Siirry pääsisältöön

Amity Gaige: Schroder

Olen useassa yhteydessä törmännyt Amity Gaigen nimeen ja kun kirjastossa huomasin hänen teoksensa Schroder, päätin tehdä lähempää tuttavuutta. Schroder on kertomus avioerosta, muistamisesta ja identiteetistä. Ainekset ovat erinomaiset, mutta kun kakun vetää uunista, se muistuttaa vain etäisesti ruokalehden sivulla esiteltyä kuvaa. Tilanne, joka on käynyt kovin tutuksi myös kotikeittiössä.

Teoksen päähenkilö Eric Schroder on patologinen valehtelija. Nuorena miehenä hän päätti jättää itsensä ja muistonsa taakseen ja otti nimekseen Eric Kennedy. Sinne luiskahti lapsuus DDR:ssä ja äiti, joka ei seurannut Ericiä ja hänen isäänsä Länsi-Berliiniin, eikä liittynyt heidän seuraansa myöhemmin myöskään Amerikassa. Luiskahti, vaan ei luiskahtanut kuitenkaan. Lapsuuskokemukset eivät tule käsitellyiksi sukunimeä vaihtamalla ja toiseksi ihmiseksi ryhtymällä.

Teoksen alussa Eric on vankilassa, josta käsin hän kirjoittaa tunnustuksensekaista elämäntarinaansa ex-vaimolleen Lauralle. Avioero- ja huoltajuustematiikkaa tarkastellaan harvemmin käsitellystä eli isän näkökulmasta. Lainsäädäntö vaikuttaa olevan Yhdysvalloissa pitkälti samanlaista kuin Suomessakin ja Ericistä tulee etävanhempi, joka tapaa tytärtään Meadowia joka toinen viikonloppu. Laura ei kuitenkaan ole kovin vakuuttunut Ericin kyvystä huolehtia heidän tyttärestään ja tapaamiset menevät jäihin.

Gaigen romaanissa seurataan Ericin ja 6-vuotiaan Meadow'n pakomatkaa. Lukijalle on koko ajan selvää, että Ericin näkökulmasta asiat eivät pääty hyvin. Ericin lapsuus piirtyy esiin vähitellen tarinan edetessä. Ikävä kyllä Gaige tekee varsin yksioikoisesti Ericin lapsuuskokemuksista syyn siihen, miksi tämä valehtelee ja valitsee itselleen uuden identiteetin sekä kaappaa tyttärensä. Pakko sanoa, että olisin kaivannut jotakin komplisoidumpaa. Selitysten haku ilmeisimmältä tasolta oli kovin kepeä  ja suoraviivainen ratkaisu siinä muodossa kuin se teoksessa esitetään.

Schroderin ansioksi on sanottava, että Gaige onnistuu taitavasti saamaan lukijan pitämään Ericistä ja toivomaan hänelle hyvää, vaikka takaraivossa jatkuvasti onkin tieto siitä, että Eric tekee todella väärin niin ex-vaimoaan kuin lastaankin kohtaan. Jokin kuitenkin mättää. Ei nouse. Ei kohoa. Ei jaksa lentää. Teoksen etuliepeeseen on lainattu maininta Chicago Tribunesta, jossa Schroderia on kuvattu lauseella "Mahdoton laskea käsistään." Itse saavutin page turner -vaiheen kuitenkin vasta teoksen viimeisillä kymmenillä sivuilla. Puolivälissä teosta mietin jopa kesken jättämistä.

Olisi kuitenkin liian tylyä sanoa, että Schroder on huono romaani, koska se ei ole totta. Oma harmistukseni nousee lähinnä siitä, että aihe on mitä kiinnostavin, mutta Gaigen tarina kulkee kengurubensalla. Schroderissa on muutamia kohtia, jotka nousevat itseään suuremmiksi, mutta valitettavasti ne eivät riitä pelastamaan teosta kokonaisuutena.

Minulle kiinnostavinta osuutta Schroderissa edusti Ericin "tutkimustyö," jossa hän hahmottelee taukojen ja hiljaisuuden merkitystä. Siinä vaiheessa kun esiin nousee ikisuosikkini näytelmäkirjailija Harold Pinter alan aavistella olevani suuren äärellä, mutta kyseessä on pelkkä taidokas maalisyöttö, josta ei seuraa sen kummempia tuuletuksia. Temaattisella tasolla tulkitsen Ericin kiinnostuksen hiljaisuutta ja taukoja kohtaan hänen tavakseen käsitellä äidin menettämisestä seurannutta traumaa. Valitettavasti Gaige jättää tämän puolen käsittelyn puolitiehen, joka on todella raivostuttavaa, koska tauoista käsin Ericin historiaa olisi mahdollista kuvata tavalla, joka nostaisi tämän teoksen yli kaiken tavanomaisen. Lopputulemaksi jää, että ne kicksit, joita sain Pinterin mainitsemisesta kertovat enemmän omasta kiinnostuksestani Pinteriä kohtaan kuin Gaigen tavasta ottaa hänet mukaan osaksi tarinaa.


Amity Gaige: Schroder (2013)
Alkuteos: Schroder
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Kustantaja: Schildts & Söderström

Kommentit

  1. Vastaukset
    1. Suomessa Gaige ei taida olla kovin paljoa ollut esillä. Itse olen törmännyt hänen nimeensä erinäisillä nettisivustoilla.

      Poista
  2. Eric ei kyllä kolahtanut kertaakaan..en säälinyt häntä yhtään. Juoni oli kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas samaistuin jollakin tapaa niihin isiin, jotka huoltajuusoikeudenkäynnissä saavat niukat tapaamiset ja siinä mielessä tunsin sympatiaa myös Ericiä kohtaan. Olihan hän uhri itsekin, ennen muuta lapsuutensa uhri. Eniten harmitti tosiaan se, että tuota Pinter-osuutta ei teoksessa jalustettu enempää.

      Poista
  3. Kengurubensaa, hihih... Piti katsoa omasta blogista, mitä tästä ajattelin, ei siis kovin mieleenjäävä. Mutta hyvin viihdyttävä ja vetävä. Ja nopeasti unohtuva. Enkä tiennyt kirjan kannesta, kumpi oli kirjailija ja kumpi kirjan nimi. En siis osannut myöskään odottaa yhtään mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle alku ja loppu olivat vetäviä, mutta keskiosa takkusi ja oli todella vähällä, että en jättänyt Schroderia kesken. En itsekään osannut odottaa mitään ja aineksia tässä oli paljoonkin, mutta ne eivät vaan jalostuneet. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  4. Oli pakko tulla tsekkaamaan tarkemmin tämä rompsku, kun mainitsit samantyyppisestä kaappausteemasta. Tämä vaikuttaa kiinnostavalta kirjalta, mutta huomaan ehkä vähän samaa kuin siinä juuri lukemassani Fullerin kirjassa: taustalta löytyvä "selitys" on törppö, jopa typerä (ainakin siinä lukemassani romaanissa: niin yksioikoinen ja mutkat suoraksi vedetty, että suututti!).

    En nyt ihan heti ole tätä kirjaa lukemassa, mutta eihän sitä tiedä jos joskus. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista, että nämä kaksi teosta muistuttavat aika lailla toisiaan ja niistä vaikuttaisi olevan myös samantapaista "vikaa." Todella harmitti, että Schroderissa asiat eivät ns. jalostuneet, kun hyvää materiaalia oli tarjolla. Kiitos kommentistasi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän