torstai 7. tammikuuta 2016

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja

Huomaamattani olen tullut luoneeksi tradition, että vuoden vaihteen tienoilla luen Iréne Némirovskya. Melkein päivälleen kaksi vuotta sitten postasin Némirovskyn pienoisromaanista Tanssiaiset, joka oli ensituttavuuteni hänen tuotantoonsa. Kyseisestä postauksesta löytyy yleistietoa Némirovskysta, joten luon siihen linkin. Némirovskyn romaanista David Golder postasin noin vuosi sitten ja nyt on vuorossa Ranskalainen sarja.

Ranskalaista sarjaa Némirovsky ei ehtinyt viimeistellä, koska hänet vietiin keskitysleiriin, jossa hän kuoli. Teoksen lopusta löytyy Némirovskyn, hänen miehensä ja muun lähipiirin välistä kirjeenvaihtoa, joka on järkyttävää luettavaa, koska tiedossa on, miksi kirjeenvaihto päättyi. En voinut välttyä - monen mielestä ehkä kliseiseltä tuntuvasta - ajattelusta, että tässä tämä ihminen kirjoittaa, on elävä ja kirjallisesti hirmuisen lahjakas ja sitten ei mitään. Tyhjyys. Ammottava aukko.

Vielä hankalammaksi ja epämiellyttävämmäksi Némirovskyn kohtalon pohtimisen tekee se, että venäjänjuutalainen Némirovsky itse suhtautui monissa teoksissaan juutalaisiin alempiarvoisena ja halveksittavana rotuna. Ranskalaisen sarjan alkupuheessa Myriam Anissimov on kerännyt yhteen niitä ilmaisuja, joita Némirovsky teoksissaan juutalaisista käytti.

"kähärät hiukset, kyömynenä, veltto kädenanto, koukkuiset sormet ja kynnet, tummahko, kellertävä tai oliivinsävyinen iho, lähekkäin olevat mustat kiiltävät silmät, hintelä ruumis, paksut mustat kiharat, kalpeat posket, epätasaiset hampaat, värähtelevät sieraimet, mihin on lisättävä rahanahneus, hyökkäävyys, hysteerisyys, jostain aikojen takaa periytyvä taito myydä ja ostaa rojua, trokata valuuttaa, toimia kauppamatkustajana, välittää väärennettyjä pitsejä tai salakuljetettuja ampumatarvikkeita ..."

En tiedä, mitä edellä olevasta pitäisi ajatella. Ehkä Némirovskyssa oli kaksi eri persoona, jotka elivät toisistaan eristettyinä. Kirjailijana hän joka tapauksessa oli huimaava sanankäyttäjä, joten siirrytäänpä nyt itse teoksen pariin.

*

Olen uusinut Ranskalaisen sarjan kirjastosta jo neljä kertaa, koska en vaan millään ole saanut tartutuksi siihen. Kun sitten olin lähdössä joulunviettoon, tiesin, että se on se teos, jonka haluan ottaa mukaani. Némirovskin romaani sopikin erinomaisesti joulunaikaiseen hiljaiseen elämään, joka mahdollisti keskittymisen ja antoi riittävästi tilaa tälle eeppiselle romaanille kohota kaikkeen loistoonsa.

Ranskalainen sarja sijoittuu toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin Ranskassa. Teoksen alkupuolella kerrotaan, miten ihmiset pakenevat sotaa Pariisista. Teoksen jälkimmäisessä osassa taas kuvataan ranskalaisten elämää saksalaismiehityksen aikana. Sotaolosuhteet tarjoavat erinomaiset puitteet Némirovskyn taidokkaalle henkilökuvaukselle. Voisi sanoa, että olosuhteiden erityisyys kaivaa ihmisistä esiin ne viimeiset pelastusköydet, joiden varaan ripustaa elämänriepu, joka saattaa pudota narulta milloin tahansa. Perusporvarillinen rouva Péricand "ratkaisee" tilanteen ajattelemalla, että on kyse niin vaikeista kysymyksistä, että niihin ei löydy vastauksia kuin miehiltä. Egotietoinen, tavallisia ihmisiä inhoava kirjailija Gabriel Corte taas hapuilee eteenpäin kuin hänen otsaansa olisi tatuoitu: Ettekö te tiedä, kuka minä olen. Ärsyttävä tyyppi kaikinpuolin tämä Corte, eikä vähiten seuraavien sanojensa vuoksi:

Naisen pitää muistuttaa lempeää, luottavaista, uhkeaa hiehoa, jolla on kermanvalkoinen ruumis, tiedättehän millainen iho on vanhoilla näyttelijättärillä, kun sitä on pehmitetty hieronnalla ja siihen on upotettu rasvoja ja puutereita.

