Siirry pääsisältöön

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Aloitettuani iltamyöhäisellä Tiina Raevaaran uutuusromaanin Yö ei saa tulla en nukkunut koko yönä. Kuinka ollakaan kirjan yhtenä sivujuonteena on sen päähenkilön Johanneksen unettomuus. Tosin oma unettomuuteni johtui luultavasti kylläkin myös siitä, että sairastuin kovaan infektiotautiin. Huolimatta kolminkertaisesta pukeutumisesta ja kahdesta peittokerroksesta tärisin holtittomasti ja huomasin pian eläväni melko lailla yhtä sekavassa ja kummallisessa maailmassa kuin mitä Raevaara teoksessaan kuvaa.

Kuumehoureisena ja pääkipuisena en olisi voinut kuvitellakaan jatkavani Yön lukemista, jos jostain olisin siihen voimia löytänytkin. Kirja kökötti sänkyni vieressä yöpöydällä uhkaavana. Sen kauhuntäyteinen, arkirealismista vinoon kasvanut maailma hengitti kylmiä höyryjä päälleni ja välillä terästin kuuloani outoja ääniä kuullessani.

Romaanin päähenkilö on Johannes, nuori maaseudulta Helsinkiin muuttanut mies, joka on töissä kultasepänliikkeessä, jossa kellot tikittävät infernaalisesti. Johanneksen trauma kantaa nimeä Aalo. Kotiseudulla asuessaan Johannes rakasti ihanaa Aaloa. Tanssityttöä, joka jostain muille käsittämättömästä syystä ihastui keski-ikäiseen Sandvalliin. Kohtalokkaan illan päätteeksi Aalo päätti elämänsä kävelemällä mereen.

Raevaaran romaanissa vallitsee carlosruizzafonilainen tunnelma. Realistisen Laukaisun jälkeen Raevaara palaa uutuusromaanissaan suomikummaan. Erityisesti kuvaukset ihmisistä, jotka ovat jonkinlaisia nuken ja ihmisen sekoituksia toi mieleeni Zafonin Marinan. Kun tuttuun yhdistetään tuntematonta, on tuloksena pelottavaa, joka on pelottavampaa kuin se pelottava, jota synnyttää pelkästään vieras ja outo. Freud käytti tästä ilmiöstä nimeä unheimlich ja sitä Yö ei saa tulla on tulvillaan. Siinä missä oudon voi kesyttää tutuksi, edustaa unheimlich pelottavan loputtomuutta. Kauhua, joka ei pääty.

Turvallisuudentunteemme perustuu pitkälti sille, että asiat ja ilmiöt ovat olemassa samanlaisina päivästä toiseen. Katson ikkunasta näkyvälle pihalle. Se on sama piha kuin eilenkin ja mitä todennäköisimmin se näyttää samalta myös huomenna. Jos kuitenkin kävisi niin, että huomenna piha olisi täysin muuttanut muotoaan, epäilisin ensimmäiseksi omaa mielenterveyttäni. Juuri tästä on Johannksen kohdalla kysymys, kun maailma äkkiä nitkahtaa niin, että ei voi enää tietää, mikä on totta ja mikä harhaa. Kun ei enää voi luottaa omaan järkeensä ja mieleensä. Kun huomaa olevansa oman elämänsä objekti tietämättä kuka tai mikä elämänkahvoista kääntelee.

Kaiken takana, joskaan ei kirjaimellisesti, on nainen. Aalo. Nykypäivän sudenmorsian. Tyttö, joka oli "myrskytuulta ja auringonpaistetta, tihkusadetta ja viiltävää pakkasta." Aalo, jota Johannes ei sittenkään tuntenut niin hyvin kuin luuli. Kun Aalon veli Antti yhtäkkiä putkahtaa Johanneksen maailmaan monen vuoden tauon jälkeen, tapahtuu paljon muutakin kuin vanhojen ystävysten välinen kohtaaminen. Antti haluaa kostaa Sandvallille, jota hän pitää syypäänä Aalon kuolemaan.

