Haaleaa tiskivettä, kulahtanutta tapettia ja keskiruskeat paksuhkot sukkahousut. Jossakin edellä mainittujen luomassa kolmiossa tyttö, joka on Jenny Erpenbeckin romaanin päähenkilö. Voi hyvänen aika. miten värittömäksi Erpenbeck teoksensa päähenkilön kirjoittaa. Tytön rinnalla Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosien mies on suoranainen ilotulitus.
*
Erpenbeckin pienoisromaani päätyi luettavakseni Berliini-innostukseni kautta. Kirjailija on teoksen etuliepeen mukaan itä-berliiniläisen kulttuurikodin kasvatti ja kaikki itä-Berliiniin liittyvä on minusta syystä tai toisesta varsin kiinnostavaa. Oli kyse sitten niistä eräistä kuuluisista suolakurkuista tai kirjallisuudesta. Vanhan lapsen tarina on Erpenbeckin vuonna 1999 ilmestynyt esikoisteos.
Teos kertoo tytöstä, jolla ei ole nimeä. Hänet löydetään kadulta seisomasta ämpäri kädessään. Hän ei tiedä, mitä hänelle on tapahtunut, eikä edes sitä, kuka hän on. Ainoa asia, jonka hän tietää on hänen ikänsä. Hän on 14 vuotias. Ei osaa mitään. Ei ole missään hyvä. Ei ole mukava, eikä miellyttävä, vaan juurikin tapettiin sulautuva. Hän on isokokoinen ja veltosti liikkuva. Sairastuu helposti ja on mielellään sairaalassa. Makaa sängyssä tavallistakin veltompana. Melkein kuin ei olisikaan ihminen, vaan lihaisa paketti, jota hoitajien on ammattietiikkansa vuoksi hoidettava.
Hän kuuluu mieluiten lastenkodin arvoasteikon alimpaan päähän. Hän haluaa olla heikoista heikoin. Halveksittava. Niin alhainen, että alemmas ei voi enää joutua. Sellainen hän on ja sellaisena häntä pitää sietää 115 sivun ajan.
Jopa hänen nuhansa on hierarkian alimman portaan nuha, arvoton nuha, joka panee hänen räkänsä valumaan nenästä kuin vanhuksella, ei kuten muiden nuha, joka tukkii nenän viikoksi ja pakottaa heidät hengittämään suun kautta, mutta on sen jälkeen ohi, ei, eikä hänen aivastuksensa ole koskaan vapaa ja hieno räjähdys, vaan aina kissan aivastus, vaimea, nytkähtävä tuhaus, kuin kissa aivastaisi.
[...]
Mihin hän saapuu, sieltä lähtevät muut, missä hän on, siellä alkaa heti kohta menneisyys, muut jättävät hänet naureskellen joukostaan, mutta hän roikkuu heidän perässään kuin kaiku.
Hän on mauttomaksi jauhettu purkka. Väritön hubbabubbapallo, joka takertuu niihin, jotka ovat lähistöllä. Hän on kommunikaation ulkopuolella. Vaikka hän sanoisi samoin kuin joku toinen, hänen sanansa menevät mutkalle, eivät tavoita vastaanottajaa. Kun hän avaa suunsa hänen sanansa muuttuvat tahraisiksi, nääntyvät ja näivettyvät. Hänen koulukaverinsa eivät saa hänestä selvää.
Voisi käydä niinkin, että näin läpikotaisin mitäänsanomatonta henkilöä alkaisi rakastaa. Asettuisi hänen puolellelleen jos ei muutoin niin velvollisuudentunnosta tai jonkin tarkemmin määrittelemättömän sisäisen etiikan vuoksi. Minulle ei käynyt niin. Kertomus tytöstä oli kuin piimää. joka valuuu loputtomiin. Valuu, mutta ei katkea. Mokomakin valkoinen hapahko noro.
Saattaisi käydä niinkin, että lukijalle tulisi halu ravistella tyttöä. Tarttua häntä olkapäistä ja sanoa, että lopeta nyt jo ihmeessä tuo kynnysmattona oleminen. Puolusta itseäsi. Älä suostu olemaan se, joka kerta toisensa jälkeen työnnetään sivuun. Minulle ei käynyt niinkään. En halunnut lähestyä häntä, vaan otin mieluummin etäisyyttä. Uin perhosta tiskivedessä pois päin hänestä.
Sekin olisi mahdollista, että lukija ottaisi tytön siipiensä suojelukseen. Levittäisi ne hänen ympärilleen kelpo suojelusenkelin tavoin. No, minun siipeni olivat pyykissä, pyykkikorin alimpina. Likaiset edellisten suojelukeikkojen jäljiltä. Hieman revenneetkin.