Saita materialisti Charles Langelet puolestaan pakenee sotaa kauniita esineitä kohtaan tuntemaansa rakkauteen. Hän ei mieti menneitä tai tulevia, eikä kiinny mihinkään tai kehenkään. Hän nostaa itsensä "ainoan järkevän" valtaistuimelle, josta käsin hän julistaa taideteosten, museoiden ja kokoelmien olevan tärkeämpiä kuin ihmiset.

Pakomatkalla jokainen heistä joutuu tunnustamaan, että nälkä on nälkää, väsymys väsymystä ja kipu kipua yhteiskunnallisesta asemasta ja omista turvarakenteista riippumatta. Ihmisen susiluonne ulvoo hyistä huutoaan. Poikkeusoloissa parhaiten selviytyvät Michaud'n pariskunnan kaltaiset henkilöt, joiden elämä on rakentunut humaanin ihmisyyden  ympärille. Herra Michaud'n lämpimän järkiperäinen suhtautuminen pakomatkaan tulee esiin mm. hänen sanoessaan, että "kansainvaellukset ovat itse asiassa luonnonlaki" ja luonnonlakeja vastaan meidän on turha kapinoida. Näinä pakolaisvirtojen aikoina herra Michaud'n sanat saavat erityistä painokkuutta. Erinomaisen hieno on myös hänen ihmisen sisäistävä vaputtava korostava ajatuksensa sekä siihen liittyvä näkemys siitä, miten elämässä tulee vastaan asioita, joiden läpi on vaan elettävä.

Sisäinen vapaus on ihmisen kallisarvoisin ja pysyvin ominaisuus, sen säilyttäminen tai menettäminen on yksin minun itseni varassa. Sen mikä on alkanut täytyy myös loppua. Toisin sanoen katastrofit menevät ohi ja täytyy vain yrittää pysytellä hengissä niiden yli, ei sen kummempaa. Tärkeintä on siis elää: Primum vivere. Päivä kerrallaan. Kestää, odottaa, toivoa. 

Ranskalaisessa sarjassa nuoruuden korkea ihanneusko ja naiivi vilpittömyys kohtaa äkisti heräävän tuhovimman ja raakalaismaisuuden. Nuorukaisten mielissä väikkyvät sodan kunnian kentät osoittautuvat muhkuraiseksi veripelloksi. Ihminen on usein luonteeltaan alhainen, mutta aina, ihan aina, on myös niitä, joista hyvä ei vaan suostu lähtemään. Myös rakkauden ovelat ja soveliaisuuden kyseenalaistavat muodot tekevät omat polkunsa Ranskalaiseen sarjaan.

Patrick Modiano viittaa useissa teoksissaan Ranskan miehityksenaikaan, mutta siinä missä Modianon viittaukset ovat reunoiltaan epäselviä, tuo Némirovsky tämän ajan lukijan iholle. Hän "pakottaa" lukijan miettimään tilannetta, jossa sodassa hävinnyt majoittaa kotonaan sodassa voittanutta ja elää olosuhteissa, joissa rakkaat kotikulmat on vihollisen hallinnassa. Samanaikaisesti sota näyttäytyy sattumanvaraisena: yhdellä kerralla voittavat yhdet, toisella toiset ja varmaa on vain se, että voittaapa kuka tahansa niin kaikki häviävät.

