torstai 9. lokakuuta 2014

Gillian Flynn: Sharp Objects / Teräviä esineitä


"This family isn't nuclear. It's toxic."

Enpä muista milloin kirjan kannessa oleva hehkutuslause olisi ollut yhtä osuva kuin Gillian Flynnin esikoisromaanin Sharp Objects kohdalla. Flynnin ydinperhemyrkky saa lukijan tärisemään. Huh-huh.


Päädyin lukemaan Flynnin esikoisteoksen siksi, että Luettua elämää -blogin Elina oli innostunut Fred Vargasin dekkarista Sinisten ympyröiden mies. Elina kuvasi Vargasin teosta niin kiinnostavasti, että minulle iski mahdottoman kova Vargasin lukemisen halu. Koska en kuitenkaan omista yhtään hänen teostaan, tartuin ensimmäiseen omasta hyllystäni käteen osuneeseen dekkariin. Se sattui olemaan Flynnin Sharp Objects, jossa dekkarijuoni kulkee myrkyllisen perheen läpi. 

Sharp Objects on piinaavan koukuttava, yllätyksellinen ja lukijansa addiktoiva dekkari, jonka päähenkilö, Camille Preaker, on toimittaja, joka palaa kotiseudulleen kirjoittamaan lehtijuttua kahden pikkutytön murhasta. Camille ei ole käynyt kotonaan kahdeksaan vuoteen. Miksi näin on, paljastuu lukijalle vähitellen synkkien tunnelmien käydessä yhä tiiviimmiksi.

Siinä missä Flynnin elokuvaversionsa vuoksi juuri tällä hetkellä ajankohtainen Gone Girl käynnistyi tuskastuttavan hitaasti, SO taas nappaa lukijan verkkoihinsa heti alkusivuilla. Kuvaisin sen viettelevyyttä seuraavasti: alku - huippu, keskikohta - ajoittaisia notkahduksia, loppu - knock out  I (hieman aavistettavissa), knock out II (täysi  yllätys).

Camillen perheen tragedia on hänen siskonsa Marianin kuolema tämän ollessa 13-vuotias. Tapahtuma, josta kukaan perheessä ei ole vuosien myötä toipunut. Camillen äiti tosin on mennyt uusiin naimisiin ja Camille on saanut sisarpuolen, Amman, joka Camillen palatessa kotikaupunkiinsa on röyhkeä teini-ikäinen. Camillen ja hänen äitinsä välit ovat kireät. Camille on lapsista se, joka suljetaan ulkopuolelle. Jota ei rakasteta. Jolle ollaan tahallisen ilkeitä. Tiettyyn pisteeseen asti tämän saattaa ymmärtää osana Camillen äidin surutyötä, mutta hyvin nopeasti käy ilmi, että kyse on jostakin paljon enemmästä. Kuka uskoisi Camillea, kun julkisesti hänen äitinsä käyttäytyy mitä herttaisemmin.

"Once her [mother's] period of mourning for Marian was over, she'd parade me into town, smiling and teasing me, tickling me as she spoke with people on the sidewalks. When we got home, she'd trail off to her room like an unfinished sentence, and I would sit outside with my face pressed against her door and replay the day in my head, searching for clues to what I'd done to displease her."

Flynn kuvaa osuvasti, mihin kaikkeen ulkopuolisuutta ikänsä kokenut ihminen on valmis suostumaan, jotta hänet otettaisiin joukkoon mukaan. Camille alkaa tuntea pakkomielteen omaista kiinnostusta teini-ikäistä sisarpuoltaan kohtaan ja hyväksytyksi tulemisen tarve ajaa hänet sisarpuolen organisoimiin viina- ja pillerisekoiluihin. 

Äidin käytös Camillea kohtaan on saanut tämän jo nuorena viiltelemään ihoaan. Camille on kaivertanut koko ruumiinsa täyteen sanoja pitääkseen itsensä kasassa. Hänen ihostaan on tullut hänen äitisuhteensa sairaskertomus, psyyken paljastettu henkiinjäämiskenttä. Kun Camillen äidille selviää, että tyttären selässä on paikka, jossa ei ole viiltelyjälkiä, koska Camille ei ole sinne ylettänyt, äiti uhkaa, että jonain päivänä hän kaivertaa sinne oman nimensä. 

Flynnin kuvaamana Camillen ruumis ei ole pelkkä objekti, jonka pintaan Camille viiltää sanoja, vaan se on myös subjekti, joka huutaa, vaikkakin tämä huuto on peitetty vaatteilla. Ruumiin objektius ja subjektius kietoutuvat yhteen, eikä niitä voi erottaa toisistaan. Ruumiista tulee samanaikaisesti sekä itserankaisun että vastarinnan paikka. Äidin valta jatkuu Camillen ruumiisssa, mutta samanaikaisesti liha muuttuu sanaksi, kapinoinnin kieleksi. Kun ihon- ja seksinnälkä saa Camillen paljastamaan ruumiinsa toiselle ihmiselle ensimmäistä kertaa 14 vuoteen, on vaikutelma mykistävä. Tässä minä olen, nämä ovat minun viiltelyni jälkiä, nämä ovat minun ihooni kaivertamiani sanoja. Nyt minä paljastan ja kuljen häpeän läpi. Nyt minä irrotan ne siteet, joihin äitini on minut kietonut. Nyt minä nousen, nyt minä jätän taakseni.

