tiistai 13. toukokuuta 2014

Madame de La Fayette: Clevès'in prinsessa

Päätin jättää hetkeksi nykymaailman taakseni ja aikamatkustaa 1500-luvun ranskalaiseen hovielämään 'Clevès'in prinsessan' seurassa. Osasyynä lukuvalintaani oli myös Paolo Sorrentinon elokuva 'Suuri kauneus' (La grande bellezza), joka sai minut kaipaamaan taideteoksia, jotka ovat kestäneet aikaa, hiertyneet monissa käsissä ja katseissa, kestäneet vierivät vuodet ja niiden milloin mitkäkin mukanaan tuomat muotisuuntaukset. Yhtenä syynä 'Clevès'in prinsessan' valintaan oli lisäksi se, että viime aikoina olen monessa blogissa törmännyt ilmaisuun, että jokin teos on "hyvin ranskalainen."

Mitä on kirjallinen ranskalaisuus? Vastausta tähän kysymykseen ei tietenkään voi löytää minkään yhden teoksen avulla. 'Clevès'in prinsessalla' on kuitenkin vakiintunut paikkansa ranskalaisen kirjallisuuden kaanonissa ja se tarjoaa oivan mahdollisuuden tutustua ranskalaisen kirjallisuuden juuriin jo senkin takia, että sitä on pidetty ensimmäisenä ranskalaisena psykologisena romaanina.

'La princesse de Clèves' ilmestyi vuonna 1678. Suomeksi se julkaistiin ensimmäistä kertaa vuonna 1926 nimellä 'Clèvesi'in prinsessa' Aarne Anttilan käännöksenä. Itse luin painosta, joka oli peräisin vuodelta 1964 ja jonka etulehdellä todettiin, että kyseessä on Aarne Anttilan "nykyaikaistettu suomennos". Vuonna 1988 teoksesta ilmestyi kokonaan uusi suomennos, josta vastasi Annikki Suni. Siinä myös teoksen nimi on muuttunut ja uusin suomennos on nimeltään 'Clèvesin ruhtinatar'. En tiedä, miksi uuden suomennoksen myötä päätettiin muuttaa myös teoksen nimi, vaikka ranskankielisessä alkuperäisteoksessa kyse on nimenomaan prinsessasta (princesse), ei herttuattaresta (duchesse). Joka tapauksessa 'Clèves'in prinsessaa' on pidetty niin tärkeänä teoksena, että sen suomentaminen useampaan kertaan on katsottu aiheelliseksi.

La Fayetten romaani on maineensa mukaisesti psykologisen ihmiskuvauksen tarkkuuden juhlaa. Hyvin pienillä elementeillä hän saa esiin henkilöiden väliset suhteet, kaunat, kateudet ja ihastumiset. Ranskan hovi näyttäytyy teoksessa paikkana, jota hallitsevat ihmissuhdepelit. Tieto muiden rakkauselämästä on valtaa ja sitä käytetään häpeilemättä omien tarkoitusperien edistämiseen. 'Clèves'in prinsessa' tarjoaa riemukkaan kavalkadin keinoista, joilla herrat ja rouvat pyrkivät valloittamaan mielitiettynsä sydämen. Katseet ja katsomatta jättämiset kertovat henkilöiden välisistä suhteista usein enemmän kuin mihin sanat koskaan pystyisivät. 

'Clèves'in prinsessaa' lukiessani kiinnitin huomiota erityisesti romanttisen rakkauden ja avioliiton väliseen suhteeseen sekä edellämainittujen kytkeytymiseen käsitykseen siitä, mikä on naisille ja miehille soveliasta. La Fayetten romaanissa rakkaus ja avioliitto eivät kulje käsikynkkää. Ajatus "sen oikean" löytämisestä ja hänen kanssaan naimisiin menemisestä on vieras 1500-luvun ranskalaisessa hovielämässä. Avioliitto on ennen muuta käytännöllinen toimenpide, jonka avulla pyritään saamaan milloin mitäkin etuja. Avioliitosta tulee kauppatavaraa, jonka avulla voi esimerkiksi pönkittää mahdollisuuksiaan nousta hovin arvoasteikossa tai lujittaa valtioiden välisiä suhteita.

'Clèves'in  prinsessassa' sekä naiset että miehet ovat totta vieköön kovia rakastumaan. Usein rakkauden kohdetta ei tarvitse olla edes henkilökohtaisesti tavannut, kun tunteet jo roihahtavat liekkiin. Juonittelua, harhaanjohtamista, pettämistä, kirjeitä, kuiskuttelua, salailua, uskoutumista - rakkauden ympärillä pyörivä koneisto käy kuumaa tahtia. Erilaisin pienin merkein - kuten kaksintaistelussa käytettyjen värien avulla - kerrotaan, kuka on sydämen valittu. Nykynäkökulmasta seurauksena on välillä hulvattomiakin tilanteita, kuten esimerkiksi silloin, kun Guisen ritari sydänsurujaan lääkitäkseen päättää "toteuttaa aikaisemman sunnitelmansa Rhodos-saaren valloittamisesta."

Clèves'in prinssin ja prinsessan avioliitto on sikäli poikkeuksellinen, että prinssi rakastaa prinsessaa ihan vilpittömästi, eikä hän muiden hoviherrojen tapaan pidä rakastajattaria. On mielenkiintoista, että rakastajattarien pitäminen oli tuona aikana aivan normikäytäntö. Kuitenkin se oli sallittua vain miehille. Jos nainen ryhtyi avioliiton ulkopuoliseen suhteeseen (ja moni ryhtyi, koska mistä miehet muutoin olisivat rakastajattarensa hankkineet) oli se epäsiveellistä ja häpeällistä. Prinssin ja prinsessan välillä roolit kääntyvät sikäli totutusta vastakkaisiksi, että prinsessa on se, joka kaipaa toisen miehen perään. En tunne 'Clèves'in  prinsessan' aikalaisvastaanottoa, mutta voisi kuvitella että kuvausta prinsessan taistelusta hänen Nemoursin ruhtinatarta kohtaan tuntemiaan tunteita vastaan on pidetty sekä radikaalina että paheksuttavana.

Toisaalta prinsessan käytös tarjoaa oivan esimerkin siveellisyyden voitosta romanttisen rakkauden houkutuksia vastaan. Tämä tuskin olisi mahdollista, jos hän ei olisi saanut tietynlaista kasvatusta. Nuoren tytön oikeanlaisella kasvatuksella onkin 'Cleves'in prinsessassa' keskeinen rooli. Asia saa erityistä painoarvoa, kun prinsessan äiti kuolinvuoteellaan ohjeistaa tytärtään taistelemaan niitä tunteita vastaan, joita Nemoursin herttua tyttäressä herättää. Äiti vetoaa Clèvesin prinsessan velvollisuudentuntoon, tahdonlujuuteen ja hänen muiden keskuudessa saavuttamaansa maineeseen ja korostaa, että mikään päätös ei ole liian kauhea, jos tytär sen avulla välttää rakkausseikkailun herttuan kanssa. Äidin vetoomukset ovat henkinen testamentti, jonka hän tyttärelleen jättää.

Kasvatuksen tuloksena Clèvesin prinsessasta muotoutuu nainen, joka edustaa monin tavoin aikansa ihannenaista. Hän on siveellinen, hienostunut ja velvollisuudentuntoinen. La Fayette korostaa, että nämä eivät kuitenkaan olen hänen synnynnäisiä piirteitään, vaan tulosta nimenomaan hänen äitinsä suorittamasta määrätietoisesta kasvatuksesta. Teos sisältää myös pitkän yhtä romaanihenkilöä, rouva Tournonia, koskevan kertomuksen, jonka pääasiallisena tehtävänä on sen esiin tuominen, mikä on naisen paikka ja millainen nainen saa olla, ketä hän saa rakastaa ja mikä on hänen roolinsa avioliitossa. La Fayette osoittaa, että miten täydellisesti prinsessa pyrkiikin täyttämään velvollisuutensa ja pitämään kiinni siveydestään, ei se kuitenkaan ole tarpeeksi. Kun prinssi tekee kuolemaa, sysää hän sairastumisensa syyt Clèves'in  prinsessan niskoille.

Lukiessani mietin, tarkoittaako La Fayette, että kasvatuksen tulisi olla sellaista kuin se Clévesin prinsessan kohdalla on vai kritisoiko hän prinsessan äidin kasvatuskäytäntöjä siitä, että niiden tuloksena on onneton ihminen. Asian tulkintaa mutkistaa se, että Clévesin prinsessa jää kasvatuksensa vangiksi vielä niin äitinsä kuin aviomiehensä kuoleman jälkeenkin. Vaikka prinssin kuolema poistaa kaikki esteet prinsessan ja Nemoursin herttuan rakkaussuhteen väliltä, prinsessa ei pääse vapaaksi siitä roolista, johon hänet on ahdettu. Kun hänen on valittava velvollisuuden ja rakkauden välillä, on velvollisuus ainoa vaihtoehto.

Viihdyin 'Clèves'in prinsessan' parissa erinomaisesti. Jotakin erityisen viehättävää on teoksissa, jotka ovat lumonneet lukijansa vuosisatojen ajan. Niitä lukiessa tuntuu kuin sukeltaisi kirjalliseen kollektiiviseen muistiin.


8 kommenttia:

  1. Kolibri-sarjassa on ilmestynyt hyviä ja erilaisia kirjoja, olen joitain lukenut ja joitain on lukematta. Tämän näin ensimmäistä kertaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommenttisi innostamana tutkin, mitä kirjoja tuohon Kolibri-sarjaan kuuluu ja totta tosiaan, sarja sisältää monia kiinnostavia teoksia. Kirjasarjoista tulikin mieleen, että mulla on vielä Käärmesolmu lukematta - tosin se kuuluu toiseen sarjaan.

      Poista
    2. Niitä on ollut Kurki-sarja ja Kolibrisarja (tai juuri tämä) sitten on joku kolmaskin ollut :)

      Poista
    3. Nämä vanhemmat sarjat jotenkin erottuivat paljon paremmin kuin nykyiset. Sitten tämä Kompassi-kirjasarja on mielenkiintoinen, kun siinä on teoksia useammalta kustantamolta (Otava, Karisto, Gummerus)

      Poista
  2. Olipas tämä nautittavaa luettavaa, kiitokset! Vanha -siis todella vanha - kirjallisuus on mielenkiintoista ja yllättävää: miten vähän me ihmiset olemmekaan muuttuneet. Samat tunteet, samat intohimot ja pelot toimivat taiteen inspiraationa vuosisadasta toiseen ...!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Kaisa Reetta. Vanhassa kirjallisuudessa on jotain suorastaan rauhoittavaa ja kyllä tätä lukiessa jotenkin tuntui huimalta ajatella, että tämän ensijulkaisusta on yli 300 vuotta aikaa. Maailma muuttuu, ihminen rämpii. :)

      Poista
  3. Voi miten hyviä pointteja! Nytpä tuntuu siltä, että pitäisi lukea kirja uudelleen ja pohtia ja antaa enemmän arvoa kaikille noille psykologisille keinoille, jotka itsekin tiedostin, mutta tylsyys vain oli liian hallitsevana mielessäni. En kyllä menisi vannomaan, että luen tämän joskus uudelleen ;) Hieno teksti kaikenkaikkiaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. On kyllä aikamoinen sattuma, että sekä sinä, Kaupunginpuutarha-blogin Iida että minä ollaan luettua tämä kirja nyt ihan samoihin aikoihin. Tästähän tulee kohta ihan blogihitti. :)

      Olen lukenut jossain määrin 1800-luvun naiskirjallisuutta ja siitä johtuen (tavallaan automaattisesti) kiinnitin tässäkin huomiota avioliittokuvioihin ja naisen asemaan.

      Poista