*

Ajalla, sen kulumisella ja kulumattomuudella, on Yö ei saa tulla -romaanissa keskeinen merkitys. Heti teoksen alussa Johannes toteaa, että "ajan kuluminen, jos sitä muka kellojen tikityksen myötä tapahtui, ei koskenut minua." Tämä Johanneksen toteamus jäi kummittelemaan mieleeni ja sen merkitys jäi minulle häiritseväksi mysteeriksi. Miten niin Johannes oli ajan kulumisen ulkopuolella?

Toistuva teema teoksessa ovat silmät. Silmiin liittyvän tematiikan pohjalla on E.T.A. Hoffmanin kauhusatu Nukkumatista (Der Sandmann), joka heittelee unihiekkaa lasten silmiin ja kiertelee öisin varastamassa hereillä olevien lasten silmiä. Hoffman (1776-1822) oli saksalainen romantikko, kirjailija ja taidekentän monitoimimies, joka oli kiinnostunut erityisesti kauhusta, fantasiasta ja hulluudesta. Useissa hänen tarinoissaan on keskeisessä roolissa epätoivoinen opiskelija ja monissa hänen kertomuksissaan esiintyy myös jonkinlainen automaatti-ihminen, ihmisen ja nuken sekoitus.

Johanneksen juuret ulottuvat hoffmanilaiseen opiskelijaan, kun taas Sandvallin vaimo, joka onnettomuuden jälkeen kursittiin kasaan edustaa mekaanista nukkeihmistä. Nykypäivän twisti syntyy Sandvallin bisneksistä, jotka liittyvät paitsi keinoelimiin myös lääkkeisiin ja niiden vaarallisiin vaikutuksiin. Kuinka ollakaan sain antibiootista inhottavia sivuvaikutuksia ja elämäni muuttui konkreettisen kuvottavaksi. Lienikö huijausta, että lääkepaketin kyljessä valmistajaksi mainittiin Lääketehdas Orion. Ehkä olinkin tietämättäni joutunut Sandvallin Cop-Medin lääketestauksen koekaniiniksi.

Yö ei saa tulla sekoitti luennassani itseensä harvinaisen monia kirjallisia teoksia ja elokuvia. Aika ja sen kuluminen nosti esiin Ingmar Bergmanin elokuvan Mansikkapaikka (Smultronstället 1957), jossa on kohtaus, jossa mies kävelee kadulla ja huomaa, että kellosta puuttuvat viisarit. Tapahtumien yllättävyys ja maailman vääristyneisyys muistutti Lewis Carrollin teokesta Liisa Ihmemaassa (Alice's Adventures in Wonderland, 1857). Naamiaisasut ja kummallisesti käyttäytyvät ihmiset toivat mieleeni Stanley Kubrickin viimeisimmäksi jääneen elokuvan Eyes Wide Shut (1999). Täydellinen, jonkin tarkemmin määrittelemättömän armoilla oleminen muistutti Franz Kafkan teoksista. Aalo puolestaan nosti jo nimensäkin kauttaa esiin Aino Kallaksen Sudenmorsiamen (1928). Johanneksen muuttumattomuus ja se, että hän ei moniin vuosiin vaikuttanut lainkaan vanhenevan viittasi Oscar Wilden teokseen Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray, 1891).

Erityisen mielenkiintoinen oli kultasepänliikkeen omistajan Teodorin ja Johanneksen käymä keskustelu, jossa Teodor viittaa Hoffmanin tarinoihin ja toteaa, että "ne ovat vertauskuvallisia tarinoita. Kaikki hirviöt, hulluus ja väkivaltaiset teot ovat symboleja jollekin. Silmät ovat symboleja, niiden repiminen pois on vertauskuvaa jollekin." Kun Johannes haluaa tietää tarkemmin, mitä Teodor tarkoittaa, tämä vastaa, että kirjailija luo taideteoksen merkityksen ja lukija puolestaan luo oman merkityksensä.

Tämä lukija ei tuntenut halua lähteä luomaan merkityksiä, vaan hänelle riitti taitavasti luodusta tunnelmasta nauttiminen. Kuvaus, jossa jokaisella yksityiskohdallakin tuntui olevan erityinen merkityksensä. Sattuman oikusta Yö ei saa tulla kietoutui omaan sairastamiseeni niin kiinteästi, että se tulee säilymään mielessäni hyvin pitkään. Raevaaran romaani nostaa tiimalasin pöydälle.



Kommentit

  1. Mitä on aika? Ihmisen aikakäsitys varmaankin muuttuu kun mieli järkkyy. Onko aika ylipäätään lineaarista vai syklistä? Käsitys ajan kulumisesta on samalla universaali ja subjektiivinen. Kiitos kirjan ja unenomaisen lukukokemuksen jakamisesta, herätti mielenkiinnon lukea kirja itsekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suosittelen kyllä lukemaan tämän. Oma lukukokemukseni olisi varmasti ollut erikoinen ilman samanaikaista sairastamista. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  2. Sanataiteilija, niin kuin sinä, tekee elämänsä sattumuksista kehyksiä ja niiden sisältöjä, taidetta.

    Myös tässä teoksessa tuntuu olevan paljon kiehtovaa ja tämän maailma olisi varmasti kokemisen arvoinen... En tiedä eksynkö tuulineni ja rajoineni tämän pariin, mutta kiitän sinua elämyksestä! Kamalaa kyllä ajatella sinua niin kipeänä.

    (Ja Aalo, oi, Sudenmorsian - lempikirjojani...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja kiitos kauniisti muotoilluista sanoistasi. Sanataiteilijuudesta voin korkeintaan haaveilla. :) Nyt vaan kävi niin, että tämä kirja ja sairastamiseni puristuivat niin kiinteästi yhteen, että ne eivät olleet erotettavissa toisistaan. Voi sanoa, että tämä teos meni todellakin ihon alle - vaikkakin vähän toisenlaisista syistä kuin yleensä.

      Toisaalta harmittaa, että hienosta teoksesta meni varmaan paljonkin asioita ohi, mutta sekin kuuluu tähän lukijaelämään. .)

      Poista
  3. Yö ei saa tulla on teos, josta ulottuvuuksia löytyy. Lukemisen jälkeen oli hyvällä tavalla hämmentynyt olo, ja tarina jäi mieleen. Tunnelma on niin hieno ja jatkuvasti tiivistyvä, että ei voi kuin ihailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kävinkin juuri lukemassa kirjoituksesi ja kommentoimassa. Nyt kun tämä teos on vähän mielessäni asettunut, niin olen tullut siihen tulokseen, että henkilökohtaisella tasolla arvostan kyllä Laukauksen korkeammalle. Tässä teoksessa minua häiritsee se, että tämä on helppo tulkita jonkinlaiseksi mielenterveyden häiriöksi, vaikka se ei oma kokemukseni tästä teoksesta olekaan. Häiritsee myös se, että en saa kiinni siitä, mistä on ns. varsinaisesti ksymys. Ehkä se vielä jonain päivänä valkenee. :)

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
    2. Minä taas pidän siitä, että tarina jättää hämmentyneen olon.
      Lukiessani mietin, että tämä kirja olisi hyvää lukupiirimateriaalia, sillä ulottuvuuksia on niin paljon ja erilaisia tulkintoja on tarjolla. Mitä esimerkiksi Johanneksen muuttumattomuus ja sitten peilistä näkyvä muutos oikein tarkoittavat? Jaa, olisikohan Dorian Grayn muotokuva muuten teos, jonka valitsisin klassikkohaasteeseen...

      Poista
    3. Kyllä vaan ulottuvuuksia ja tulkintamahdollisuuksia riittää Raevaaran teoksessa. Juuri tuo, että todettiin, että ajan kuluminen ei koskenut Johannesta ja siihen liittyvä peilikuvajuttu on yksi niistä langoista, joita olisi mielenkiintoista pohtia tarkemmin, mutta lukiessa meni minulta ainakin syvemmässä mielessä ohi, kun tuli taas seuraava mielenkiintoinen juttu.

      Voi olla, että luen tämän joskus myöhemmin uudestaan, koska on joku ajatus, josta en vaan nyt saa kiinni, enkä varmaan saakaan ilman teoksen lukemista uudelleen. Nukkumatti-homma oli minusta oikein kiinnostava ja sitten tuo nukkeihminen-juttu.

      Dorian Grayn muotokuva - olisipa kiinnostavaa, jos luet sen klassikkohaasteeseen. Olen lukenut sen niin hamassa nuoruudessa, että muistikuvani eivät ylety päätematiikkaa kauemmas.

      Poista
  4. Minä kärsin toistuvasti unettomuudesta, joten minun oli helppo samaistua Johanneksen. Tarinassa oli myös omista painajaisistani tuttuja aineksia.
    Olen pelännyt kauhun lukemista, mutta toisaalta se imee mukanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin pelkään kauhun lukemista ja en sitä oikeastaan koskaan luekaan. Mielikuvitukseni on aivan liian herkkä lähtemään mukaan kaikenlaisiin pelottaviin skenaarioihin. Tämän Raevaaran teoksen kanssa osui vielä päällekkäin tuo oma sairastaminen ja huh, oli kyllä aika karmaiseva fiilis välillä. En tosin tätä nyt varsinaisesti kauhuksi luokittelisi, vaikka kyllä tässä sitäkin on - kenelle enemmän, kenelle vähemmän, minulle ainakin aivan riittävästi.

      Kiitos kommentista.

      Poista
    2. Tämä oli luokiteltu kauhuksi Celia.fissä. Minusta tämä ei kuitenkaan ollut pelottava (onneksi), mutta sopivan jännittävä. Voin tosin kuvitella, että joistakin kuvailluista tapahtumista voisi saada tosi pelottavia elokuvakohtauksia, tai jos kirja olisi kuvitettu sopivasti. Hyh, en halua edes ajatella.
      Kirjoitin omassa blogissani olleeni vähän pettynyt loppuratkaisuun, mutta sain lasten- ja kuvakirjojen teoriaa lueskellessani oivalluksen erilaisista tulkinnoista. Olen ajatellut palata siihen ajatukseen, vaikka tämä kirja ei ehä ihan lastenkirjallisuutta ollutkaan ;)
      Tuosta ajan kulumattomuudesta, jotenkin ajattelin sen liittyvän kellokauppaan. Kellokaupan omistajan aika ei kulu, jos kellot eivät käy koko ajan. Mainitsihan Johannes hänen kotoaankin kuuluneen kellojen tikityksen. Mutta ehkäpä se olikin päinvastoin: Kun kellot käyvät, eivät he (kellokauppias ja Johannes) vanhene?

      Poista
    3. Olipa hyvä, että en tiennyt tuosta kauhuluokituksesta. Aloitin kerran Mia Vänskän Valkoista Auraa, mutta rupesi heti alussa niin pelottamaan, että se jäi kesken. Raevaaran romaanissa kyllä riittää tutkittavaa ja juuri tuolta mainitsemaltasi satujen puoleltakin. Vähän harmittaa, kun oma lukeminen sekoittui sairastamiseen ja varmaan meni tavallistakin enemmän lukiessa ohi. Tuo mainitsemasi aikajuttu on mielenkiintoinen. On jo sinänsä kummallista, että aika kuluu aina yhtä nopeasti, vaikka oma kokemus ajan kulusta voi olla välillä hyvin erilainen.

      Kiitos jatkokommentista.

      Lähden nyt katsomaan postaustasi.

      Poista
  5. Minä kärsin toistuvasti unettomuudesta, joten minun oli helppo samaistua Johanneksen. Tarinassa oli myös omista painajaisistani tuttuja aineksia.
    Olen pelännyt kauhun lukemista, mutta toisaalta se imee mukanaan.

    VastaaPoista
  6. Sain kuunneltua ja blogattua Suden morsiammen

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän