Siirry pääsisältöön

Jenni Linturi: Malmi, 1917

Kuva: Omppu
Jenni Linturin 'Malmi, 1917' joutui lukemiseni lähtöviivoilla kovaan tilanteeseen. Samanaikaisesti sen kanssa luin nimittäin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa. Kaiut Linnan teoksesta tulivat väkisinkin osaksi 'Malmia'. Linturin esikoisteos 'Isänmaan tähden' oli nostanut odotukseni korkealle ja kun vielä olin jonottanut 'Malmia' kirjastosta kuukausikaupalla oli sekin omiaan nostamaan lukuriman melkoisiin korkeuksiin. Oman säväytyksensä lukuodotuksilleni antoi se, että asun itsekin Malmin vaikutuspiirissä.

'Malmi, 1917' sijoittuu ajallisesti nimensä mukaisesti juuri Suomen sisällissotaa edeltävään yhteiskunnallisen kuohunnan vuoteen. Sen keskiössä on kaksi perhettä: maanomistajien luokkaan kuuluvat ruotsinkieliset Karlqvistit sekä suomenkielistä sivistyneistöä edustavat Puolakat, jotka muuttavat Malmille, kun perheen isä nimitetään alueen apulaisnimismieheksi. Karlqvistin perheestä kerronnan pääosassa ovat perheen tyttäret Ingeborg ja Elisabeth eli tuttavallisemmin Lettu. Puolakan perheen kolmesta veljeksestä eniten ovat esillä Antero ja Oiva.

Ensivaikutelmani 'Malmista' oli hämmentävä. Linturin tiheä, paikoin sähkösanomanomainen kirjoitustyyli hakkasi armottomasti hypähdellen sinne tänne. Kerrottiin ihmisestä ja sitten hän olikin jo kuollut. Noin vaan, ilman sen kummempia selittelyjä. Kaipasin selkärankaa, mutta Linturi tuntui tarjoilevan minulle pelkkiä nikamia, jotka kyllä olivat sinänsä oikein hyvin muodostuneita. Yritin luoda kehystä tai ylipäänsä jotakin palaa tai särmää, jonka kautta hahmottaa teoksen tapahtumia siinä kuitenkaan onnistumatta.

*
'Malmin' puolenvälin paikkeilla tajusin, että luin sitä ihan väärästä näkökulmasta. Minulle 'Malmi' ei ole ensisijaisesti eri yhteiskuntaluokkien välistä skismaa kuvaava kertomus, vaan ennen muuta kuvaus nuorista ihmisistä, jotka epävakaina aikoina yrittävät kasvaa aikuisiksi. Yhteiskunnallinen tilanne toimii Linturin teoksessa pohjakankaana, jolle Karlqvistin ja Puolakan nuorten rimpuilu ja etsintä niin itsensä kuin toistensa ja mielettömäksi muuttuneen maailman kanssa paiskataan suoraan maaliämpäristä. Linturi räiskii kankaalle nuorten ihmisten innon ja sydämen palon, heidän karvaanmakuiset pettymyksensä ja korkealle kurottavat unelmansa. Kaartilaisten ja tilallisten väliset yhteenotot toimivat taustalla kuin virusohjelma. Kun kohdalle osuu, tuhotaan ampumalla.

Tietoinen väärinlukeminen antaa minulle mahdollisuuden tarkastella 'Malmia' sisaruustarinana. Väärinlukemisesta puhun siksi, että koen Linturin teoksen vaativan vahvasti lukijaa tarkastelemaan sitä luokkataistelua edeltävästä historiallisesta näkökulmasta. En kuitenkaan pysty ottamaan vastaan summittaisen silmittömiä väkivallantekoja ilman niiden liittämistä laajempaan yhteiskunnalliseen kehykseen, jota taas en Linturin romaanista löydä.
*
Ingeborg on eittämättä teoksen kiinnostavin henkilöhahmo. Hänen kauttaan Linturi luo kuvaa uudenlaisesta naisesta, jolle ensisijaista ei ole sopivan aviomiehen löytäminen ja perheen perustaminen, vaan näyttelijän ura ja itsenäisyys. Tavoitteidensa saavuttamiseksi hän on valmis uhmaamaan isäänsä ja kiristääkin tältä lupauksen muuttaa Helsinkiin uhkaamalla muutoin liittyä työväenyhdistykseen.

Päättäväinen Ingeborg ei elättele harhaluuloja sen suhteen, miten paljon työtä näyttelijänhaaveiden toteuttaminen vaatii. Hän tiedostaa myös sen, että kun hän asuu kaupungissa erillään perheestään, saattaa se johtaa hänen ja hänen siskonsa väliseen vieraantumiseen. Ingeborg on kuitenkin valmis ottamaan tämänkin riskin, koska "häntä ei voinut pakottaa muiden muotteihin." Vaikka isä painostaa Ingeborgia lähtemään Karjaalle kouluun, Ingeborg valitsee vaikeamman tien, omannäköisensä elämän muiden mielipiteistä välittämättä.

Sinnikkyydessään Ingeborg on huikaisevan häikäilemätön. Hän elää nuoruuden korkeinta ja ylimielisintä vaihetta, jolloin kaikki on mahdollista, vaikka maailma ympärillä haisee vereltä ja kuolemalta. Kun Ingeborg pääsee Mustalaisruhtinattaren pääsykokeeseen, hän aikoo ensin esittää Maamme-laulun, mutta muuttaakin mielensä ja valitsee sen sijasta Humpan ja Pumpan, jota hänen äitinsä Maatu soitti pianolla juuri ennen kuin hänet ammuttiin. Ehkä näyttelijäntyö on Ingeborgille osittain myös pakoa, uuden uljaan naisen selviytymiskeino rikkinäisessä maailmassa. Ingeborg joutuu kuitenkin huomaamaan, että seinä voi tulla vastaan monella eri tapaa.

Jos kuvaus Ingeborgista olisi kirjoitettu 1920-luvulla, se olisi kirjallisuushistoriallinen tapaus. Nyt siinä kuitenkin on jonkinlaista epämääräistä ja pakotettua representaation tuntua: tää olis nyt tällanen henkilöhahmo, että tää niinku olis toiminu näin just ennen kansalaissotaa. Tää olis niinku laittanut kirkasta huulipunaa ja tukkaan laineita ja sit tää olis myyny kukkia Apollon edustalla. Tää olis kattonu niinku tälleen, että kaikki olis ymmärtäny, että tää ei ole mikään tavallinen nainen, vaan "suurihminen."

*
Lettu on tottunut jäämään vetovoimaisen ja vahvatahtoisen sisarensa varjoon. Kun Ingeborg päättää muuttaa Helsinkiin, Lettu pelkää, että hän jää "ypöyksinäiseksi." Pian Lettu kuitenkin tutustuu Puolakan Oivaan, joka on komea ilmestys, mutta valitettavasti suomenkielinen. Linturi kuvaa Letun ensivaikutelmia Oivasta: "Harvoin Lettu oli nähnyt mitään yhtä kaunista. Nenäkin oli niin suora, että sillä olisi voinut leikata voita. Mutta se ei ollut tukka eikä nenä, jonka Lettu näki, vaan jotakin vähemmän. Hän näki suomen kielen, ongelmat ja vaikeuden."

Rakkaus ei kuitenkaan tunne kielimuureja ja pian Lettu huomaakin olevansa melko lailla toivottomasti ihastunut Oivaan. Letusta tulee "suomalaisuusaatteen kaunein kukkanen" ja hän alkaa jakaa yhdessä Puolakan veljesten kanssa lehtisiä, joissa etsitään suojeluskuntaan kuuluneen miehen murhaajaa. Letulle politiikka ja romantiikka kietouvat yhteen. Kun huolet iskevät, Lettu karkottaa ne uneksimalla yhteiselämästä Oivan kanssa Pariisissa ja Berliinissä intohimoisine hotellihuoneissa käytyine riitoineen.

Oiva kuitenkin rakastuu kohtalokkaaseen Ingeborgiin, jonka rinnalla Lettu tuntuu kaverilta, hyvältä jätkältä. Malmilaisen kolmiodraaman siemenet on kylvetty ja sisaruus joutuu koetukselle.

*
'Malmissa' loisteliainta on Linturin paikka paikoin lähes aforistiset lauseet:

"Ihmisen nimi ei muodostunut kirjaimista vaan teoista." 

"... mutta rakkaus. Se kuulostaa laiskojen sielujen ansalta." 

"Syntiseksi tekevä oikeudenkäynti käydään joka päivä jokaisen päässä." 

"Kunnon ihmiset vuosivat toisella tavalla, punaisesti kuin neilikka." 

"Lopulta kaikelle ilmestyy todistaja, myös sille jota kukaan ei uskalla katsoa."


Kaiken kaikkiaan 'Malmi' on hyvinkin mielenkiintoinen teos. Olen ajatellut sitä lukemisen jälkeen enemmän kuin monia muita viime aikoina lukemiani kirjoja. Se on vaikea ja monitasoinen, hyppivä kudelma, joka haastaa lukijansa. Tulee olemaan jännittävää nähdä, mitä Linturi seuraavaksi kirjoittaa. Kunnianhimoa ja lahjakkuutta häneltä ei ainakaan puutu.

Kommentit

  1. Uusi yritys. :)

    Mielenkiintoista tuo tietoinen väärinlukeminen. Se avaa uusia näkökulmia kirjaan. Olen lukenut Linturilta vain hänen esikoisensa ja se on taidokkaasti kirjoitettu. Ehkä liiankin taitavasti, koska jonkinlainen persoonattomuus kerrontaa mielestäni vaivasi. Siksi en ole tarttunut vielä Malmiin, mutta tuo ajanjakso Suomen historiassa kiinnostaa ja kirja on varmasti lukemisen arvoinen.

    (Minä kävim viime viikolla elämäni kolmannen kerran Malmilla. :D Lähialueilla, kuten Falkullan kotieläintilalla, olen liikkunut useammin.)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Katja, nyt tuli kommenttisi perille.

    Tuo mainitsemasi "persoonattomuus" on oiva termi. Samaa koin itsekin myös tämän Malmin kohdalla. Jotensakin myös niin, että lukiessa tulee tunne, että ensin on rakenne, johon tekstin on sitten mukauduttava sen sijaan, että rakenteen lähtökohtana olisi teksti.

    VastaaPoista
  3. Haa! Lukulistalle jo pelkästään siksi, että asun Malmilla :D.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän