keskiviikko 24. helmikuuta 2016

Don DeLillo: Cosmopolis

Don DeLillon Cosmopolisissa luoma maailmannäkemys on siinä määrin armoton, että huomasin lukiessani ajatusteni tekevän loikan Michel Houellebecqin Alistumiseen. Näiden kahden kirjailijan vaikutus minuun on kuitenkin hyvin erilainen. Kuvitellaan, että olen potilas sairaalasängyssä. Houellebecq tulee ja kiskaisee hengityskoneen seinästä. Jää sänkyni vierelle virnuilemaan, enkä koskaan voi olla etukäteen varma, kytkeekö hän töpselin takaisin. DeLillo taas käynnistää sydämeni uudelleen defibrillaattorilla. Nopeasti, tehokkaasti ja varmasti. No niin, tulipahan tämäkin asia selväksi ja voin hyvillä mielin kirjoittaa tätä bloggausta eteenpäin.

Cosmopolis kertoo 28-vuotiaasta Eric Packerista, tietokonesovellusten lehtorista, joka huomaa tarvitsevansa hiustenleikkuun. Eric on satumaisen rikas mies, joka omistaa 48 huoneen asunnon, jossa on uima-allas, korttisalonki, kuntosali, haitankki, elokuvateatteri ja kaksi venäjänvinttikoiraa. Hän on jatketuilla limusiineilla matkustava mahtihenkilö, joka on pari viikkoa sitten mennyt naimisiin naisen kanssa, joka näytti paremmalta, kun Eric luuli häntä joksikin toiseksi. DeLillon kaupunkiodysseia kuvaa yhtä huhtikuista päivää, jolloin Eric etenee limusiinissaan hitaasti läpi New Yorkin, sillä kaupungin liikennettä tukkiuttaa niin presidentin saattue, räppärin muistokulkue kuin filmiryhmä ja mielenosoituskin.

Ericin limusiini on erikoisvarusteltu luodinkestävä pienoiskoti, jossa hän seuraa monitoreista valuuttakursseja, keskustelee neuvonantajiensa kanssa, käy läpi päivittäisen lääkärintarkastuksensa ja vakuuttuu tuntemattoman henkilön hänen henkeensä kohdistamasta uhasta. Välillä hän poistuu autosta lounastaakseen vaimonsa kanssa, harrastaakseen seksiä, istuakseen parturintuoliin ja ampuakseen toisen ihmisen. Minulle Cosmopoliksen hienoimpia kohtia oli, kun Eric on keskellä tapahtumia, mutta hän alkaa seurata niitä limusiininsa monitorista, koska esittävän kuvan välityksellä ne vaikuttavat todemmilta - siis todemmilta kuin ne samat tapahtumat, joiden ympäröimänä hän reaaliaikaisesti on.

Edellä mainitusta päästään mielenkiintoiseen pohdintaan todellisuuden ja sen esittämisen välisestä suhteesta. Jos esitetty todellisuus on reaalitodellisuutta todempaa, miten tämä a) on mahdollista, b) miksi näin on ja c) mistä se pohjimmiltaan kertoo. Tämäntapaisia kysymyksiä olen alkanut nimittää lillohilloksi, sillä niissä tiivistyy se, miksi DeLillon teokset kiehtovat minua suunnattomasti. Nam nam, lusikoin lillohilloa suoraan purkista.

Eric on rakentanut elämänsä sokkelin kontrollille ja hallinnalle. Se, mitä hän on pitänyt kovana ja pysyvänä perustana, osoittautuu päivän kuluessa harhaksi ja Eric joutuu henkilökohtaiseen syöksykierteeseen, jossa hän haluaa "tuntea kaipauksen kaikki alakuloiset sävyt." 

Jos DeLillon Valkoinen kohina (White Noise, 1985) olisi tuoreessa muistissani sen sijaan, että luin sen parikymmentä vuotta sitten, vertaisin luuultavasti Cosmopoliksen yhteiskuntakriitiikkiä juuri tähän DeLillon teokseen. Koska tilanne on, mikä se on, en voi tätä vertausta tehdä ja mainitsen sen sijaan Cosmopoliksen rottavaluutan ja siteeraan seuraavan keskustelunpätkän:

- Niin. Viimeisessä noteerauksessa rotta on laskenut suhteessa euroon.
- Niin. Pelätään yhä pahemmin, että Venäjän rotta devalvoidaan.
- Valkoiset rotat. Mieti sitä.
- Niin. Tiineet rotat.
- Niin. Tiineitä venäläisiä rottia myytiin pilkkahintaan.
- Englanti siirtyy rottaan.

Cosmopoliksessa Amerikka on taistelun, vallan ja väkivallan näyttämö. Eric hallitsee niin rahavirtojen kulkuja kuin elämäänsä ylipäänsä visionäärisen tarkasti ja laskelmoidusti.  Hän on jatkuvasti vähän historian edellä, mutta kuitenkin samojen lakien alainen kuin kuka tahansa meistä ja lukija tietää melko lailla alusta asti, että Ericille ei tule käymään hyvin.

Ericin parfyymin nimi on raha aina siihen asti, kun hän kyllästyy sen tuoksuun. Kun rahan hankkiminen menettää kiinnostuksensa, etsii hän kiihotusta sen menettämisestä. Entä sen jälkeen? Eksistentiaalinen kuilu avautuu hänen eteensä yhä syvempänä. Saarnaajan kirjan sanat tulevat Ericin lihaksi: "Turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä on ihmiselle kaikesta vaivannäöstänsä, jolla hän vaivaa itseänsä auringon alla?"

Cosmopoliksen maailma toi väistämättä mieleeni amerikkalaisen räppärin Kendrick Lamarin, jota olen kuunnellut myös tätä tekstiä kirjoittaessani. m.A.A.d City -nimisessä biisissä Lamar riimittelee:

Brace yourself, I'll take you on a trip down memory lane
This is not a rap on how I'm slinging crack or move cocaine
This is cul-de-sac and plenty Cognac and major pain
Not the drill sergeant, but the stress that weighing on your brain

Vaikka DeLillo ja Lamar kritisoivat yhteiskuntaa eri näkökulmista ja lähtökohdista, niin jotakin samaa vahvaa armottomuutta heissä joka tapauksessa on. Nämä jätkät eivät lätise lämpimikseen, vaan puukottavat Amerikkaa sinne minne pitääkin. Cosmopolis on kirjoitettu vuonna 2003, jolloin sen luoma maailmankuva näytti dystopialta. Nyt, 13 vuotta myöhemmin, dystopiset elementit ovat huomattavasti vähentyneet.


Don DeLillo: Cosmopolis 
235 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Cosmopolis (2003)
Suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi (Keltainen pokkari)


Muissa blogeissa:



19 kommenttia:

  1. Pystyt luomaan ihailtavan henkilökohtaisia suhteita kirjailijoihin ;) Ei minulle vain syntyisi kuvitelmaa kirjailijasta seisomassa hengityslaitteen vieressä. Lillohillo vaikuttaa myös pätevältä termiltä! Olen lukenut vuosia sitten DeLillolta romaanin, josta muistan vain joukkohäät urheilustadionilla. Kuulostaako yhtään tutulta vai puhunko taas läpiä päähäni?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut blogiaikoina DeLillolta Omegapisteen, Esittäjän ja nyt tämän Cosmopoliksen. Näistä missään ei ole joukkohäitä urheilustadionilla. Ikuisuus sitten luin Valkoisen kohinan, mutta siitä en muista enää mitään yksityiskohtaisempaa.

      Hauska tuo ajatus siitä, että luon henkilösuhteita kirjailijoihin. Itse en koe niin tekeväni. Minua ei kiinnosta kirjailijan persoona sinänsä (tai tietysti kiinnostaa samoin kuin kiinnostaa ihmiset yleensä), vaan pikemminkin niin, että lukiessani luon jonkinlaisen sisäistekijän, joka on heijastuma kirjailijan läsnäolosta teoksestaan ja kun alkukappaleessa kirjoitan Houellebecqistä ja DeLillosta niin kirjoitan juuri tästä sisäistekijästä. No, nyt meni vähän monimutkaiseksi, mutta yritin selventää sitä, että kun kirjoitan kirjailijasta en tarkoita kirjailijaa ns. oikeana ihmisenä.

