lauantai 3. toukokuuta 2014

Janne Ora: Kadotetun lumo

Olen tämän vuoden neljän ensimmäisen kuukauden kuluessa lukenut pääasiassa huikaisevia teoksia. Nyt olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa kirjoitan teoksesta, joka ei napannut. Lainasin Janne Oran romaanin 'Kadotetun lumo' (2014) sen kansikuvan ja takakansitekstin perusteella. Suomalaisessa kirjallisuudessa afrikkalaisuuteen liittyvät kuvaukset ovat vielä suht harvinaisia, joten tartuin Oran romaaniin innolla.

'Kadotetun lumo' sisältää kaikki elementit, jotka voisivat tehdä siitä minun kirjani. Teoksessa liikutaan kahdella aikatasolla. Menneeseen sijoittuva kuvaus käsittelee teoksen päähenkilön Kristianin ja hänen nigerialaistaustaisen tyttöystävänsä yhteiselämää. Nykytasolla kuvauksen kohteena on Kristianin ja hänen uuden kumppaninsa Venlan uusperhe-elämä. Venlalla on tytär, Terese, aiemmasta liitosta ghanalaisen miehen kanssa.

Oran kuvauksessa rotu ja ihonväri nousevat keskeiseen asemaan. Andrea pohtii, miten hän Ruotsissa asuessaan erottuu aina joukosta, eivätkä suvaitsevaiset ruotsalaiset todellisuudessa olekaan niin suvaitsevaisia. "Otetaan vain yksi esimerkki. Minä olen aina sen vanki miltä näytän: olen iloluontoinen ja spontaani afrikkalainen, yllätyksellinen. Katsos sellaisiahan me kaikki neekerit ollaan." Ora kuvaa Suomeen tulevien ulkomaalaisten työtilannetta uskottavasti. Venlan entisen miehen tavoin monet aloittavat työnteon todellisessakin elämässä siivoojina ruotsinlaivalla. Vanhan kotimaan traumat oireilevat vielä Suomessakin.

Tummaihoisen lapsen äitinä tunnistan hyvin tilanteen, jossa Kristian valehtelee Teresen äidin olevan ulkomaalainen. Jatkuvat lapsen alkuperään liittyvät kysymykset uuvuttavat. Muistan oman hämmennykseni, kun lastenlääkäri kysyi, onko lapseni adoptoitu. Kristianin kokemus saa minut miettimään niitä lukuisia kertoja, kun joku tuntematon on väittänyt loputtomiin, että lapseni ei voi olla suomalainen. Tunnen Kristianin pelon, kun hän miettii Tereseä matkustamassa yksin julkisilla liikennevälineillä. Normivalkoisesta poikkeava ihonväri on huutomerkki. Olen lapseni kanssa joutunut vastaavanlaisen puheen kohteeksi kuin Terese ystävänsä kanssa metrossa. "Tietääkös tytöt mikä se semmoinen on? Se murjaani? Vastausta odottamatta mies jatkoi. Se on Tiernapojista. Minä näyttelin koulussa murjaanien kuningasta. Neekeriä. Oikeaa mustaa murjaania, kumihuulten kuningasta."

Edelleenkin.

Vuonna 2014.

*
Kristianin elämä mullistuu, kun monen vuoden tauon jälkeen Andrea yhtäkkiä soittaa hänelle. Puhelu jää lyhyeksi ja Kristianin mieleen jäävät vain Andrean sanat, että tämä on pahassa pulassa. Kristianialla on pakottava tarve saada selville, missä Andrea on ja minkälaisessa pulassa. Kertoja kuvaa Kristianin ja Andrean suhdetta, josta koskaan ei tullut yhteiselämää Andrean asuessa milloin Tallinnassa, milloin Tukholmassa.

Esiin nousevat muukalaisuuden ja sivullisuuden teemat. Kristian puhuu ruotsia, mutta siitä huolimatta hän on ulkopuolinen Andrean ystävien joukossa.. Andrea on ruotsalainen, mutta ei riittävän ruotsalainen. Hänen ylleen heittyvät myös hänen isänsä traumaattiset kokemukset Biafrassa. Voisi ajatella, että kaksi muukalaista löytäisivät yhdessä tilan, missä kummankaan ei tarvitse olla ulkopuolinen. Näin ei kuitenkaan käy ja Andrea alkaa vetäytyä Kristianista yhä kauemmas.

Sekä Kristian että Andrea etsivät omaa paikkaansa elämässä. Vastausta siihen, miten pitäisi olla, miten elää, jotta elämässä olisi elämän maku. Arvoitukseksi jää, olisiko Kristianin ja Andrean suhde ollut pelastettavissa, jos Andrea ei olisi joutunut laivaonnettomuuteen, jonka seuraukset ovat traumaattiset. Oran kuvaus tuo mieleeni Estonian, kauhun ja järkytyksen hetket. Suurimman hädän hetkellä ihmisen henkiinsäilymisvietti tekee hänestä eläimen. Jos haluaa pysyä hengissä ei voi ajatella muuta kuin omaa selviytymistään, on kirjaimellisesti työnnettävä muut pois tieltään. Tästä tulee eloonjääneille taakka. Oma käytös synnyttää traumaattista kauhua, kuten Andreankin kohdalla tapahtuu.

Ora liittää laivaonnettomuuden yhteyteen laivassa salaa matkustaneiden pakolaisten julman kohtalon. 57 kuollutta. 57 ihmistä piilossa odottamassa hidasta kuolemaansa. Sukeltajien havainnot paljastavat myöhemmin, miten perheenjäsenet ovat hakeneet turvaa toisistaan. Tästäkin aiheesta irtoaisi hyvinkin yksi romaani. 'Kadotetun lumossa' pakolaisten tarina vaikuttaa osin päälle liimatulta.

Ora kirjoittaa sinänsä taitavasti, mutta itse koin ongelmaksi sen, että rakkaus ei tunnu eikä maistu rakkaudelta. Kaipaus ja ikävä ovat sanoja ilman tunnetta. Koskettavinta 'Kadotetun lumossa' on Andrean kertomus laivaturmasta sekä hänen isänsä Solomonin tarina hänen kokemuksistaan Biafrassa. Näiden jaksojen ajan kirjoitus hengittää ja kuristaa lukijan kurkkua ja nostaa esiin kysymyksiä siitä, miksi yksi selviytyy ja toinen ei. Miten raskas voikaan olla selviytymisen taakka, kun tietää, että se on ollut mahdollista vain siksi, että joku toinen on kuollut.

Andrea on etsijä, joka liukuu identiteetistä toiseen. Vaihtaa nimeä. Katoaa ystäviltään. Jossakin hän on, jos hän ylipäätään on hengissä. Kristian tekee parhaansa löytääkseen Andrean. Tuntuu kuin ilman Andreaa Kristian ei voisi päästä selville omasta itsestään. Lukijan kannalta on ongelmallista, että Andrea itse pääsee hyvin harvoin teoksessa ääneen. Hän on lumoava tuntematon ja sellaiseksi hän jää.
*
Koska muutamat Kristianin kokemukset tulivat hyvin lähelle omaa elämääni, sai romaanin alku minut odottamaan siltä jotakin enemmän kuin mitä 'Kadotetun lumo' pystyi tarjoamaan. Ora kuvaa monia, sinänsä hyvinkin kiinnostavia asioita, kuten vaikkapa Kristianin perheen retkeä Ghanaan ja Solomonin kokemuksia Biafrassa. Ne jäävät kuitenkin irrallisiksi, muuhun tarinaan orgaanisesti kytkeytymättömiksi elementeiksi, eikä niiden läsnäolo teoksessa motivoidu itse tarinasta käsin. Aineksia 'Kadotetun lumossa' olisi useampaankin romaaniin. Ehkä ongelma onkin juuri siinä, että Ora ei malta olla ottamatta mukaan liian monia elementtejä ja tarinanpoikasia.

'Kadotetun lumossa' oleva jännite kuitenkin kestää teoksen loppuun asti. Halu saada selville, löytääkö Kristian koskaan Andreaa ei antanut minulle mahdollisuutta jättää tarinaa kesken. 


7 kommenttia:

  1. Jostakin syystä ihmiset vierastavat erilaisuutta. Jopa eri murre antaa luvan syrjiä työpaikoilla. Omituista.
    Kamalaa, jos ihmiset ovat suvaitsemattomia.

    VastaaPoista
  2. Kyllä Mai. Niin on. Kiitos, kun sanoit asian ääneen.

    VastaaPoista
  3. Main kanssa samaa mieltä. Upea postaus.

    VastaaPoista
  4. Kiitos Jokke. Minua jäi tuossa Oran kirjassa harmittamaan, että luultavasti ei olisi tarvittu kovinkaan paljoa keskittämistä, että se olisi voinut toimia paljon paremmin.

    VastaaPoista
  5. Hienoa omakohtaista analyysia, kiitos! Minulle tämä oli täsmäteos, Solomonin hahmon kautta, ei rakkaustarinana :).

    VastaaPoista
  6. Hienoa omakohtaista analyysia, kiitos! Minulle tämä oli täsmäteos, Solomonin hahmon kautta, ei rakkaustarinana :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen verran jo tämän tekstin kirjoittamisesta aikaa, että piti itsekin ensin lukea, että mitäs tästä tulikaan sanottua. Mukava kuulla, että sinulle tämä osui ja upposi. Solomonin tarina tässä tosiaan oli hieno ja se oli saanut saada enemmänkin tilaa. Kiitos kommentista.

      Poista