Siirry pääsisältöön

Dominique Sylvain: The Dark Angel

Lainasin kirjastosta Dominique Sylvainin teoksen 'The Dark Angel' (2013, ranskankielinen alkuteos (Passage du Désir, 2004) Vive la France -haastetta silmällä pitäen. Muutoinkin oli mukava pitkästä aikaa lukea dekkaria ja siinä mielessä vähän erilaista dekkaria, että tapahtumapaikkana on lempikaupunkini Pariisi, joka kieltämättä antoi tälle teokselle aivan omanlaistaan viehättävyyttä.



Dominique Sylvain on minulle ihan uusi dekkaristituttavuus. Hän on kirjoittanut 13 dekkaria, joista pari on myös suomennettu. Naisdekkari, erityisesti feministinen naisdekkari, on genrenä kiinnostava, koska se tarjoaa luontevan ympäristön perinteisten sukupuoliroolien haastamiseen ja vahvojen naishahmojen luomiseen. Itse olen kokenut esimerkiksi Sue Graftonin dekkareiden päähenkilön Kinsey Millhonen ja Sara Paretskyn V.I. Warshawskin suorastaan henkilökohtaisesti voimaannuttavina romaanihahmoina.

Myös 'The Dark Angelissa' pääosassa ovat naisetsivät Lola Jost ja Ingrid Diesel. Tosin kumpikaan heistä ei ole varsinaisesti etsiviä. Lola on varhaiseläkkeelle jäänyt rikospoliisi ja Ingrid taas Pariisista hurmaantunut amerikkalainen hieroja. Pitkälti sattuman kauppaa he tutustuvat toisiinsa ja alkavat ratkoa naapurustossa kuolleen nuoren naisen Vanessa Ringnesin murhaa.

Lola ja Ingrid ovat riemastuttavia ja keskenään hyvin erilaisia. Lola on keski-ikäinen, ylipainoinen ja huonokuntoinen. Hän pitää viinistä ja palapelien ratkomisesta sekä pukeutuu usein ikäloppuun kylpytakkiin tai vaihtoehtoisesti parempiakin aikoja nähneeseen sadetakkiin. Ingrid taas tuo mieleen "skandinaaviset jugurttimainokset". Hän on nuori, kaunis ja urheilullinen. Kirahvi, kuten Lolalla on tapana sanoa. Yhteistä kummallekin heistä on päättäväisyys ja peräänantamattomuus.

Vaikka 'The Dark Angel' onkin who dunnit -dekkari en lukiessani ollut ensisijaisesti kiinnostunut siitä, kuka oli murhaaja, vaan nautin siitä elävyydestä, jolla Sylvain kuvaa henkilöhahmojaan ja heidän välistään kommunikaatiota. Tässä on naiskaksikko, johon voi rakastua. Teoksesta ei toki puuttunut yllättäviä käänteitä, mutta naisten tutustuminen toisiinsa ja vähittäinen ystävystyminen sekä heidän välisensä ystävyyden syveneminen ja sen näkyminen heidän tavassaan keskustella keskenään vei suurimman osan huomiostani ja tarjosi monia riemukkaita hetkiä. Dekkareissa asiat ovat harvoin niin kuin miten ne aluksi näyttävät olevan. Epäillyistä paljastuu pitkin matkaa uusia salaisuuksia. 'The Dark Angelissa' suurimmasta yllätyksestä vastaa kuitenkin Ingrid. Mitä ovat hänen salaiset öiset tapaamisensa? Nerokasta, niin nerokasta. Feministisen dekkarin juhlaa.

Sylvainin dekkarin aineksia ovat mustasukkaisuudeksi ja omistushaluksi muuttunut rakkaus, mangakirjat, gore-elokuvat ja menneisyyden traumat. Teoksen alussa siamilaiskaksoset Farid ja Noah yhdessä ystävänsä Jean-Lucin kanssa ryöstävät rahanvaihtokioskin. Pian sen jälkeen Faridin ex-tyttöystävä Vanessa Ringnes löytyy surmattuna ja kolmasosa ryöstösaalista on kadonnut. Vanessan kämppäkaverit Khahidja ja Chloé vaikuttavat tietävän enemmän kuin mitä he suostuvat kertomaan. Tilannetta mutkistaa vielä se, että Khadidja on Faridin sisar.

Lola ja Ingrid perustavat oman etsivätiiminsä, koska he haluavat vapauttaa epäilyistä Lolan ystävän, ravintoloitsijana toimivan Maximen, jonka syyllisyyttä vaikuttavat vakuuttavan vähän liiankin monet todisteet. Maxime on niitä miehiä, joiden edessä puolet naisista lakoaa ja myös Ingrid alkaa katsella kaihoisasti Maximen suuntaan. Pahaksi onneksi tämä seurustelee Khahidjan kanssa. Seikka, jota hänen veljensä Faridin on vaikea sulattaa.

Sylvain rakentaa romaanin jännitteen ovelasti niin, että lukija tietää joistakin asioista enemmän kuin Lola ja Ingrid, jolloin mielenkiinnon kohteeksi nousee myös se, missä vaiheessa Lola ja Ingrid saavat selville sen, minkä lukija jo tietää. Toisaalta Lola ja Ingrid käyvät kilpajuoksua myös poliisin suorittaman virallisen tutkinnan kanssa. Heidän erityinen vihollisensa on Puutarhatonttu eli tutkintaa johtava poliisi, josta paljon kertoo jo nimi, jolla häntä kutsutaan.

'The Dark Angelin' lukeminen sai minut miettimään suosikkirikossarjaani, NCIS:ää (Naval Criminal Investigative Service), joka rakentuu ennen muuta taitavasta henkilökuvauksesta ja henkilöiden välisestä kommunikaatiosta ja huumorista. Murhat ovat siinä 'The Dark Angelin' tavoin vain välttämätöntä rekvisiittaa, jotta päästään itse asiaan, loistavien etsivien suorittamaan rikostutkintaan. Jäin myös miettimään, tarjoaako dekkari genrenä jonkinlaisen erityisen viitekehyksen, jota vasten luoda herkullisia henkilöhahmoja. Miten muodostuu dekkarigenren ja teoksessa kuvattujen poliisien ja etsivien välinen, lukijan imuunsa ottava suhde? Onko kyse tekojen kauheuden ja etsivien keveän juttustelun välisestä yhteentörmäyksestä? Liittyykö tämä kysymys siihen, miksi dekkarit ovat niin suosittuja?

'The Dark Angel' ei varmasti ole dekkarien dekkari, mutta pirun viihdyttävä se on. Lola ja Ingrid ovat niin mainio kaksikko, että toivon kovasti, että Sylvain panisi heidät ratkomaan murhia jatkossakin. Heistä saisi myös erinomaista tv-viihdettä.

Kommentit

  1. Kuulostaapa kiinnostavalta. Tässä on minullekin uusi dekkarinimi, ja naisetsivien tutkimuksia nyt ei ole muutoinkaan juuri tullut luettua. Kiitos vinkistä. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitos. Tämän kaksikon parissa kyllä viihtyy. Kovin usein ei minusta myöskään ole kuvattu kahta naisetsivää yhteistyössä (ei nyt ainakaan heti tule mieleen), vaan yleensä naisetsivät ovat jonkinlaisia yksinäisiä susia. Lola ja Ingrid osoittavat, että naissynergia on voimaa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän