sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Virginia Woolf: The Voyage Out (Klassikkohaaste 2)

On teoksia, joita pitelen paljon käsissäni sekä lukemisen aikana että sen jälkeen. Tämän vuoksi pidän pokkareista, koska niitä voi käännellä ja väännellä ja päästä fyysisesti lähemmäksi kuin kovakantisia kirjoja. Nämä teokset tuottavat puhdasta nautintoa, kun ne ottaa käsiensä väliin ja puristaa kuin jäljentäisi kämmeniinsä niiden tarjoaman maailman. Silittämällä itse kirjaa silitän sen romaanihenkilöitä. Virginia Woolfin esikoisteos A Voyage Out (1915) on malliesimerkki tällaisesta teoksesta.

The Voyage Out on romaani,  johon ei hypätä kuin avantoon, vaan johon laskeudutaan hitaasti, niin että ihokarva kerrallaan nousee pystyyn. Teos on sekä konkreettinen että henkinen etsikkomatka pääroolissa 24-vuotias Rachel Vinrace, laivanvarustajan ainoa tytär, jonka äiti on kuollut ja joka asuu tätiensä luona, soittaa pianoa, eikä omaa koulutusta. Woolfin tavaramerkiksi muodostuneesta modernismiin kytkeytyvästä tajunnanvirtatekniikasta johtuen kerronta kulkee useiden henkilöiden kautta ja rajat eri henkilöiden välillä ovat toisinaan häilyviä. Juonen paikan ottavat teoksessa vaikutelmat ja yksityiskohdat,  joiden avulla esiin nousevat Woolfin myöhemmille teoksille tunnusomaiset teemat: naisen asema, sukupuolijärjestelmä, koulutus, seksuaalisuus, kuolema sekä oman tilan (huoneen) merkitys. Oman kouraisunsa saa myös brittien tekopyhä siirtomaapolitiikka.

The Voyage Out on tiheä teos ja tämä kirjoitus tuo siitä esiin vain muutaman lyijykynän viivan, jotka nekin ovat epämääräisiä. Tämä on tietysti itse teosta kohtaan väärin. Virginia Woolfin teoksista minun on kuitenkin mahdotonta kirjoittaa sekä lyhyesti että olennaisesti. Kun aikanaan yliopistolla proosapraktikumissa sai viimeisellä kerralla kirjoittaa niin pitkän esityksen kuin parhaaksi näki, kirjoitin Woolfin romaanista To the Lighthouse 27 sivua. Tämä antanee hieman perspektiiviä asiaan. 

Kun The Voyage Out -romaanin maailmaan pääsee sisälle, ei sitä millään malttaisi jättää. Lukeminen oli hidasta ylipäätään ja loppua kohden se kävi aina vain hitaammaksi. En halunnut viimeisen sivun tulevan vastaan. 

*

Teoksen henkilögalleria on laaja ja esiintulon tekee myös muuan Dallowayn pariskunta. Useimmat henkilöhahmot eivä ole niinkään kiinnostavia sinänsä kuin eräänlaisina tulkkeina tai välittäjinä, joiden kautta Woolf tuo esiin teoksen kirjoitusajankohtaa heijastavia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Rachelin näkökulmasta avainhenkilöitä ovat erityisesti Hirst ja Hewet -nimiset nuoret miehet, jotka edustavat vastakkaisia puolia nais-mies -kysymyksessä.

Hirst on teoksen herra sovinismi, joka luo itsestään kuvaa radikaalimaskuliinina. Naiset ovat hänen mukaansa "rajattomasti yksinkertaisempia" kuin miehet. Hirst voisi olla pelkästään vastenmielinen, mutta Woolf ristivalottaa hänet tavalla, joka ei voi olla herättämättä mielenkiintoa tätä oman itsekritiikkinsä kahleissa painiskelevaa naisten alemmuutta korostavaa miestä kohtaan. Vaikka naiset eivät Hirstin mukaan kykene rationaaliseen ajatteluun, tutkii hän jumalanpalveluksessa Sapfon runoja. Pitäisikö tämä tulkita niin, että Hirst on sitä mieltä, että naiset kaikesta järjettömyydestään huolimatta ovat kykeneviä taiteilijoiksi ja runoilijoiksi?  Asiaa mutkistaa se, että Hirstillä itselläänkin on kirjallisia intohimoja. Oli miten oli, on varsin nerokas veto Woolfilta panna Hirst lukemaan juuri Lesboksen saaren runoilijaa.

Hewet on monessa Hirstin vastakohta. Hän osaa eläytyä naisten tilanteeseen ja nähdä siihen liittyvät epäkohdat. Hän myös korostaa, että naisten elämästä yksinkertaisesti tiedetään liian vähän, jotta siitä voitaisiin tehdä johtopäätöksiä. Yhteiskunta pitää naista yksityisen alueella, kun taas miehet teutaroivat julkisilla areenoilla. Hewetin kommentti elämän maskuliinisen luonteen läpitunkevuudesta yhteiskunnan eri aloilla on nasevuudessaan riemukas ja masentava.

What a miracle the masculine conception of life is - judges, civil servants, army, navy, Houses of Parliament, lord mayors - what a world we've made of it. 

Romaanissa kohtaavat naisten koruompelumaailma ja miesten poliittinen areena. Kenellä on valta määrittää, kuka mitäkin saa tehdä ja minne astua? Richard Dallowayn mukaan naiset eivät ymmärrä politiikkaa ja hän mieluummin kuolisi kuin antaisi naisille äänioikeuden. Olen jo valmis inhoamaan häntäkin, mutta sitten tulee hänen vaimonsa Clarissa, joka vaimon tietämyksellä toteaa miehestään, että tämä on sekä  mies että nainen. Inhoaminen muuttuu heti vaikeammaksi. Woolf ei anna romaanihenkilöilleen kiinteitä identiteettejä, vaan hän liuttaa henkilökatrastaan identiteettien kirjossa. Naisidentiteetille kerätään voimaa kaunokirjallisuudesta mm. lukemalla Ibsenin Nukkekotia ja toteamalla, että Austen on paras naiskirjailija, koska ei yritä kirjoittaa kuin mies. Väitteet kirjoitetaan uudestaan, ne vahvistetaan ja kumotaan ja niiden ympärille kiedotaan kilo ilmaa.

Rakkaustarinakin teoksesta löytyy, kun Rachel ja Hewet alkavat hapuilla kohti toisiaan. Kyse ei ole perinteisestä love storysta, ei sinne päinkään, mutta siitä huolimatta kannattaa lukiessa varmistua hyvissä ajoin, että nenäliinoja on saatavilla. Hewet on teoksen miehistä parhain, mutta mitä hän tekee? Lukee Rachelille seuraavat otsikon 'Naiset' alle kirjoittamansa sanat:

Not really vainer than men. Lack of self-confidence at the base of most serious faults. Dislike of own sex traditional, or founded on fact? Every woman not so much a rake at heart, as an optimist, because they don't think.

Seinä. Kannattaako edes yrittää kiivetä sen yli. Parhaimmillaankin naisen ja miehen välinen suhde on Woolfin romaanissa kompleksinen ja pohjimmiltaan epätyydyttävä. 

Koska tiedämme, miten Virginia Woolfin elämä päättyi, ovat hänen esiinnostamansa kysymykset elämästä ja sen mielekkyydestä melkeinpä ahdistavan painavia. Rachel kokee voimakkaasti, että hänen ja muiden välillä on kuilu. Keskustelut ovat usein pinnallista sanahelinää. Ihmiset eivät sano, mitä he tarkoittavat, eikä todellisista tunteista puhuta. Vähän niin kuin Facebookissa, elämä on näytelmää, jossa voi olla mukana, jos kykenee ryhtymään yhdeksi näyttelijöistä.

Elämän valo on raaka, hätäinen ja nopeasti katoava. Onko tekemisissämme mitään järkeä? Miksi me ylipäätään teemme mitään, kyselee Hewet:

Is it to prevent ourselves from seeing to the bottom of the things [...] making cities and mountains and whole universes out of nothing, or do we really love each other, or do we, on the other hand, live in a state of perpetual uncertainty, knowing nothing, leaping from moment to moment as from world to world?

