niin jo pelkkiin nimiin sisältyy hurjan iso maailma.

    VastaaPoista