Némirovsky positioi sodan kauheuden siihen tapahtumien kenttään, jota kutsumme sodaksi ja irrottaa sen sotaa käyvistä subjekteista. Sotilas on väline, jonka kautta sota operoi. Ranskalaisten siviilien ja saksalaisten sotilaiden välinen yhteiselo herättää lukijassa monenlaisia tunteita - eikä vähiten siksi, että sodan ulkopuolella sotilaista tulee esiin myös toinen puoli, joka saattaa olla suuressa ristiriidassa sen kanssa, miten sotilas toimii sodassa. Näin Némirovsky osoittaa, että ihmisessä on alusta sekä hyvälle että pahalle ja joskus on kiinni pelkistä olosuhteista, kumpi näistä puolista pääsee valtaan.

Hätkähdyttävintä on, kun ranskalaiset siviilit toteavat useaan kertaan teoksen aikana, että myös saksalaiset sotilaat ovat ihmisiä. On paljon helpompaa ajatella, että vihollinen on vihollinen kuin että vihollinenkin on ihminen. Jokainen toteamus saksalaissotilaiden ihmisyydestä purkaa yksioikoista joko-tai -jaottelua ja näin tehdessään nostaa esiin myös sen epämiellyttävän asian, että myös meissä itsessämme on tämä toinen puoli, halusimmepa sitä tai emme.

Ranskalainen sarja tökkii myös luokkaeroja, jotka kääntävät ranskalaiset toisiaan vastaan. Jokainen meistä on oman itsensä vanki. "Ihminen arvioi maailmaa oman sydämensä pohjalta. Saituri näkee että ihmisiä ohjaa voitonpyynti, hekumoija että he tavoittelevat vain nautintoja." Némirovskyn romaanissa kerronta on jollakin tapaa erityisen puhdasta ja konstailematonta. Se saa voimansa tekijänsä taituruudesta ja on puhuttelevuudessaan sukua ruisleivälle, oliiviöljylle sekä puhtaille, lähellä tuotetuille raaka-aineille. Ihminen osoittautuu Némirovskyn kuvaavamana ristiriitaiseksi olennoksi.

Ihminen on mutkikas, monisärmäinen, jakutunut, yllätyksiä täynnä, se tiedetään, mutta vasta sota tai muu suuri mullistus tuo sen todella esiin. [...] Merta ei voi sanoa tuntevansa ennen kuin on nähnyt sen niin myrskyävänä kuin tyynenäkin. 


Ranskalainen sarja jää kesken ja sisältää kaksi osaa Némirovskyn suunnittelemasta viisiosaisesta sarjasta. Tietyllä tapaa keskeneräisyys sopii oikein hyvin teoksen tematiikkaan, sillä niinhän sitä ihminen yleensäkin. Jää kesken.




Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja (2005)
507 sivua
Ranskankielinen alkuteos: La suite francaise (2004)
Suomentanut Anna-Maija Viitanen
Kustantaja: Gummerus




6 kommenttia:

  1. Ihastuin tähän kirjaan suuresti, kun sen muutama vuosi sitten silloisen työkaverin suosituksesta luin. Aikomuksena on ollut jatkaa tutustumista Némirovskyn tuotantoon, mutta aina se on siirtynyt. Nyt taannoinen lukukokemus tuli niin vahvasti mieleen, että pakkohan tässä on tehdä Némirovsky-puutteelle jotakin.

    Vaikuttava kirja, vaikuttava aihe. Ja taas jotenkin ajankohtaisen tuntuinen epäoikeudenmukaisuuden ja epäluulon kasvaessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan, tämä on - jos niin voi sanoa - järkyttävän hieno. Itse tarinankerronta on vahvaa ja siihen päälle kirjan loppuosa kirjeenvaihtoineen. Tämä teos kertoo paljon ihmisestä, niin hyvässä kuin pahassa. Runsaasti kiinnostavia henkilöhahmoja, mutta ei kuitenkaan liikaa. Kiitos Suketus.

      PS. Mulla on vielä yksi Némirovsky hyllyssä (Veren polte). Luen sen varmaan sitten vuoden päästä, ettei traditio katkea. :) Mainostan vielä tuota pienoisromaania Tanssiaiset, joka huh, vieläkin värisyttää Némirovskyn ihmiskuvaus. Jäätävän tarkkaa.

      Poista
  2. Ei ole ollenkaan kliseinen ajatus, tuo että tämäkin lahjakas ihminen katosi tyhjään aukkoon, turhaan. Se on ihan terve ajatus. Kammottava kaikkea tuhlaava tragedia.