Onko elämä vain sen peittämistä, että jos pysähdymme katsomaan, niin huomaamme, että mitään ei ole? Jos näin on, mikä sitten on tämä rauhan tunne, jonka The Voyage Out lukijaansa jättää? Ehkä se syntyy niiden ihmisten kohtaamisesta, jotka ovat nähneet ja päättäneet jatkaa olivat sitten eläviä tai kuolleita.


Virginia Woolf: The Voyage Out (2013/1915)
422 sivua
Kustantaja: Collins Classics

Suomennettu nimellä: Menomatka (Savukeidas)




Klassikkohaasteen emäntänä toimi tällä kertaa Tuijata.Kulttuuripohdintoja -blogin Tuija ja hänen julkaisemaansa koontipostaukseen bloggarit linkittävät klassikkohaaste 2 -kirjoituksensa. Käykääpäs tutkimassa!


38 kommenttia:

  1. laskeudutaan hitaasti, ihan oiken mutta pidän tästä. Woolfin ensimäinen kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minäkin. Mietin sellaistakin, että kun varsinkin teoksen alkupuolella on jotenkin yhdentekevältä tuntuvia keskusteluja, sosiaalista seurustelua yms., niin ovatko ne siinä muodossa kuin ovat sen takia, että ko. toiminnan "sietämätön keveys" tulisi esiin. Kiitos Hannele.

      Poista
  2. niin, voi hyvin olla että Woolf näkee ja "kritisoi" tuota pinallisuutta. Itse hän ystäviensä kanssa Bloomsbury porukassa keskusteli syvempiä juttuja (uusi BBC-filmi tuosta, onko Suomessa näytetty telkus?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pinnallisuutta, jonka alta löytyi lisää pinnallisuutta. Voi että, onkohan tuota Suomessa esitetty. En osaa sanoa, kun olen niin huonosti perillä TV-ohjelmista. Pitää tutkia asiaa. Kiitos vinkistä.

      Poista
  3. Hienovireisen kuuloinen kirja. Ilmeisesti tätä ei ole suomennettu, mutta olisipa hienoa lukea tämä englanniksi. Woolf ei ole helppoa, mutta kyllä palkitsevaa luettavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On suomennettu nimellä Menomatka. Lisäsin tiedon bloggaukseen, kun olin sen unohtanut. Kustantaja on Savukeidas. Woolf on varmaan aika painajaismaista käännettävää. Itse olen lukenut englanniksi paitsi Orlandon, koska luotan Kirsi Simonsuuren käännökseen. Kiitos Elina!

      Poista
  4. No nyt! Woolf pohdiskelemassa nais-mies-kysymyksiä, yes please! Ja ihana tuo sinun 27-sivuinen esityksesi Majakasta, symppaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kyllä pidä tiivistämiskyvyttömyyttä minään erityisenä ansiona, mutta kun kerran oli lupa. :) Harvoin on, ihan liian harvoin. Suosittelen tätä teosta, joka on ikään kuin preludi Woolfin muuhun tuotantoon.

      Poista
  5. Hieno kirjoitus, kuten sinulla yleensäkin. Virginia Woolf on varsinainen pään sisälle katsoja.

    Minua vähän hämää, kun me lukijat niin paljon katsomme näitä itsemurhan tehneitä sen kautta. Sille ei varmaan voi mitään, sen muistaa. Hänellä taisi olla sama diagnoosi kuin David Foster Wallacellakin, kaksisuuntainen, ja pahoja masennusjaksoja. Se on minusta sittenkin oma erillinen asiansa vaikka se tietenkin kuuluu heidän persoonallisuuteensa myös. Minulle tämä on nykyään läheinen asia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena.
      Minä en oikeastaan ajattele mielenterveysasioita minään erillisenä asiana ihmisen persoonallisuudesta. Ihminen on niin monimutkainen ja ne ovat yksi ihmisen mutka. Woolfin kohdalla kyllä mietin sitäkin, että jos hän olisi elänyt jonain toisena aikana, vaikka 1970-luvulla, niin tilanne olisi saattanut feminismin toisen aallon myötä olla erilainen, ei ehkä niin ahdistava.

