sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Viime lokakuussa, kun kävin Berliinissä harrastin siellä täsmäluentaa. Luin paikoista, joissa olin. Paikoista, joissa kävin ja kävelin. Olin reaalimaailmassa ja fiktiossa samaan aikaan. Olin nykyisyydessä ja historiassa. Aika kulki lävitseni. Tapahtumat. Kokemus oli unohtumaton.

Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa sai minut harrastamaan vähän toisentyyppistä täsmäluentaa. Seisoin junalaiturin valkoisella viivalla ja luin, miten teoksen päähenkilö Guylain "odotti laiturilla lähijunaansa jalat tarkasti valkoisella viivalla, joka rajasi alueen, jolta ei saanut poistua, ellei halunnut olla vaarassa pudota raiteille." Poistuin valkoiselta viivalta ainoastaan noustakseni junaan, jossa istuin taittopenkille lukemaan Guylainista, joka niin ikään istuutui oman junansa taittopenkille. Vaikutelma oli yllättävän hurmaava, mutta valitettavasti onnistuin toistamaan Guylainin rituaalit vain kahdesti, sillä haluni lukea Didierlaurentia ja toimia kuten Guylain kilpistyi siihen, että seuraani tuppautui naapureita ja muita tuttavuuksia. Välillä en törmää kyseisiin ihmisiin pitkiin aikoihin, mutta nyt heitä ilmaantui seuraani suorastaan jonoksi asti. Mr. Murphy, sinut on nähty.

Lukija aamujunassa on viehättävän ranskalainen teos. Se on pinnalta kevyt kuin hyvä ranskalainen punaviini, jonka jälkimaku on yllättävän voimakas, helmeilevä ja suuteleva. Se toi mieleeni myös lasivitriinissä poseeraavan leivoksen, joka on kauniisti koristeltu, mutta jonka pinta ei anna edes vihjettä varsinaisesta mausta. Lukijan tehtäväksi jää päättää, tyytyykö hän vain katselemaan leivosta vai pyytääkö kahvilatyöntekijää nostamaan sen lautaselleen. Minä kannoin leivoksen pöytään ja päätin haukata. Tämä kirjoitus kertoo siitä, mitä leivoksen sisältä löytyi.

*

Didierlaurentin henkilöt ovat poeettistyylisesti vinksahtaneita. Päähenkilö Guylain Vignolles kantaa nimensä taakkaa. Kun nimestä tekee sanaleikin ja muuttaa sen muotoon Vilain Guignole, Guylainista tulee kamala pelle. Haluaisin lohduttaa Guylainia toteamalla, että sitähän me kaikki olemme, kun tarkemmin syynätään. Oman elämämme pellejä. Usein  myös kamalia, joskus sentään onneksi vähän vähemmän kamalia. Guylainin työkaveri Giuseppe menettää työtapaturmassa jalkansa ja tämän seurauksena hänestä tulee jalkojensa etsijä. Toinen työkaveri Yvon puolestaan on aleksandriinofiili, joka puhuu käyttäen aleksandriinimittaa. Ja sitten on vielä Julie, vessavahti, jonka päiväkirjoja sisältävän muistitikun Guylain löytyy junasta. Tässä en vielä ole onnistunut, mutta pidän silmäni nykyisin erityisen auki junamatkoilla. Ja kun muistitikku löytyy, päivitän tätä kirjoitusta kertoakseni tästä tapahtumasta. 

Lukija aamujunassa on sekoitus seitinkevyttä ja elämänpainoa. Jälkimmäinen on lankaa, jonka reunat ovat sahalaitaiset. Guylain on osa koneistoa, jota hallitsee Kone. Hän auttaa Konetta tuhoamaan kirjallisuutta ja siinä sivussa Kone tulee tuhonneeksi myös Giuseppen jalat, joista tulee paperia, josta tulee kirjoja, jotka Giuseppe haluaa ostaa kokoelmiinsa. Sahalaita kulkee läpi kirjallisuusmaailman, jossa painokoneet tuottavat tauotta kirjallisuutta, joka vanhenee hetkessä ja muuttuu ikäväksi määräksi kirjallisia teoksia, joista on päästävä eroon, kun kukaan ei niitä osta edes pilkkahintaan. Prosessi nopeutuu jatkuvasti, tuskin on teoksesta ehditty sanoa "uutuus", kun siitä on jo tullut "vanhuus", jonka toinen nimi on turha jäte. Ratkaisu ongelmaan on Kone, joka jauhaa tarmokkaisiin leukoihinsa kirjailijoiden hienot ajatukset, heidän innostuksensa ja tuskanhikensä, valkoisen paperin kammon ja muutaman kreikkalaisen muusan sekä Giuseppen jalat.