Etsiessään tietoa pikkutyttöjen murhista Camillelle selviää, että myös hänen äitinsä on jäänyt lapsena rakkautta vaille. Pahuudella on selityksensä, mutta ei oikeutusta. Camille joutuu huomaamaan, että myöskään Amman asiat eivät ole hyvin. Siskopuoli on muiden tyttöjen johtajahahmo, ilkeä pomottaja, pissa-Liisa. Perheen salaisuudet ja asioista vaikeneminen ovat portti, josta Camillen on kuljettava, jos hän aikoo saada selville, miksi pikkutytöt murhattiin.

Tämä tarina saadaan toivottavasti pian myös suomeksi. Instagramissa WSOY nimittäin vastasi suomennosta koskevaan kysymykseeni, että hekin odottavat sitä kovasti. 

Gillian Flynn: Sharp Objects (2006)
Phoenix

***

PS. Kävin katsomassa elokuvissa Gone Girlin. Pitäisihän se jo uskoa, että jos on lukenut ensin kirjan, niin melkeinpä aina elokuvasovitus on pettymys. Niin kävi tälläkin kertaa. Minua kiinnosti hurjasti, miten tämä teos kääntyy elokuvaksi, kun sitä oli ollut "kääntämässä" itse kirjailijakin. Ei huono, mutta ei myöskään säväyttävä. Lopussa tosin oli aivan käsittämätön verimässäily, joka ei millään tavoin ollut tarpeen. Loppu oli myös kumman laahaava, pitkitetty ja latistava.

Parhaimmillaan elokuva oli kuvatessaan julkisuuden kiemuroita ja sen spektaakkelin omaista luonnetta. Totuudella ei ole väliä.  Tärkeintä on se, minkälaiselta itsensä saa näyttämään. Se on keino, jolla yleisön suosio ostetaan tai hävitään. Kaiken kaikkiaan uskoisin, että Gone Girl toimii elokuvana paremmin, jos ei ole lukenut kirjaa.
 

6 kommenttia:

  1. Itse pidin Gone Girlistä enemmän elokuvana kuin kirjana. Tunnelman rakentelu onnistui minusta juuri niin hienovaraisesti kuin pitääkin. Ja Trent Reznorin musiikit toimivat loistavasti. Toki sanoisin, että kokemus olisi ollut vieläkin parempi, jos en olisi tiennyt elokuvan juonta etukäteen. Yllättävyys tuntuu kuitenkin tällaisissa (Fincherin!) trillereissä olevan yleensä se juttu.

    En innostunut Gone Girlistä kirjana juurikaan, joten ajattelin, että olen Flynnini lukenut. Positiivisen elokuvakokemuksen jälkeen Sharp Objects jäi kuitenkin hieman houkuttelemaan. Flynn kaiketi kuitenkin kirjoittaa varsin toimivia tarinoita, vaikka jotkut yksityiskohdat jäisivätkin ärsyttämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjassa pidin siitä, että ei ollut niin selkeää hyvis-pahis -asetelmaa kuin elokuvassa. Minusta elokuva oli valmiiksi tulkitumpi kuin kirja.

      Sinänsä "jännää" sekin, että vasta Gone Girl teki Flynnistä kuuluisan, vaikka tämä esikoinen on jo erittäin erittäin kiinnostava ja siinä on paljon syvempiä juttuja omasta mielestäni kuin Gone Girlissä.

      Poista
  2. Minä pidin paljon kaikista kolmesta, mutta tätä viimeisintä en haluaisin nähdä elokuvana. Tässä on se yksi juttu, se paikka, jossa Amma käy katsomassa miten...Se ylittää mun katsomisen rajat.

    Minä aavistin sen sairauden, mutta en loppuratkaisua. Roikun edelleen Flynn-koukussa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään tätä haluaisi elokuvana nähdä, mutta kirjana tämä on erittäin onnistunut. Lukuunottamatta keskiosan pienoista junnausta Flynn kuljettelee lukijaa taitavasti. Nämä ruumishommat tässä kiinnostaa kovasti ja en nyt tarkoita kuolleita. Kiitos Leena kommentista.

      Poista
  3. Kiltti tyttö teoksen jälkeen en aikonut lukea yhtään Flynniä, mutta Leenan bloggauksen jälkeen luin Pahan paikan, joka oli ihan erilainen ja tykkäsin päähenkilöstä. Teräviä esineitä luin sitten ihan jo mielenkiinnosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävinkin juuri lukemassa mainion kirjoituksesi tästä kirjasta. Tämä on kyllä vahvaa perhemyrkkyä.

      Kiitos kommentista.

      Poista