      Poista
    2. Leena ja Omppu, minua on vaivannut juuri se, että Woolf niin usein tunnutaan näkevän hänen itsemurhansa kautta ja siksi kirjoitin Vuodet -kirjasta arviooni tämän: "Hän on läsnä hetkessä, mutta hänen vahva intuitionsa, äärimmäinen herkkyytensä, pakottaa irrottamaan otteen olemassa olevasta ja pakottaa tilalle tunteen, että kaikki on jo ennen sanottu, kaikki on jo ennen tapahtunut, on olemassa vain menetyksen syvin syvyys.

      Nyt tarkka lukija voisi huomata, että jätin pois ’sairauteen asti’ äärimmäinen herkkyytensä. Keitä me olemme sanomaan, että Virginia Woolf oli sairas! Ehkä maailma hänen ympärillään oli sairas. Vuodet otettiin hyvin vastaan, mutta onko kukaan koskaan todella ymmärtänyt Woolfin ainutkertaisuutta vai luemmeko häntä vain kuin onnettomasti sairasta, joka sattui olemaan lahjakas kirjoittaja ja sitten käveli veteen kiviä taskussaan. Kumpi Woolfista muistetaan ensimmäiseksi: Hänen tuotantonsa vai hänen itsemurhansa."

      Voihan sen nähdä niinkin, että hänet muistetaan kuolemansa kautta, kuten vaikka Marilyn Monroe tai Kennedy. Ja mitä tulee feminismiin, niin Woolf oli edelläajattelija, joka osa on raskas. Jos taas MM olisi saanut syntyä Eurooppaan, joka on USAa vapaamielisempi, oli silloin ja on nyt, niin hänestä olisi takuulla tullut lesbo. Se olisi ollut hänen pelastuksensa monesta asiasta.

      No, nämä ovat hirveän kiinnostavia aiheita.

      Poista
    3. Näkisin enempi niin päin, että tietty suuri raskaus elämää kohtaan on läsnä jo tässä esikoisessa. Asiat olisivat voineet lähteä toiseen suuntaan, mutta eivät lähteneet ja mahdollisesti, kuten edellä viittasin, tilanne olisi ollut toinen,jos aika olisi ollut toinen ja rajoituksia naisia kohtaan ei olisi ollut niin paljon.

      Katsoin juuri eilen dokumentin Nina Simonesta, jossa tuli esiin juuri tuo, että toisenlaisena aikakautena Nina Simonen elämä olisi saattanut olla paljon helpompaa. Kukaanhan ei vaan voi mitään sille, mihin aikakauteen syntyy ja siksi osa meistä on aina muukalaisia ajassamme.

      Minulle tuo ajatus Woolfin lukemisesta sairauden läpi on vieras. Jos Woolfin persoona olisi ollut toisenlainen (jos hänellä ei olisi ollut mielenterveysongelmia) ei hän olisi kirjoittanut kuten kirjoitti. Näyttäkää minulle ihminen, jonka pään sisällä ei ole ongelmia. Tulen oikein mieluusti katsomaan moista ihmettä!

      Poista
  6. Woolf on kulkenut mukanani ihan nuoresta saakka ilmaantuen lukulistalle säännöllisin väliajoin. Tämä kirja on vielä lukematta (niin kuin itse asiassa monta muutakin). Jotenkin kummasti tunnun Woolfin kohdalla palaavan niihin tiettyihin Aallot, Majakka - ehkä siksi, että kaikesta hänen kirjoittamastaan en ole pitänyt. Vaan suosikkini ovat sitä sitten intohimoisesti vuodesta toiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tuli suurena yllätyksenä, että Dallowayn pariskunta on läsnä jo tässä esikoisteoksessa. Tässä ei myöskään tajunnanvirta ole vielä niin pitkälle vietyä kuin vaikka juuri Majakassa, joka on minunkin suosikkejani Woolfin tuotannossa. Kiitos Minna.

      Poista
  7. Vaikuttaa melko runsaalta romaanilta. Minullahan on edelleen Virginia Woolfin(kin) mentävä aukko sivistyksessäni. Jossain täällä kämpässä on kyllä Mrs Dalloway, mutta eipä nyt osu silmään. Ehkä pitäisi harkita sitä klassikkohaasteen kolmanteen osaan. Se voisi olla pehmeämpi lasku Woolfiin maailmaan kuin tämä kirja?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Runsaus lienee Woolfin tavaramerkkejä. Asiat avautuvat niin moniin suuntiin samansuuntaisesti, että ei kannata lukea puolinukuksissa, kuten itse joskus teen, kun en malta mennä nukkumaan, mutta silmät ei enää oikein pysy aukikaan. Mrs Dalloway on lyhempi, mutta sanoisin, että Orlando on helpoimpia Woolfeja, jos nyt hänen kohdallaan helposta voi edes puhua. Tietysti myös Oma huone, joka ei tosin ole romaani, mutta erittäin tärkeä teos. Kiitos Elina.

      Poista
  8. Onpas ihana tämä klassikkohaaste, kun saa koko ajan uusia vinkkejä. Niin sinultakin. Woolf on jäänyt vahvasti mieleen eräästä seminaarista, jossa häntä käsiteltiin laajasti, mutta tämä esikoinen on vieras.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olisinpa ollut tuossa seminaarissa. Löysin tämän teoksen Riikan matkalla. Maksoi uutena jotain 2-3 euron välillä. En tietenkään voinut olla ostamatta. Minunhan piti alunperin lukea tähän haasteeseen Perecin: Elämä. Käyttöohje, mutta siitä ei tullut mitään, vaikka oli siinäkin pointtinsa ja paljonkin pointteja, mutta en vaan kyennyt ja viskasin sen mäkeen. Kiitos Jonna.

      Poista
  9. Avantoon, hauraalle jäälle, sulaan sukeltamaan. Tämä on klassikkohaastetta parhaimmillaan: kirjakokemuksiin uppoaminen. Woolfin esikoinen on lukematta, mutta tulipahan luettua sen lukeneen vaikutelmat. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä kyllä tästä esikoisesta ei ole paljon puhuttu, vaikka tämä tosiaan on suomennettukin. Kuten tuolla ylempänä kirjoitin, niin tämä on oivallinen preludi Woolfin myöhempään tuotantoon. Kiitos Tuija ja kiitos haaste-emännöinnistä.

      Poista
  10. Olipa ihana kirjoitus, Woolfin tiedän, mutta on vielä lukematta, eli täällä on yksi, joka on pelännyt Virginia Woolfia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vilhelmiina viuhiina, mukava kuulla, että tykkäsit. Mitäs jos lakkaisit pelkäämästä Woolfia? :) :) :)

      Poista
  11. Luin Menomatkan blogiini jo vuonna 2012, kun Savukeidas tämän kustansi. Sitä ennen oli luettu sitä sun tätä Woolfilta ja Woolfista, joten oli mahtavaa saada lukea esikoinen. Kaikki mikä myöhemmin tuli näkyviin Woolfin töissä, oli jo tässä. Sillä erolla vain, että kunlukee hänen viimeisensä eli Vuodet, hän sanoo kaiken vieläkin upeammin ja kuin valmiina heittämään kaiken peliin. Vuodet vaikutti luonnollisesti minuun dramaattisesti, sillä koen monta asiaa samoin. Kaikki on jo sanottu, koettu janähty. Kun katson jotakuta, tiedän jo ennen kuin sanat tulevat, mitä hän aikoo sanoa...

