keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Peter Sandström: Valkea kuulas


Peter Sandströmin Valkea kuulas on voimakasta kirjallisuutta. Se repii hämähäkinverkot silmistä. Hellästi ujuttaen. Kivulla riuhtaisten. Se tuudittaa ja iskee keihäällä. Se painaa selän taipumaan kumaraan ja pakottaa suun vääntymään Munchin huutoon. Se on kirosanan hyvä romaani. 

Kirjailija Peter Sandström (s. 1963) on kotoisin Uusikaarlepyystä. Myöhemmin hänen ja hänen perheensä asuinpaikaksi vakiintui Turku. Sama pitää paikkansa romaanihenkilö Sandströmin suhteen. Yhtäläisyyksiä näiden kahden välillä on huomattavasti enemmänkin ja omasta elämästä ja elämänkokemuksista on vuosien myötä tullut kirjailija Sandströmille materiaalia, josta hän kirjoissaan ammentaa. On kuvaavaa, että päähenkilön nimi on hänen kaikissa teoksissaan Sandström. Vuonna 2012 kirjailija totesi oman elämänsä sekoittamisesta osaksi teoksiaan seuraavasti: "Aluksi se oli leikkiä ja tapa päästä lähemmäs luomiani henkilöhahmoja. Nyt siitä on tullut kirjoitustekniikkaa  ja jonkinlainen keino lyödä kipinää siihen, mitä olen luomassa."*

Valkea kuulas on ensimmäinen Sandströmiltä lukemani teos, mutta ei taatusti viimeinen. Tekeekin mieleni kysyä, että miten ihmeessä on mahdollista, että en ole lukenut Sandströmiä jo ajat sitten? Miten on päässyt käymään niin, että en ole edes tiennyt hänestä ennen kuin luin Valkea kuulaasta muiden blogistien kirjoituksia. Sillä. Jos nyt sanotaan ihan lyhyesti, niin Valkea kuulas on juurikin sellainen omenalajike, joka siitä tuleen mieleen. Haukkaa ja löydät suustasi madon. Maistele. Se mato on myrkyllinen, sen tikapuuhermostosta roiskuu julmuus.

1980-luvun suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa puhutiin ns. pahuuden koulukunnasta, jonka edustajiin luettiin esimerkiksi Esa Sariola, Annika Idström ja Matti Yrjänä Joensuu. Sandström on jotakin kautta suvuntapaista tälle samalle porukalle. Hänen tekstinsä on niin hivelevää, kaunista, kokonaista. Ja sitten täysin äkkiarvaamatta Jumalan ruoska viuhahtaa. Veripoimuja. Teurastamo. Sibeliuksen Valse triste, jonka katkaisee Rammsteinin Du hasst. Tämä on sellainen cocktail, että jos lukeminen olisi baarissa istumista, tilaisin heti kohta pöydän täyteen tätä samaa drinkkiä. Missä koomassa lienevät Finlandia-palkintoehdokkaiden valitsijat olleet, kun eivät panneet merkille Sandströmiä? Skarpatkaapas tyypit vähän.

Valkea kuulaassa Pohjanmaalla kasvanut poika on jo keski-ikäinen aikuinen. Saatuaan äidiltään puhelun, jossa tämä kertoo tarvitsevansa pojaltaan apua, Sandström lähtee käymään kotiseudullaan. Tämä on teoksen nykytarinalinja. Aikuinen Sandström muistelee teini-iän ihastustaan Tereseä ja asioita, joita tuohon aikaan tapahtui. Tämä on tarinan toinen linja. Teresen lisäksi Sandström käy läpi suhdettaan isäänsä, isän tekoja ja tekemättä jättämisiä. Tämä on tarinan kolmas linja. Kirjailija Sandström uuttaa tarinalinjat toisiinsa suurella taitavuudella.