Sellaista keveyttä. Mustaa ja painavaa, möykkymäistä. Voi ilmetä myös klimppinä kurkussa. Pihistän tähän väliin muutaman mainion tätismin, jotka löytyvät Julien päiväkirjoista.

"Tätismi nro 3: Vessassa valta on aina sillä, jolla on paperi.

Tätismi nro 5: Pissa ei ole leikin asia.

Tätismi nro 12: Vessat ovat rippituoleja ilman pappeja."

Tätismit ovat pinnalta banaaleja, mutta jos katsoo pinnan alle löytyy jotain ihan muuta, mm. Muriel Barberyn Siilin eleganssin portinvartija. Näkymättömät ihmiset, vessaemännät ja portinvartijat. Kuinka helppoa heidät onkaan sivuuttaa. Kuinka keveää onkaan kulkea heidän ohitseen oman elämän suurenmoisessa loistossa ja olla uhraamatta ajatustakaan sille, että nämäkin ihmiset ovat ihmisiä, kuten sinä, minä, pörssimeklarit ja huippukokouspoliitikot.

Toinen porukka, jonka ihmisarvon Didierlaurent nostaa riemastuttavalla tavalla esiin on vanhukset. Erinäisen sattumuksen kautta Guylain päätyy hoivakotiin lukemaan vanhuksille ja se, mistä pidin erityisen hurjasti oli se, kun vanhukset innostuivat Guylanin lukemista seksikohtauksista. Niinhän se yhä useammin menee, että vanhukset työnnetään jonnekin pois. Käydään joskus katsomasssa heitä, jos muistetaan. Usein ei muisteta. Viedään heille nuukahtaneita leikkokukkia. Päätetään asioita heidän puolestaan ja tiedetään, mikä on heille soveliasta ja mikä ei. Lisäksi Didierlaurentia voisi tulkita niinkin, että hänen kuvauksensa vanhusten kiinnostuksesta kirjallista tekstiä kohtaan on valuvavärinen akvarelli, josta piirtyy kuva kirjallisuuden arvostuksesta nykypäivänä. Miksi kukaan tekisi mitään niin epätrendikästä kuin lukisi kirjoja, sehän on hankalaa ja hidasta puuhaa. Onhan meillä sentään lukemattomien älylaitteiden loistokas hohto, johon voimme mennä makaamaan kuin kohtuun. Vanhukset, nuo kurittomat. Nuo kirjallisuuden viimeiset puolustajat. Nuo aikaa käsissään pitelevät. 

*

Kun Guylain löytää muistitikun, hän alkaa sen sisältämiä päiväkirjamerkintöjä lukiessaan haluta löytää myös tekstien kirjoittajan Julien. Vaikka Didierlaurent ei sitä sano, minä epäilen, että Guylain saattaisi hyvinkin pohtia mielessään T.S. Eliotin säkeitä:

"Let us go then, you and I,
When the evening is spread out against the sky
Like a patient etherized upon a table
...
In the room the women come and go
Talking of Michelangelo"

Ja vaikka Guylain ei näitä säkeitä pohtisikaan, kirjoitin ne kuitenkin tähän bloggaukseen, koska ne juuri tällä hetkellä pyrkivät minusta niin kovasti esiin, että johonkin ne on pakko laittaa näytille. Lisäksi Kone saattaa hyvinkin olla nielaissut myös Eliotin runoelman The Love Song of J. Alfred Prufrock, joten on hyvä, että edes muutama  hänen säkeistään pysyy ikuistettuna.

Löytääkö Guylain Julien ja jos löytää, mitä sitten tapahtuu. Se jääköön salaisuudeksi, mutta sen verran voin kertoa, että Didierlaurentin teoksen loppu on viiltävän kaunis. Samanaikaisesti koruton ja yksinkertainen sekä metaforinen ja moniaalle luotaava. Se maistuu Pariisille ja nostaa tekstin sydämelle. 


Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
ranskankielinen alkuteos: Le liseur du 6h27
Suomentanut Kira Poutanen
Tammi

PS. Lukijan aamujunassa lukee nopeasti vaikka vessakäynneillä. 

6 kommenttia:

  1. Aamuyö, pieni rauhallinen hetki aikaa istua ja hengittää. Tulin tekemään sen tänne. ♥

    Olen sivuuttanut tämän kirjan aina tähän asti, mutta saat tämän kuulostamaan niin mainiolta, että tekstiäsi lukiessani aloin kiinnostua. Ja kun sanot, että "sen verran voin kertoa, että Didierlaurentin teoksen loppu on viiltävän kaunis. Samanaikaisesti koruton ja yksinkertainen sekä metaforinen ja moniaalle luotaava. Se maistuu Pariisille ja nostaa tekstin sydämelle." -- niin kappas vain, kaupat tuli. Haluan lukea tämän. Tämänkin.

    Olen potenut viime aikoina kaipuuta Ranskaan. Tämä kirja voisi olla siihen vaivaan mukava pieni ensiapu? Ja voih, tuo täsmäluenta on niin tuttua. Pyrin aina valitsemaan reissukirjat sen mukaan, että ne ovat juuri matkakohteeseen tavalla tai toisella sopivia. Erityisesti ilahduin tuosta lähijunatäsmäluennastasi. Olet kyllä ♥

    Voi tätä tekstiäsi taas. Tämä oli juuri oikeanlainen suolainen suupala tähän aikaan aamuyöstä. Nyt on hyvä olo. Kiitos. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Iloitsen käynnistäsi ja merkinnästäsi "vieraskirjaan." :)

      Oikeastaan ihmettelen, miten paljon tästä kirjasta pidinkään. Viehättävä. Se on hyvä sana kuvaamaan tätä ja sitten se toinen puoli, ne vessajutut. Ehkä se on juuri tuo yhdistelmä ja näiden kahden hyvin erilaisen hommelin törmääminen, joka tekee tästä pikku kirjasesta niin mainion. Toki tätä voi lukea monella tavalla ja omaankin lukemiseeni vaikutti erinäiset ulkoluennalliset seikat, kuten T.S. Eliot, joka halusi päästä esiin ja Siilin eleganssin portinvartija.

      Joskus sitä miettii, että jos jotkut tietyt romaanihenkilöt kohtaisivat, niin mitä sitten tapahtuisi. Kuten nyt vaikka Siilin eleganssin portinvartija ja tämä Guylain Vignolles.

      Kiitos ihana Sara.

      Poista
  2. Aloitin kirjan juuri ja oli pakko hieman nuuskia, mitä kirjoitit kirjasta. Itsekin aloitin aamulla työmatkalla kirjaa, tosin aamubussissa. Mutta kutkutti siltä, hyvä etten alkanut lukea kirjaa ääneen, kun pääsin kyytiin.

    No, katsotaan, mitä kirjasta loppua kohden irtoaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se vaan erinomaista, että on työmatkat, joilla voi lukea juuri työmatkoille räätälöityä kirjallisuutta. Tosiaankin minä pidin tästä kovasti. On tässä jotain kuohujuomaa ja toisaalta sitten vähän viemäreitäkin. Hyvä sekoitus!

      Poista
  3. Olen miettinyt, että luenko tuon vai en? Pariisille maistuva teksti on vastustamatonta. Ainakin haluan seuraavaksi jotain valoisaa ja hyvää. Ankeutta on tullut nyt kirjoissa ihan tarpeeksi. Takana Kannon Pyöveli, mutta ankeutta tuli Kylmän saaren verran. Keltainen kirja koettelee myös minua. Onneksi siinä on satoja sivuja aikaa etsiä jotain hyvää. Ehkä se on lopussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä oman käsitykseni mukaan erittäin ranskalainen teos ja Pariisi on tässä tapahtumapaikkana. Jos et pidä, kärsimys on lyhyt, sillä tämän lukee hetkessä. Jos pidät, olet yhtä lukukokemusta rikkaampi. Kiitos kommentistasi Ulla.

      Poista