    "Rachel kokee voimakkaasti, että hänen ja muiden välillä on kuilu. Keskustelut ovat usein pinnallista sanahelinää. Ihmiset eivät sano, mitä he tarkoittavat, eikä todellisista tunteista puhuta." Tässä se pointti!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on kyllä mennyt ihan ohi aikanaan tämän suomennos. Tuo "kaikki on sanottu ja nähty" on vaarallinen polku, vaikka tietysti niinkin on, mutta toisaalta ei kuitenkaan ja vielä toisaalta ei ollenkaan niin. Minusta tuo näkemys kertoo elämään väsymisestä, pidemmälle vietynä jopa luovuttamisesta. Järkyttävää tässä on, että Woolf kirjoitti Rachelin kokevan noin jo kun hän itse oli vasta vähän yli parikymppinen. Toki kuilut ovat erityisen hankalia nuorelle ihmiselle, koska on vielä vähemmän mitään täytettä, jota käyttää apuna, että niiden kanssa tulee toimeen. Kiitos Leena!

      Poista
    2. Otin tuon sitaatin sinulta:)

      Pelottavaa, mutta uein tottakin. Tässä siitä kirjoittaa vielä nuori Virginia, Vuosissa jo ehkä luovuttanut, päätöksensä tehnyt.

      Toisinaan on, toisinaan ei ja kuitenkin: "Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, jotka ovat sairautta täynnä, ja ahtaita ikävän vuosia niin kuin niitä lyhyitä hetkiä, joina erämaa kukkii." Edith Södergranin runosta Ei mitään loppuosa, jonka olen teininä alleviivannut rajusti.

      Poista
    3. Juu, huomasin.

      Tämä on minusta pohjimmiltaan niin persoona- kuin jossain määrin myös elämänkatsomuksellinen kysymys. Kaikki kuiluja kokevat ihmiset eivät ole onnettomia ja monet taas ovat, vaikka kuilut ovat heille täysin vieraita. Vaarallista on, että jos asian tiedostaminen johtaa siihen, että ajattelee, että ei kannata tehdä mitään ja siitä tulee hallitseva toimintatapa. Tämä tulee nyt aika lähelle sitä, että jos kaikki on turhaa on sama asia kuin että mikään ei ole turhaa.

      Poista
  12. Sinäpä olet perehtynyt Woolfiin oikein kunnolla (tuo Majakka). Itse olen lukenut vain Mrs. Dallowayn.

    VastaaPoista
  13. Minullekin on tämä esikoinen aivan kokematta. Olen myös yllättynyt siitä, että jo tässä esiintyvät Dallowayt. Kiinnostaa.

    Sylvia Plath on henkilö, josta aina muistetaan itsemurha, mutta kun lukee häneltä muuta kuin sen kulttikirjaksi muotoutuneen Under the Belljar, niin sieltä löytyy mitä elämäniloisin ja toiveikkain nuori nainen.
    Nykyaikana eivät kumpikaan Woolf sekä Plath olisi ehkä päätyneet itsemurhaan, koska niin paljon hoitoa on saatavilla. Tulee mieleen Juha Hurme, joka kävi mielisairaalassa ja koki rankan masennnuksen, mutta on sen jälkeen kirjoittanut vaika mitä upeaa. Hurraa mielenterveyden hoito ja sen edelleen kehittäminen! Saamme pitää taiteilijamme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo viimeisin on kyllä Marjatta hyvä pointti. Sitä paitsi kukaan ei voi olla yksin hullu, vaan tarvitaan aina toinen, jota vasten voi tulla määritetyksi hulluksi. Todettakoon nyt myös (väärinkäsitysten välttämiseksi), että minulle hullu on ihan positiivinen sana ja ainakin paljon parempi kuin mielenterveysongelmainen tai psyykkisesti sairas tai vastaava. Jälkimmäistä termiä kritoisin ennen muuta siksi, että ero psyyken ja ruumiin välillä ei ole ollenkaan niin selvä kuin usein halutaan ajatella ja vaikka esim. selkäsärkykin voi olla hulluuden muoto.

      Tosiaan Dallowayn pariskunta oli aika yllätys ja muutoin oli paljon ns. woolfimaisuutta. Suosittelen ja kiitän.