Sandströmin henkilökuvaus tarkastelee kohteitaan tarkkuudella, jolla verisuonetkin näkyvät. Ei kaikki, mutta ne, joihin kirjailija haluaa etsimen tarkentaa. On iäkäs äiti, hänen parannusvoimia omaavat kätensä ja jo pysähtynyt elämänsä, jonka pinta on kuplamuovia, jota muistot paukauttelevat kuolleiden veljien äänien kuuluessa taustalla. On Marius Järvi - rakentaja ja puuhastelija. Mies, joka on rakentanut lentokoneen, kaivanut hautoja ja avustanut varsovia tammoja. Kun Järvi sanoo, että hänen mielestään eläkeläisten tulee pukeutua herrasmiehen tavoin muistan Aki Kaurismäen elokuvaa Le Havre, jossa André Wilmsin esittämä Marcel Marx ei luovu päivittäisestä calvados-lasillisestaan, vaikka hänellä ei olisikaan siihen varaa. Siitä on kyse. Ihmisen arvokkuudesta.

*

Valkea kuulaassa yksi arvokkuuden symboleista on Ford Capri, jota ei ole ajettu 40 vuoteen ja jonka Järvi kunnostaa, jotta Sandström pääsee kyyditsemään äitiään. Katsokaa tuota tietä, katsokaa, miten Ford Capri kuljettaa miestä ja hänen äitiään. Sellaista ei usein näe.

*

Valkea kuulas sisältää kosolti kiinnostavia teemoja. Niistä haluan tässä lyhyesti nostaa esiin isä-poika -suhteen, jonka käsittelytapa on teoksen timanteinta osaa. Isä on sitä sukupuolvea, joka on ollut sodassa. Tapa, jolla kuolemankourat kurkottelevat korsuista vielä nykypäiväänkin on veijomerimäisen pysähdyttävä. Sota tuotti kokonaisen sukupolven isiä, joiden oli vaikea luontevasti - jos ylipäätään - osoittaa hellyyttä lapsiaan kohtaan. Sota syö ihmistä pitkään vielä päättymisensä jälkeenkin, monien kohdalla kuolemaan asti. Tämän "taudin" vaikutuksilta ei välttynyt myöskään Sandströmin isä ja hän yritti hoitaa sitä omilla keinoillaan.

"Olin kerran nähnyt isän juuri ennen kuin hän tappoi koiran, mutta isä ei huomannut minua. Hän seisoi liiterin edustalla, ja koira oli vanha ja väsynyt, seurakoira jolla oli pieni kuono ja harmaata turkissa. Joku nainen oli käynyt tuomassa sen tuntia aiemmin. Näin miten isä polvistui juttelemaan koiralle, mutta en kuullut mitä hän sanoi. Isä silitteli koiraa hellästi, molemmin käsin. Ajattelin, että hän ei ollut ikinä koskettanut minua sillä tavalla, paitsi levittäessään saippuaa selkääni ja hiuksiini."

Luin edellä lainaamani  kohdan yhä uudestaan ja uudestaan. Luen sen taas ja taas ja taas ja taas tulee kylmä, enkä saa sanotuksi mitään. Eikä tarvitsekaan. Tuossa kohdassa on valtava maailma, yksilön kautta kuvattuna tuhansien ja taas tuhansien niin suomalaisten kuin kaikkien niiden muidenkin maiden lasten kohtalo, joiden isät ovat olleet sodassa. Sota ei lopu siihen hetkeen, kun tulee rauha. Sen vaikutukset jatkavat elämäänsä isältä pojalle ja tyttärelle.

*

Sandström jättää paljon kertomatta. Rivien välisillä sydänmailla kasvaa tiheää, paikoin inhorealistista risukkoa. Epävarmuus maistuu ja tuoksuu syysomenilta, kuinkas muutenkaan. Ihminen on heikosti maailmassa kiinni. Hänen aikansa lyhyt ja lapsuudesta vastauksia etsivä katse haparoiva. Mitä on lapsuus? "Tyhjiö jota me kannamme sisällämme." Rakennuksilla menee ihmistä paremmin. Kaikin tavoin. Ihminen hukkaa enemmän kuin ehtii panna talteen. Valokuvat valehtelevat ja kertovat totuuden joka katsomiskerralla eri tavoin. Kuvassa niin rakkaat kasvot. Joko merkit ovat tässä kuvassa nähtävissä? Joko kuvan kasvoista näkyy, mitä myöhemmin tulee tapahtumaan?  Joko minusta näkyy?

Sandström (jompi kumpi tai molemmat) kiertelee kirjaston hyllyillä. Siellä se on se oma, muutaman vuoden vanha runoteos aivan uutukaisessa kunnossa. Se tapa, miten runouden merkitys nousee tekstistä. Runouden kädet, jalat ja sisäelimet. Kun elämä on niin, että sitä ei kestä ilman runoja. Kun elämä on totta ja fiktion tosi elämän toden komparatiivi.



Peter Sandström: Valkea kuulas (2014)
Ruotsinkielinen alkuteos: Transparente blanche (2014)
Suomentanut Outi Menna
Schildts & Söderströms

* http://www.sets.fi/forfattare/peter-sandstrom/


Erinomaisia kirjoituksia Valkea kuulaasta löytyy myös mm. seuraavista blogeista:



30 kommenttia:

  1. Minulla oli sama tilanne. Luin Lumiomenalta kirjasta, en edes tiennyt kirjailijaa. Jatkossa tiedän. Tekstiäsi lukiessa minulle nousi kysymys, miksi emme lue / kertaa kirjaa Isäni, rakkaani. Mainitset tekstissä tekijän. Jäin miettimään miltä tuntuisi tarttua tuohon kirjaan ja blogata se. Muistan yhdet pikkujoulut, Yritin lukea kirjaa, ahmia sitä hädissäni ja oli pakko lähteä, olisin halunnut vain jäädä lukemaan tuota ja unohtaa Puotilan kartanon.

    VastaaPoista
  2. Tosiaan Ulla. Annika Idströmiä ja Esa Sariolaa tuli luettua paljonkin aikoinaan ja olisi mielenkiintoista kokella, miltä heidän teoksensa nyt tuntuisivat. Lukemisesta on niin kauan, että mielessä on lähinnä tunnelmia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En muista kuin sen tunteen lukiessa. Niinhän sinäkin sanot tuon tunteen. En pystyisi kertomaan tarinaa lukematta. Ja hämyisän Sea starin. Idström on ollut minulle jotain suurta kotimaisissa naisissa.

      Poista
    2. Minä muistan ylipäänsäkin tunnelmina lukemani, joten vaikea sitten niitä sen enempää referoida. Lisäksi tuntuu, että aina kun lukee jonkun uuden teoksen, joku vanhempi putoaa muistista.

      Poista
  3. Munchin huuto ja Finlandia-raadin kooma! Kiitän, että tarjosit tällaisen lukuiloittelun sen lisäksi, että Sandströmin kirja tarjosi häiritsevän hienon tekstin. Kerronta on todella kieroa ja vaikuttavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tuija. Osuva ilmaisu tuo kiero kerronta. Sitten koko se puoli vielä, että tässä on kirjailijan omaa elämää mukana. Kiinnostava tyyppi tuo Sandström. Alan fanittaa.

      Poista
  4. Sandström oli minullekin uusi kirjalija ennen mainintoja tästä hänen uusimmastaan.

    Mielenkiintoista, mielenkiintoista! ajattelin jo sivuuttaa tämän mutta... Niin, aina tuo 'mutta' iskee!

    Hieno teksti, kiitos lukuelämyksestä, Omppu! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä ei voi sivuuttaa. Tai voi, mutta ei saa. Tai ei ainkaan pitäisi. Tai ainakin menettää paljon, jos sivuuttaa.

      Valkea kuulas -täpinässä oleva kiittää kommentistasi.

      Poista
  5. Omppu, et olisi laittanut tänne nyt Sariolaa! Olen ollut hänen tuhmiin kirjoihinsa ihan koukussa ja ovat ne vieläkin hyllyssä tuossa. Etkä olisi maininnut Valse Tristeä, johon en kyllästy ikinä. Se soi mun hautajaisissakin. Etkä olisi kirjoittanut Rammstein ja Du hasst, sillä...1) en kerro 2) kertaan juuri saksaa;) Enhän nyt voi paljastaa miten laidasta laitaan mun musiikkimaku menee ja kuuntelen myös...

    Kauheaa, mikä sitaatti. En kestä mitään tällaista, jossa eläimelle...Just olen vasta toipunut Olgan kauniista lähdöstä.

    Sää teit sen taas: Otan tämän Peterin nyt tutkani alle heti kun selviän kevään ensimmäisestä sumasta. Kirjan nimi on kyllä hirveän onnistunut ja aihe on kiinnostava.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ha-haa Leena, ajattelin sinua, kun laitoin Sariolan. Kiäh! Kiva, että paljastit kuuntelevasi Rammsteinia. Minäkin kuuntelin joskus siivotessa, innostivat heiluttamaan harjaa.

      Tuo sitaattikohta on aivan hurja. Tuollaista en muista lukeneeni kuin Sirkka Turkan runoissa. Sellaista myllerrystä, mikä lukiessa tulee.

      Harvoin ihan suoraan kehotan mitään lukemaan, mutta nyt sanon: Sandström! Tuija sanoi edellä loistavasti: kieroa kerrontaa. Imaisee mukaansa kuin suo ja suopursujen tuoksu.

      Poista
    2. Bitch! Sää oikein suunnittelut sun koukut;) Ihan tosi, herra Sariola osaa kirjoittaa ihanan tuhmia kirjoja, joista minä pidän. R. ei ymmärrä, että minä Rammsteinia, mutta mulla on pimeä puoleni.

      Järkyttävä sitaatti. Siinä on jotian todella kylmäävää.

      Kiero kerronta on minulle samaa kuin hot. Itse asiassa taisin tämän kirjan jo tänään tilata...,mutta vielä en tiedä, koska luen, mutta luen: Sinä senkin... <3

      Poista
    3. Joo ei nämä sattumaa ole. :) Iloitsen, että aiot lukea tämän. Tämä on teos, josta uskoisin näppiksesi saavan hyvät virrat. Luulen muuten, että pimeä puolesi on jotain sukua omalle pimeälleni. Odotan.

      Poista
    4. Omppu, kirja on luettu ja olen ihan lukossa. Unohdit varoittaa yhdestä asiasta, yhdestä koiraan liittyvästä asiasta. Tuollaisen teon tehnyttä ei pidetä mieleltään terveenä, tiedäthän. Katsotaan, että nuorella on vakavia onegelmia, jos hän tekee moista.

      Sariolan pimeä on erottisesti latautunutta. Kallistun mieluummin sinnepäin. Valkean kuulaan paras tyyppi oli minusta outoja polkujaan kulkeva Terese. Nyt tätyyy fundeerata...oma kotikyläni sijaitsee myös länsirannikolla.

      <3

      Poista
    5. Olen pahoillani Leena. Mielestäni tekstissäni on useampia kohtia, joissa viitataan siihen, että kirjassa on julmuuksia.

      Poista
    6. Omppu, ei tämä ole sun syytä! Eikä Katja. Lähdin teidän kahden innoittamana tähän ja koska Katja tietää, miten paljon, ihan hirveän paljon pidän juuri koirista, niin hän kyllä varoitti, mutta en tajunnut. Annan itseni nyt rauhoittua, ehkä sitten voin tästä kirjoittaa. Nyt kun katselen tätä joidenkin päivien jälkeen, ajattelen, että päähenkilö oli aika erikoinen tyyppi - muutenkin. Hän selvästi piti etäisyyttä.

      Tuo sun sitaattihan on ihan kylmäävä, mutta olisin siitä selvinnyt. Tuohon on saanut tottua, mutta kun...en voi nyt tässä purkautua, sillä en halua spoitlata muilta, mutta jos toden sanon, kirjassa olisi voinut olla varoitus: "Ei erityisherkille koirahulluille!"

      Omppu, ikinä en syytä ketään lukuvalinnoistani. Kiitän kylläkin, joten 'no hard feelings'.

      <3

      Poista
    7. Juu ei mitään hard feelingsejä.

      On etukäteen aika mahdotonta tietää, mikä kenellekin on liian rankkaa luettavaa, kun melkein mikä tahansa teksti saattaa iskeä jonkun lukijan herkkään kohtaan. Toki tiedän eläinrakkautesi ja erityisesti koirarakkautesi, mutta koen siltikin jotenkin vieraaksi erityiset varoitukset.

      Se kohta, johon viittaat on minusta äärimmäinen osoitus siitä, miten ihminen saattaa toimia, jos hän jatkuvasti vuodesta toiseen jää ilman vanhempansa rakkautta ja huolenpitoa. Niin syntyy onnettomia ihmisiä, joiden teot voivat olla todella kauhistuttavia. Tämän vuoksi en myöskään tarkastelisi asiaa mielenvikaisuutena, vaan enemmänkin seurauksena siitä, mistä ihminen on jäänyt paitsi.

      Poista
  6. Omppu-hyvä, tiedätkö että nyt on vähän sellainen tilanne, että olen vähän tuskastunut sinuun? Katsos kun tämä sinun blogisi on aivan mahdoton. Kirjoitat jatkuvasti aivan käsittämättömän hyvistä ja kiinnostavista kirjoista, jotka _kaikki_ haluaisin lukea, jopa ne sellaiset uudelleen, jotka olen jo lukenut. Ja miksikö? No siksi, että kirjoitat niin kirosanan hyvin. En kestä. Eniten sietämättömäksi tilanteen tekee se, että nytkin on mennyt melkein viikko niin, etten ole ehtinyt lukea ollenkaan (!), tai edes ajatella blogia, kun älytön monsterityöputki on vienyt kaiken ajan ja voimat. Nytkin huhuan täältä viiden yövuoron jälkeisestä mustasta aukosta, hei vaan. Ja sitten pitäisi lukea kymmeniä tuhansia sivuja hyviä kirjoja, joista olen saanut pakkomielteen täältä Omppulasta, enkä tajua missä välissä sen teen. Maanantainakin juuri hain kirjastosta pari kirjaa ihan vain sinun takiasi, ja entisetkin ovat lukematta, pihkura. Luulen että joudun lopettamaan täällä käymisen, huoh.

    No enkä lopeta, se oli vitsi! :) Käyn täällä joka päivä, koska olen koukussa blogiisi ja aivan käsittämättömän loistaviin teksteihisi. Ja ne kirjat -- nekin minä aion kyllä vielä lukea. Tämänkin. Senkin sinä! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parahin Sara, itse kirjoitat vaikka mistä mielenkiintoisista teoksista ja niin loistavasti kirjoitatkin, että äläpäs nyt. Sen lisäksi sinulla on vielä aivan ihastuttavia valokuvia. Ilo on tosiaankin aivan minun puolellani, kun saan käydä lukemassa tekstejäsi. MOT.

      Huhuan mustaan aukkoosi, että itsekin olen tämän viikon olllut tuskassa, kun olen lukenut kahta teosta, jotka on kyllä hyviä (kenties lähes erinomaisia), mutta en ole oikein saanut niistä otetta ja lukeminen on hidastunut sen takia ihan älyttömästi ja se ahdistaa.

      Mitä tulee kirjoituksiini, eivät ne ole mitenkään erikoisia. Sellaisia törähdyksiä vaan, kun bloggaamiseenkaan ei ole tarpeeksi aikaa ja jos meinaa ylipäänsä kirjoittaa jotain, on vaan hyväksyttävä, että kaikki kirjoitukset ovat aika keskeneräisiä.

      Ja kuten olen sanonut, niin se pelottaa, että jos joku jota olen kehunut onkin mielestäsi ihan kamala. Lupaathan siinä tapauksessa jättää kesken hyvällä omalla tunnolla?

      Kiitos. Iso kiitos.

      Poista
    2. Iso kiitos itsellesi. Sanoistasi, ja siitä että olet sellainen kuin olet. ♥ Ja törähdyksiä?? :D Olet kyllä paras tietämäni töräyttelijä. Ollapa joskus yhtä hyvä, voi huokaus!

      Poista
    3. Höpsistä pöpsistä. Kukkuluuruu. Sinä olet. Kuulitko? SINÄ OLET!

      Poista
  7. Kirosanan hyvä! Olet kyllä! Itse asiassa en taidakaan sanoa nyt yhtään mitään, koska Sara tuossa yläpuolella sanoo jo kaiken. Aivan liikaa minunkin lukupinoni sinun takiasi jo huojuu, vaikka kaikkeen en aiokaan tarttua. Sinussa on sellainen vika, että käärit lukijasi sanoihisi, vangitset. Ja addiktoit. Äläkä väitä vastaan nyt. Täällä on muitakin asian puolesta todistajia. Kuuletko: kollektiivinen huuto!

    Tästä kirjasta sanon vain sen, että tämä oli minulla lainassa joskus syksyllä kirjaston uutuushyllystä mutta en ehtinyt tätä lukea enkä ehkä edes selailla ja palautin ja ehkä ajattelin että jospa en luekaan koska en kaikkea ehdi en mutta nyt sinä... No, lainaan Saraa: Senkin sinä ja sydän perään täältäkin!

    Ristiriita sen hitauden ja malttamattomuuden välillä on loputon...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parahin Katja, sinua koskee sama, mitä kirjoitin edellä Saralle. Sinulla on niin ihana kamari, että ei kellään. Siellä on ihan oma tunnelmansa ja luet ihania vanhojakin teoksia ja vaikka mitä, Shakepearea sun muuta ja tapasi kirjoittaa, se on niin sinua. Se on kaikkein hienointa. Siksi tuntuukin kuin tuntisin sinut jo hyvin, vaikka olen vain lukenut, mitä olet kirjoittanut.

      Aikapula-asia on kamala. Toisaalta lohdullista tai lohdutonta (näkökulmasta riippuen) on se, että mikään aika ei riitä kaiken kiinnostavan lukemiseen ja siitä kirjoittamiseen.

      Maistelen kauniita sanojasi ja otan niistä kopion ja laitan sen kirjeeseen sinulle ja postimerkin päälle.

      Kiitos. Iso kiitos.

      Poista
    2. Tuo tunteminen, niin, eikö se ole merkillistä... Sanoissa on aika ihmeellistä voimaa, ne kantavat ihmisiä mukanaan. Omia sanojaan ei ehkä osaa niin ajatella, mutta toisten sanat säteilevät kyllä kirjoittajiensa valoa. Niin kuin sinun, sinun valosi on ihanan villiä, sellaista tanssivaa ja vapaasti läikehtivää, toisinaan tosin liiankin kirkasta <3

      Tuo aikapula on... Aika kuluu ja katoaa. Päivät täyttyvät. Mutta niin, ehkäpä ajan rajallisuus on enemmän lohdullista kuin lohdutonta - on, jos sen jaksaa hyväksyä...

      Kiitos itsellesi <3

      Poista
    3. Totta. Sanat ovat kummallisia kapistuksia. Vaarallisia kuin mitkä, siltoja ja toisinaan aivan kateissa.

      Poista
  8. "Haukkaa ja löydät suustasi madon. Maistele. Se mato on myrkyllinen, sen tikapuuhermostosta roiskuu julmuus." Hyvänen aika! Toistan edellisiä, mutta kirjoitat kyllä ihan älyttömän hyvin ja osaat poimia kirjoista ne oleellisimmat. Kuten tästäkin. Sandströmin kirja teki minuun vaikutuksen heti, mutta nyt kun lukemisesta on ainaa jo kuukausia, sen arvo tuntuu vain kasvavan. Kaunis ja kauhea, kodakkuvamaisen haalistunut ja silti veitsenterävä, sellainen romaani se on.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja. Sanasi merkitsevät paljon. En kyllä tiedä noista olennaisuuksista. Välillä tekee niin kovasti mieli poimia vain ne puolet, jotka itse kokee kiinnostavimmiksi ja siitä taas tulee syyllisyys, kun toisaalta haluaisi tarkastella teosta niin, että ottaisi mukaan juuri olennaisimman. Välillä iskee kurittomuus.

      Mainio ilmaisu tuo kodakkuvamainen - tosiaankin haalistunut, mutta värejä täynnä. Pitää lukea lisää Sandströmiä tässä joskus.

      Poista
  9. Voi että olet lukenut tarkkaan ja hienosti kirjoitat tästä, kiitos!

    Kirjan ainutlaatuinen tunnelma tulee tekstissäsi hienosti kuvattua ja tosiaankin sieltä on löydettävissä kaikki nuo tarinalinjat jotka erittelet, vaikka itse luinkin ne jonkinlaisena toisiinsa kietoutuneena kuvakudoksena.

    Pysäyttäviä kuvia on romaanissa useita, tuo sama isän ja koiran kuvaus jonka lainasit taisi vaikuttaa itseeni niin voimalla, etten uskaltanut sen äärelle jäädä, vaan loikkasin nopeasti eteenpäin ja sittenkin jouduin vähän nieleskelemään.

    Lainasin jo novellikokoelman, mutta mitä, onko runojakin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Erja. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, löytyykö tämä tietty tunnelma Sandströmin muistakin teoksista, kuten vaikuttaisi olevan. Tässä teoksessa oli kyllä nieleskelyä useammassakin kohtaan ja tunnetila saattoi vaihtua hyvinkin äkkijyrkästi, jota pidän taitavan kirjailijan merkkinä.

      Sinulle, joka et ole täällä kiinnostaa hurjasti ja vielä kun luin, että Ebba Witt-Brattström on sitä kehunut, niin sitä enempi. Lainasit varmaankin juuri tämän kokoelman? Tuskin maltan odottaa, että kirjotat siitä.

      Poista
    2. Juu, juuri tuon lainasin :)

      Ja tuosta runohaksahduksestani innostuneena etsin äsken kokoelmia verkkokirjastosta, mutta en ainakaan nopeasti selaamalla löytänyt. Mutta arvaas mitä löysin? Äänitteitä, vaikka kuinka monta. Takuulla tutkin heti kun pääsen töihin, että onko siellä sanoittajana joku Sandström.

      Poista
    3. No ihan taatusti on. Omaelämäkerrallista ainesta on tässä, kuten varmasti Sandströmin muussakin tuotannossa. Se kirjastojuttu on varmaan myös Sandströmin omakokemaa ja tietysti nuo sota-ajan jättämät jäljet. Löysin muuten sellaisen romaanin kuin Gigant. En tiedä, onko sitä suomennettu, kun en vielä ole asiaa tutkinut.

      Tämä omaelämäkerrallisuuspuoli tekee kyllä Sandströmin teoksista vielä ison piirun vänkempiä. Onneksi ollaan löydetty hänet!

      Poista