      En tiedä Houellebecqistä juuri mitään, enkä DeLillosta sen enempää. Itse asiassa minusta on paljon hauskempaa kuvitella heistä asioita kuin tietää heistä mitään oikeita faktoja. Pidän ihmeellisenä sitä, että ensin kirjailija kirjoittaa kirjan ja sitten häntä haastatellaan ja hän kertoo, mistä kirjassa on kysymys. Mitäs järkeä siinä nyt sitten on? Mitä ihmettä teemme sellaisella tiedolla, että kirjailija esim. kertoo, miten joku hänen henkilöhahmonsa on syntynyt ja mikä yhteys tällä hahmolla on hänen omiin elämänkokemuksiinsa. Minusta se ei ole kiinnostavaa, vaan pikemminkin vähentää kiinnostustani itse teosta kohtaan. Tosin luulen, että suuri osa ihmisistä on tästä asiasta eri mieltä.

      Poista
    2. Oliko ne häät Alamaailmassa? Takuuseen en mene.

      Cosmopolis on niitä lukuisia kirjoja, jotka ilmestyessään saa minut innostumaan ja tekemään lukupäätöksen, mutta sitten kuitenkin jostakin ihan arkisesta syystä vaan jää tai unhoittuu. Kun luin kirjoituksesi lopun ilmestymisvuodesta ja nykyhetkestä, niin toisaalta ihan kiinnostavaahan tämä olisi lukea juuri nyt.

      Mahtava kirjoitus (taas!) Omppu!:)

      Poista
    3. Voi hyvin olla. En ole lukenut Alamaailmaa (en edes tiennyt, että se on suomennettu). Minä olen nyt vahvasti Cosmopoliksen maailmassa, sillä katsoin elokuvan eilen ja aloitin jo siitä postausta, jonka yritän saada eetteriin joko tänään tai huomenna. Sen voin jo sanoa, että mitä enemmän Cosmopolista pohtii, sitä kiinnostavammaksi se käy. Voi mahti kuinka mahtia! Kiitos Sanna paljon!

      Poista
  2. Cosmopolis teki minuun voimakkaan vaikutuksen kirjana, mutta se ei ole huono elokuva. Nyökyttelen sinun kirjoitukselle tässä. Minun outo huumorini toimii tuossa elokuvassa. Cosmopolis on tosi raadollinen, miten se näyttää sen kaiken. Sen kaiken absurdin menon keskellä limusiinissa mateleva Robert P. alkaa naurattaa. Siis tuo roolisuoritus on hyvä ja hänelle on suotava mahdollisuudet. Mutta minä en ole vakava, vaan odotan, milloin hurmuri käy kurkkuun vampyyrina. Näen valinnassa jopa järkeä, nuorison suosikki, Parkerina loistavan etäinen ja sieluton. Elokuva on melko uskollinen kirjalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Don DeLillo on raadollisuuden kirjailija ja se on yksi niistä syistä, miksi hänen teoksensa uppoavat minuun syvälle. Elokuvaversio todella kiinnostaa ja se jopa on tällä hetkellä Netflixin valikoimissa. En vaan vielä ole löytänyt aikaa sen katsomiseen, mutta toivottavasti lähiaikoina. Mietin aluksi, että kirjoittaisin yhdessä kirjasta ja elokuvasta, mutta paiskasin nyt kumminkin blogiini tämän tekstin pelkästään kirjasta. Palaan elokuvaan sen katsottuani. Minulle se, että siinä on Pattinson on erinomainen lähtökohta. Nähtäväksi jää, miten hän roolistaan selviytyy. Kiitos Ulla.

      Poista
  3. No tulihan se sieltä, kun ajattelin, että olenkohan katsonut tästä tehdyn elokuvan, no olen ainakin pari kertaa, kun Ulla tuossa muistutti. Ja jos olen katsonut sen parikin kertaa, niin taisin tykätä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh Mai, tosiaan harvoin sitä inhoamiaan elokuvia katsoo useampaan kertaan. Katsoin eilen Cosmopoliksen trailerin ja pyrin katsomaan koko elokuvan lähiaikoina. Kiitos.

      Poista
  4. Olen tarkastellut DeLilloa toistaiseksi kunnioittavasti kauempaa, mutta alkaa vaikuttaa siltä, että syytä olisi siirtyä tutustuvammalle tasolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suketus, ei mitään syytä. Ei todellakaan mitään syytä. Sanoinko jo, että ei mitään syytä tutustua tarkemmin DeLilloon. :) :) :) :) :)

      Kiitos.

      Poista
  5. DeLillo taitaa olla melkoinen yhteiskuntakriitikko ja tyhjän elämän kuvaaja. Sait kylmät väreet aikaan tällä kirjoituksellasi, Omppu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se melkoinen. Kerrassaan armoton tyyppi. Ja mikä parasta, DeLillon tuotanto on laaja ja tänä vuonna ilmestyy uusi teos, ellei jo ole ilmestynyt. Kerään hänen kirjojaan, sillä sen perusteella mitä DeLilloa olen lukenut, hänen teoksiaan voi lukea vaikka kuinka moneen kertaan. Onneksi niitä on myös suomennettu. Kiitos Elina.

      Poista
  6. Sain juuri viime (vai toissa?) viikolla luettua Valkoisen kohinan Bowie-haasteeseen. Kirja oli vaikuttava, mutta bloggaaminen on tuntunut mahdottomalta. Luulin DeLilloa jotenkin aivan erityyliseksi kirjailijaksi! Katsotaan, josko viikonloppuna jotain saisin rustattua. Samoja teemoja tuntuu tosiaan olevan White Noisessa ja tässä Cosmopolisissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valkoinen kohina joo, en ole pystynyt sitä nyt vielä lukemaan. Luin Jean Brodien ja Erään naisen elämän DB:n listalta ja olen muutamia listalla olevia teoksia ostanut, mutta säästelen niitä nyt toistaiseksi. Valkoinen kohina on valtava. Se on varmasti yksi 1900-luvun parhaimpia teoksia. Kun yhdistää sen, että teos on DB:n listalla ja että se on DeLillon teos, niin menen jo siitä ihan sijoiltani.

      Jään odottamaan kirjoitustasi. Kiitos Maisku.

      Poista
    2. PS. Minkä tyyliseksi DeLillon ajattelit ennen kuin luit Valkoisen kohinan?

      Poista
    3. Luulin, että hän olisi kuiva äijä jolla ei olisi minulle mitään tarjottavaa. Yllätyin siitä huumorista, mitä Valkoisessa kohinassa oli: hirmuisen älykästä ja piikikästä, sellaista että aamupalapöydässä roiskui smoothiet nenästä pöydälle :)

      Poista
    4. Mielenkiintoista. Minullakin oli monta monta vuotta, että en lukenut DeLilloa. Sitten luin Omegapisteen ja melko lailla jo sen luettuani tiesin, että DeLillo on tyyppi, jota haluan lukea lisää. Paljon lisää. Olen nyt ostellut hänen teoksiaan pikku hiljaa.

      DeLillo on älykäs ja armoton kirjailija. Se on yhdistelmä, johon olen heikkona, vaikka joskus ehkä tuntuukin, että häntä lukiessani olen pikkutyttö piparkakkuvarkaissa. :)

      Poista
  7. Ai kamala sun kanssas nyt! En uskalla kohta enää tulla blogiisi, kun lähden täältä aina "kirjakassin" kanssa. Eli pakkohan tämäkin on nyt lukea. Tyhjä/elämätön elämä kiinnostaa aina. Varasin jo kys. kirjan kirjastosta tässä samalla eli saanen sen pian käsiini. :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noh noh, ihan sama tilanne on, kun käyn sun blogissa, joten tasoissa ollaan.:) Loistavaa, että saat tämän pian lukuun. Oma ongelmani on, että aina suunnittelen ja sitten se vaihe kestää niin kauan, että teos putoaa jo päästä, kunnes sitten taas jonkun sattuman kautta muistan sen uudelleen. Mulla on vaikka kuinka monta tbr-listaa, mutta ne kaikki on eri paikoissa ja välineissä. :) Jään odottamaan. Kiitos.

      Poista