      Poista
  14. Hieno teksti. Olen lukenut nuo kaikki Savukeitaan suomennokset. Päiväkirjojen perusteella olen ajatellut, että tuo Woolfin loppu saa vääriä korostuksia, hän kirjoittaa pelostaan vanheta jne. Aloitin Woolfin lukemisen lukiossa. Päiväkirjoja lukiessa tulee selattua ohessa kirjat, jotka ovat tekeillä tai julkaistaan kunakin aikana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En myöskään oikein innostu (tai itse asiassa lainkaan siitä), että luetaan ns. kirjailijan kautta. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, että kun kirjailijasta jotain tietää, voi se tieto heijastua lukemiseen. Ajattelen enempi niin, että kirjailija on ikään kuin väline, jonka kautta kirjoitus tulee julki. Kiitos Ulla.

      Poista
  15. Menomatka on odottanut minua vuoden hyllyssä.
    Woolf on varmaankin yksi niistä kirjailijoista, joiden teoksia voisi lukea yhä uudelleen ja uudelleen, aina uutta löytäen, niin kuin katselisi kaleidoskooppia. Olisi mielenkiintoista tehdä Woolfin kirjoista uusintapostauksia aina aika ajoin; nähdä, millaisiin tulkintoihin sama teksti voi taipua.

    Hienoja lyijykynänraapaisuja tästä teoksesta teit, kiitos kovasti! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinkö on käynyt, että menomatkasi ei vielä ole alkanut. Onneksi kuitenkin sinulla on jo "lippu" hyllyssä valmiina, kun matkalle alkaa tehdä mieli.

      Ja kyllä, vaikka kuinka moneen kertaan voisi lukea. Minullakin oli monta vuotta siitä, kun olin viimeksi Woolfia lukenut. Oma huonetta tosin tulee aina välillä selattua, mutta en sitä laske lukemiseksi. Muutoinkin omalla kohdalla vähän sellaista nyt ilmassa, että tekisi mieli palata tiettyihin teoksiin, joita olen lukenut ennen blogiaikaa.

      Kiitän ja kumarran!

      Poista
  16. Elämä näytelmänä ja muita hienoja ajatuksia, voi kyllä. En ole lukenut Woolfilta tätäkään, mutta vielä luen.

    Lämmin kiitos sinulle vielä Woolf-linkistä sekä Fredrika-muistutuksesta - olen lukenut Kynäni tarinaa ja kyllä vain sitä on mielenkiintoista tuumiskella Oman huoneen rinnalla. Kyllä Fredrikassakin riittää ihailtavaa. Huomenna syön Runebergin tortun ja ajattelen Fredrikaa ja sinua :)

    Kamari jäi nyt muiden kirjoituspuuhien vuoksi tauolle (halua ja pakkoa), mutta kurkistelijana taidan täällä toisinaan piipahdella... Kaunista alkanutta helmikuuta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo Fredrika toimii minusta hyvänä esimerkkinä sen suhteen, että missä on halua, siellä on tie. Fredrika hämmensi toisella kädellä puuroa ja kirjoitti toisella. Tässä on minusta suuri esimerkki. Ei kannata tuhlata aikaa siihen, että pohtii, että ei ole aikaa.

      Tuhannet kiitokset, että ajattelet minua ja nyt kyllä tulee ikävä kova, kun Kamari on tauolla, vaikka syyt hyvin ymmärränkin. Jos koskaan tuntuu laita sähköpostia, saatan tehdä niin itsekin. Olisi paljon kanssasi puhuttavaa. Ihanaa helmikuuta myös sinulle ja tsemppiä kaikkeen ja erityisesti .... !!!

      Poista
    2. Siinäpä viisaus: ei kannata tuhlata aikaa siihen, että pohtii, että ei ole aikaa. Ja voi kyllä, puhuttavaa olisi varmasti paljon... Pidetään mielessä, että sähköposti kulkee :) Kiitos tsempeistä, sinä haltiatar!

      Poista
    3. Ihan itse keksin, kun huomasin, että jatkuvasti valitan, että ei ole aikaa. Oikeesti aikaa kyllä on, kun joku asia tarpeeksi kiinnostaa. Se aika raivaantuu vaikka väkisin. Luulen, että minulla ajanpuutteen yksi synonyymi on laiskuua. :)

      Poista