Näin mitäänsanomattoman ja haalean päähenkilön luominen on tietenkin tahallista. Erpenbeckin tarinassa tytöllä on kaikesta huolimatta oma paikkansa ja merkityksensä muiden koululaisten silmissä. Hänessä on kynnysmattovoimaa. Sellaista kavalaa voimaa, jota on vaikea selkeästi hahmottaa. Hän on esimerkiksi hyvä säilyttämään salaisuuksia, koska kenelle hän niitä puhuisi eteenpäin. Hän on ryhmän osa, halusi hän sitä tai ei. Niin kuin me kaikki. Halusimmepa sitä tai emme. Sidoksissa ja verkoissa keskenämme. Osa perhosen liitorataa.
Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (2011)
115 sivua
Saksankielinen alkuteos: Geschichte vom alten Kind (1999)
Suomentanut: Mari Janatuinen
Kustantaja: Avain
Haastavankuuloinen päähenkilö ja vaikken kirjaa tunnekaan niin ymmärrän tunnelmakuvauksesi. On jotenkin hengästyttävää, kun jollain tasolla tiedostaa mitä kaikkea voisi tuntea päähenkilön suhteen mutta tunne ei vain tule, ei sitten millään. Ja se kyllä tekee lukukokemuksesta ainakin minulle etäisen jos ei löydä itsestään mitään tunnetta. Tavallaan kuitenkin kiinnostava ajatus tässä!
VastaaPoistaTässä on erittäin kiinnostava ajatus. Jos yleensä kirjoittaessa miettii, että ei halua paljastaa liikaa juonesta, niin tämän teoksen kohdalla miettii, että ei halua paljastaa liikaa niistä reaktioista, joita lukiessa herää. Ovelasti lukijan iholle hiipivä teos.
PoistaVoi vitsi kun kuulostaa sellaiselta, että alkaisin hänen kaverikseen tai järkkäisin hänelle kaverin. Haaleat ihmiset ovat parhaimpia, mutta kaikkia tarvitaan. Värikkäät vievät kaikilta värit, vaikka olisikin onnistunut saamaan hieman väriä itseensä, ehkä vähän vaaleanturkoosia ja valkoista, niistä pidän kiinni ja ripaus pinkkiä ja ehkä hiukkasen laventelia. Värifilosofiaa tällä kertaa.
VastaaPoistaTämä kirja tapahtuu lukijassa. Omat reaktiot lukiessa ovat kiinnostavia, eivätkä aina edes kovin mieluisia. Saattaa joutua miettimään asioita, joita ei haluaisi myöntää tai niitä puolia ihmisen luonteessa, jotka eivät ole niitä kauneimpia. Hiertävä kivi lihassa. Jotakin sellaista.
PoistaKiitos kommentista ja värifilosofiasta. :)
Kirjoitat niin elävästi, että näin tämän päähenkilön heti silmissäni. Lukukokemus, jossa uidaan perhosta päähenkilöä pakoon on aika karmea, voin kuvitella...
VastaaPoistaElina se on kaikki tarkoituksellista. Tätä lukiessa kuuluukin tuntua epämukavalta - tai niin minä ainakin koin. Kuten tuossa edellä Maille kirjoitin, niin tämä teos tapahtuu lukijassa. Paljastaa lukijan ajattelusta ja toiminnasta kaikenlaista, eikä se, mihin törmää, ole aina ollenkaan miellyttävää. Vähän sellainen kylmemmän puoleinen suihku. :)
PoistaKiitos kommentista.
Fantastinen arvio ilmeisen kaameasta kirjasta! Saitko edes sitä Berliini-tuntumaa, vai peittyikö kaikki laimeaan piimään? Mikä on sellainen Berliini-kirja, jota suosittelisit?
VastaaPoistaKirsi, ei tämä oikeastaan ole kaamea, vaikka pikemminkin varsin ovela. Berliini-tuntumaa ei kyllä ollut nimeksikään. Itse haluaisin lukea ainakin Hans Falladan teoksen Yksin Berliinissä. Ostinkin sen jo, mutta en ole vielä päässyt sitä lukemaan.
PoistaKiitos kommentista.
piti kirjoittamani: VAAN pikemminkin varsin ovela.
PoistaMinä voisin lukea tuon, niin kiinnostavasti sen kuvaat.
VastaaPoistaLuepa Ulla tämä. Kiinnostaisi kuulla, mitä mieltä sinä olet. Tämä on pieni teos. Hetkessä hotkaistava. Maailma siinä on kuitenkin aika iso ja erityisesti se, että Vanhan lapsen tarina tapahtuu lukijassa tai niin ainakin itse koin. Kiitos kommentistasi.
Poista