torstai 15. toukokuuta 2014

Lena Andersson:Egenmäktigt förfarande - en roman om kärlek (Omavaltaista menettelyä - romaani rakkaudesta)


Hei, olen Ester Nilsson, skribentti ja tahdon Hugo Raskin, taiteilijan.

Rakastaako Hugo minua vai eikö rakasta? Mitä se tarkoitti, kun se sanoi niin näin ja noin. Kyllä se varmaan rakastaa, vaikka mikään ei siihen viittakaan. Jos vaan tarpeeksi tahdon, niin kyllä se rakastaa, koska muutoinhan minä olisin aivan onneton.  Huomaattehan nyt kaikki, miten olen ainutlaatuisimmalla tavalla maailman onnettomin, kun Hugo ei sitten millään rakasta minua. Ihme tyyppi, kun ei suostu tajuamaan omaa parastaan, joka olen minä.

*

Jestas sentään, mitä omassa itsessä ja omissa tunteissa vellomista. Melkoista tunnenarsismia. Minun tunteeni, minun rakkauteni, minun pettymyksensi. Mitä sitä nyt maailmassa muuta olisikaan kuin Esterin ihmeelliset ja loistavat rakkaudentunteet, joiden mahtavuutta ilkeä Hugo Rask ei suostu näkemään, huomioimaan ja vastarakastamaan.

Teoksen alku - se osa, jossa Ester ei vielä ole tutustunut Hugoon - on lupaava. Erityisesti lause siitä, että ihmistä voi rakastaa, vaikka häntä ei tuntisi kuin mielikuvituksessaan sai minut palaamaan menneisyyteeni ja muistamaan oman palavan rakkauteni Hagar Olssonia kohtaan. Miten keskustelin tämän jo aikoja sitten kuolleen voimakkaan ja ihastuttavan naisen kanssa. No, rakkaus on tietysti väärä sana, oikeampaa lienisi puhua hullaantumisesta toisen ihmiseen älyyn, hänen ajatustapaansa, hänen tapaansa olla ja toimia tässä maailmassa. Tällaisessa tilanteessa sellaiset pikkuseikat kuten se, onko toinen osapuoli kuollut vai elossa muuttuvat triviaaleiksi.

Lukiessani kaivan kaivamalla niitä ansioita, joiden vuoksi EF:lle myönnettiin ruotsalainen August-palkinto. Onhan tämä rehellisen oloinen rakkausanatomia ja se, mistä tässä puhutaan, lienee tuttua monelle (nais)lukijalle. Rehellisyydessä EF kuitenkin kalpenee, suorastaan haalistuu, jos sitä verrataan esimerkiksi niinikään ruotsalaisen kirjailijan Unni Drouggen teokseen 'Boven i mitt drama kallas kärlek' (2007) (suom. Pahuudella on rakkauden kasvot, 2009). Siinä Drougge panee koko oman persoonansa peliin. Kaikessa raivostuttavuudessaan Drouggen teos on lihaa ja verta. Sitä sellaista lihaa, joka mätänee, jos sen jättää liian pitkäksi aikaa huoneenlämpöön. Drouggen teoksen lukeminen sattuu, salpaa hengityksen ja saa tuntemaan inhaa myötähäpeää.

Luulen, että hyvin monet EF:n lukevat tulevat pitämään siitä. Luultavasti he löytävät tekstistä itsensä. Näin käy ainakin siinä tapauksessa, että he ovat rakastaneet kuten Ester. Kun minä en tästä teoksesta itseäni löydä, niin luultavasti rakastan väärin tai ainakin naisille epätyypillisesti. Hyvä niin ja edellinen lause oli tietysti puoliksi ei niin tosissaan sanottu. En vaan voi mitään sille, että pelkkä ajatus naisesta, tällä kertaa Esteristä, joka vinkuu kuukaudesta toiseen jonkun isoegoisen taitelijan perään nostaa iholleni allergisen reaktion. Onhan sitä nyt elämässä niin paljon parempaakin tekemistä. Minulle Anderssonin teksti sisältää implisiittisesti ajatuksen, että se, miten hän Esterin rakastumisesta kertoo on se tapa, jolla naiset rakastuvat. Ei pelkästään Ester, vaan kaikki naiset.  Ahdistavaa sukupuolitettua luokittelua, joka kyllä voisi olla hauskaakin, jos aihetta olisi käsitelty komiikan keinoin.

Anderssonin romaanissa mielenkiintoisinta on sen nimeäminen rakkausromaaniksi. Miksi Andersson tekee niin? Mitä hän tuolla alaotsikolla haluaa sanoa? Ensimmäinen ajatukseni on, että Anderssonin romaani on ironiaa. Lukiessani en kuitenkaan löytänyt ironista tulkintaa puoltavaa moniäänisyyttä tekstin tasolta. Toki lukijana voin tehdä päätöksen, että kyseessä on ironia, mutta tällainen päätös on minulle henkilökohtaisesti aika tyhjä, jos se ei saa tukea teoksesta. Minusta päinvastoin vaikutti, että Andersson oli kirjoittanut tämän hyvinkin tosissaan kuvatakseen Esterin pakkomielteitä Hugoa kohtaan.

Toiseksi mielenkiintoisinta oli etulehdellä oleva sitaatti Ruotsin laista. "Den som ... olovligen tager och brukar eller eljest tillgriper något, dömes för egenmäktigt förfarande [...]" Ester pyrkii omavaltaiseen menettelyyn yrittäessään kaikin sielunsa ja ruumiinsa voimin vietellä Hugon ja tehdä hänestä rakkaussuhteen osapuolen. Hugo sen sijaan vain elää taiteilijaelämäänsä kaikkine hännystelijöineen ja ikään kuin siinä sivussa ja itse asiaa tiedostamatta ottaa Esterin elämän haltuunsa. Sillä tavalla tekevät suuret miestaitelijat, norsuilevat posliinikaupassa, joka on naisen psyyke.

Anderssonin romaanilla on toki hetkensä. Yksi mieleenpainuvimpia on, kun Ester tiukkaa Hugolta, onko heidän välillään suhde vai ei. Hugo vastaa Esterille kertomalla, että lintu törmäsi ikkunalautaan. Anderssonin kuvaus Esterin ja Hugon kohtaamattomuudesta on viiltävä ja vielä viiltävämmäksi sen tekee se, että Ester itse on juuri tuollainen siipensä verille törmäilevä lintu. Hugo taas on Taiteilija megalomanisella t-kirjaimella. Hän puhuu yhtä, mutta toimii toisin. Hän tutkii taideteoksissaan sitä, mistä ei todellisessa elämässä ymmärrä yhtään mitään, jota harvoin edes huomaa. Kuvaus Hugosta ravistelee suuren miestaiteilijan myyttiä. 

Ironisen tulkinnan esteenä ovat myös muutamat teoksen erinomaisen hienot lauseet, jotka menettäisivät niin merkityksensä kuin arvonsakin, jos teos tulkittaisiin ironiseksi. Yksi suosikeistani oli Anderssonin kuvaus toivosta tuhoeläimenä. "Det [hoppet] är ett skadedjur. Det äter och frodas på de oskyldigaste av vävnader. Dess överlevnad ligger i en välutvecklad förmåga att bortse från allt som inte gynnar dess växt men kasta sig över det som göder dess fortlevanad. Sedan idisslar det dessa smulor tills varje spår av näring har utvunnits." Toivo tekee Esterissä tuhoisaa työtä. Se estää häntä tunnustamasta itselleen sitä, mikä on ilmeisintä. Se ruokkii itseään Esterin itsepetoksen kautta. Valtavan hieno on myös ajatus aivojen aikamuodottomuudesta. "Hjärnan känner inga tempus. Det den har längtat efter har den redan haft. Språnget sker när vi inte vill förlora den framtid vi redan känt." Esterin tulevaisuudenkuvitelmissa hän ja Hugo jakavat elämänsä. He ovat pari. Rakastavaisia. Kun Ester on kuvitelmissaan liittänyt oman ja Hugon elämän yhteen, on hänen mahdotonta luopua tästä haavekuvasta. Se saa hänet laiminlyömään oman elämänsä.

Hienoista ja pysähdyttävistä lauseista huolimatta EF:n rakkauskuvio maistuu paperilta, eikä käsittelytavassakaan ole varsinaisesti mitään uutta. Jostakin syystä olisin kovasti halunnut hullaantua Anderssonin romaanista, mutta niin ei vaan tapahtunut. Miksi jostakin teoksesta haluaa ihan väen väkisin pitää, toisesta taas ei, onkin aikamoisen mielenkiintoinen kysymys. Sitäkin Hugo Rask on varmaan tutkinut taiteessaan.


10 kommenttia:

  1. Minä taas pidin tästä paljon. Teos tuntui viisaalta, ja vinksahtaneelta. Juuri sellaiselta mistä pidän. En tosin itsekään ajatellut kirjan kertovan rakkaudesta, vaan ennemminkin sokeasta pakkomielteestä, jo vähän sairauteen taittavasta. Hulluudesta. Ja julmuudesta. Kirjan päähenkilöt olivat molemmat ärsyttäviä, mutta kirjassa oli tarpeeksi kutkuttavuutta, jotta päähenkilöiden ärsyttävyys ei mennyt yli sietokyvyn. Rehelliseltäkin kirja tuntui. Sillä vaikka Esterin pakkomielle oli sairasta, naista alentavaa ja alistavaa - niin silti jopa ärsyttävän totta toisinaan. Juuri tuollaistahan se rakastuminen joskus on tai pakkomielle. Että vaikka melkein unohtaa, niin sitten yksi tekstiviesti voi kääntää taas koko kelkan. Huh.

    Mutta tämä kirja näyttää jakavan kivasti mielipiteitä! Olisi aika hyvä kirja esimerkiksi lukupiiriin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Tosi hyvä idea olisikin ottaa tämä lukupiiriin. Periaatteessa minusta tässä teoksessa on ainekset (joita osuvasti kuvaat) siihen, että voisin pitää tästä kovastikin, mutta en vaan pitänyt. Melkein tunnen huonoa omaatuntoa siitä, että en innostunut tästä. Yleensä on paljon helpompaa olla vaan pitämättä, mutta tämän kanssa mietin paljon sitä, että mikä tässä oikein niin kovasti harasi vastaan. Ehkä asia ajan myötä selviää tai viimeistään silloin, kun hullu rakkaus iskee. :)

      Poista
  2. Minä en saa ikinä tietää, pitäisinkö tästä kirjasta vai en, sillä en ehdi Ester Nilssonin luo tässä elämässä.

    (Sinä rakastit/rakastat Hagar Olssonia ja minä rakastan Edith Södergrania, Nyt on ilmestynyt Edithistä mahtava, kattava elämänkerta, jossa on tosi paljon myös Hagar Olsssonista ja huom. myös muutama mustavalkoinen kuva hänestä. Edithistä kuvia on tietysti enemmänkin. Minä olen ollut kaksi viikkoa maassa jota ei ole...kuin unissani.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Leena (tähän tulisi sydänhymiö). Ovatko siellä maassa kaikki toiveesi ihmeellisesti täyttyneet?

      Selailin juuri eilen Roger Holmströmin teosta Hagar Olssonista. Voi sentään, jo muutama lause ja sitä on taas siellä maailmassa. Tuon Edith-kirjan haluaisin omaksi. Ester Nilsson jäi nyt vähän sivurooliin. :)

      Poista
  3. Nytpä alkoikin kiinnostaa, mitä itse löytäisin tästä teoksesta. Löytäisinkö ironian vai olisiko se minussa jo odottamassa, valmiina nappaamaan lauseen sieltä, sanan täältä... Kiitos oivaltavasta arviostasi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta mielelläni kuulisin, mitä mieltä tästä teokset olet. Kyllähän tästä voittopuolisesti on pidetty ja pidetty paljonkin. Enkä nyt niinkään voi sanoa, ettenkö olisi tästä ollenkaan pitänyt, en vaan oikein ymmärrä, miksi juuri tälle on myönnetty August-palkinto. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  4. Tiedätkös, vaikket tästä pitänytkään, minua alkoi kiinnostaa, kun niin mielenkiintoisesti kirjoitit! Nyt tässä rakkausasioita filosofoineena, olen tullut siihen (väliaikaiseen?) lopputulokseen, että kaikki rakkaus toista ihmistä kohtaan / ihmisten välillä on suurimmaksi osaksi mielikuvituksessa ja jatkuvassa liikkeessä, koska niin paljon täytyy tulkita eikä ole käytännössä mahdollista/järkevää selvitellä kaikenlaisia motiiveja ja tunteiden liikahduksia. Kuulostaa, että tämä kirja voisi noilta osin kolahtaa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä sun kommentti on aivan mahtava. Kiitos kiitos kiitos. Tosin en nyt ole varma, ymmärränkö mitä tarkoitat, mutta kommentistasi herää paljon ajatuksia ja se, jos mikä, on arvokasta.

      Varmasti tämä teos tarjoaisi oivan alustan tutkia rakkausfilosofiaa tai ainakin ns. rakkauden pakkomielteistä puolta ja muutoinkin yllä olevia ajatuksiasi. Jäin nyt miettimään, että jos rakkaus on mielikuvituksessa, niin ovatko myös muut tunteet mielikuvituksessa. Onko tässä asiassa eroa eri tunteiden välillä? Mitä tunteet itse asiassa ovat ja voidaanko niitä loppujen lopuksi tyhjentävästi selittää?

      Luen juuri Hustvedtin uusinta ja sieltä poimin nyt tällaisen lainauksen: "We invent them ... the people we love and hate. We project our feelings onto other people, but there is always a dynamic that creates those inventions. The fantasies are made between people, and the ideas about those people live inside us."

      Toivon, että jonain päivänä näytölleni putkahtaa kirjoituksesi Anderssonin romaanista.

      Poista
  5. Mielenkiintoista, kuinka erilaisia lukukokemukset todellakin voivat olla! Mutta erilaiset kokemukset avaavat teokseen erilaisia näköaloja! Minä oli tästä teoksesta aivan hurmaantunut - tuore kirjoitus Kamarissani :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä. Suorastaan itsekin ihmettelen, miten kylmäksi tämä Anderssonin romaani minut jätti.

      Poista