    Némirovsky oli minullekin Löytö joitakin vuosia sitten. Nyt kun luen blogistasi tästä uudelleen, se omassa mielessäni löytää jonkinnäköisen sukulaiskirjoittajan Jean Rhysistä. Nimenomaan tuossa Herra Mackenzien jälkeen -romaanissa. Ei pelkästään aika vaan se ihmisen sisimpään katsomisen tapa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se tietysti on Leena. Tuntuu välillä tai aika useinkin vaan siltä, että kamalia asioita on niin paljon, että sanat eivät enää riitä.

      Aloin miettiä, miten itse keksin Némirovskyn. Se taisi liittyä siihen, kun etsin ranskalaisia naiskirjailijoita ja siinä yhteydessä Némirovsky pulpahti esiin. Tosi mielenkiintoinen tuo lanka Rhysiin ja Herra Mackezien jälkeen- romaaniin. Minulla on tuon lukemista niin monta vuotta aikaa, että en valitettavasti osaa kommentoida. Pidän tämän esiin ottamasi kiinnostavan yhteyden mielessä. Kiitos kommentista.

      Poista
  3. Tämä olisi minullakin Bookcrossing-kirjana, mutta paksuus ei juuri nyt oikein houkuttele lukemaan, vaikka muuten kiinnostaisikin. (Sanoo henkilö, joka aloitti 1300-sivuisen kirjan vuoden alussa. Mutta se onkin Sherlockia.)

    Minua usein häiritsee se, että esimerkiksi juuri Ranskan miehityksestä kirjoittavat angloamerikkalaiset, enkä oikein vain usko, että he kaikki pystyisivät kuvaamaan aikaa totuudenmukaisesti. Niin monet asiat kun ovat yksinkertaisempia, jos niitä katselee turvallisen välimatkan päästä. Joten tässä nyt olisi minulle sen oikeasti kokeneen kirjoittama kirja, ja jotenkin juuri tuo saksalaisten inhimillisenkin puolen esiintuominen sen jatkuvan demonisoimisen sijasta voi saada minut lukemaan tämän. Suomalaisethan nyt olivat saksalaisten aseveljiä, mutta kyllähän myös moni neuvostoliittolainen sotavanki oli töissä maatiloilla ja ystävystyi talon väen kanssa, vaikka se ei ollutkaan oikeastaan sallittua.

    Ja pienenä vinkkinä vielä, kun sinäkin näytät osallistuvan tuohon elokuvahaasteeseen, että tästäkin on tehty elokuva pari vuotta sitten. http://www.imdb.com/title/tt0900387/ Jospa itse saisi luettua kirjan ennen sen katsomista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin tosiaan tähän teokseen tarttuminen oli hirveän vaikeaa. Uusin vaan lainan aina uudestaan. Ja sitten yhtäkkiä tuli vahva tunne, että nyt on Ranskalaisen sarjan vuoro. Tietyllä tapaa voisi sanoa, että tämä on perinteinen "kunnon" romaani, jossa on vahvaa kerrontaa, moniulotteista henkilökuvausta ja arvot paikallaan. Herätti todella paljon ajatuksia lukiessa ja erityisesti se, että loppujen lopuksi asiat eivät ole yksinkertaisia, joko-tai. Paljon helpompaa on jumittua johonkin laitaan kuin tunnustaa ja tunnistaa myös vastakkaiseen puoleen liittyvä sama. Ja millä puolella ollankin niin kuitenkin molemmilla puolilla ollaan ihmisiä.

      Kiitos hurjasti tuosta elokuvatiedosta. En ole tiennyt asiasta. Olisipa mielenkiintoista nähdä, miten Ranskalainen sarja on taipunut elokuvaksi. Tosin vähän tietysti aina askarruttaa, kun usein elokuvan osa on jäädä kalpeaksi heijastumaksi kirjasta. Katsoin juuri uusimman elokuvasovituksen Anna Kareninasta ja se oli hirmuinen pettymys. Siitä sitten lisää tuonnempana.

      Kiitos paljon Tyty ja hyvää viikonloppua. Lämpötilatkin taitaa olla kääntymässä inhimillisempään suuntaan.

      Poista