torstai 16. helmikuuta 2017

Kirja vieköön Savoyssa, osa 2 - Ryhdytään tädeiksi

Eilen Savoy-teatterissa Baba Lybeckin emännöimässä Kirja vieköön -tapahtumassa oli vieraana mm. Koko Hubara. Hän oli vieraista se, jota kaikkein eniten odotin, sillä Koko nyt vaan on niin mahtava tyyppi. En kirjoita tässä selostusta siitä, mistä kaikesta Savoyssa eilen puhuttiin, vaan merkitsen pelkästään muistiin pari asiaa. Noin muutoinkin suosittelen tulemaan paikan päälle Kirja vieköön -iltoihin, sillä niiden tunnelma on aistittavissa vain ja ainoastaan Savoyssa. 

Ensimmäinen puoliaika eli keskustelut Venla Hiidensalon ja Mikko Rimmisen kanssa olivat kiinnostavia välähdyksiä, joista mieleeni jäi päällimmäiseksi Hiidensalon teettämät DNA-testit, joiden avulla hän on kartoittanut mahdollista sukulaisuuttaan Albert Edelfeltiin. Rimmisen uudesta kirjasta kiinnostuin, koska kuulin sen sisältävän kokeellisia elementtejä. Ilman tätä tietoa kirjan kannessa oleva kissankuva olisi toiminut kohdallani lähinnä lukemisen karkoittajana. Sorry kaikki kissaihmiset, mutta en jaksa kissameemejä, koska olen koiraihminen. Muistelen lukeneeni tutkimuksesta, jonka mukaan kissaihmiset ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin koiraihmiset. Olkaa rauhassa, tyydyn osaani.

Puoliajan jälkeen Savoy sähköistyi, kun lavalle asteli Koko Hubara. Kirjoitin tästä twiitinkin, mutta koska tägäsin Koko Hubaran väärin, poistin sen  myöhemmin ja sen tähden mainitsen tämän asian vasta nyt tässä. Jo ennen Kokoa hienot alkusähköt tarjoili ihana ja taitava Laura Eklund Nhaga. 

Baba Lybeck oli liikuttunut muutamista Koko Hubaran kohtaamista tilanteista, jotka ovat johtuneet esimerkiksi siitä, että äiti ja lapsi ovat eri värisiä. Tuossa vaiheessa tajusin taas astetta paremmin, miksi Kokon tuleva kirja Ruskeat tytöt on niin tärkeä ja ennen muuta tarpeellinen myös monille valkoisille ihmisille. Vaikuttaa siltä, että moni ei yksinkertaisesti tiedä, millaisiin kummallisiin tilanteisiin voi joutua vaikka ihan vaan sen takia, että on itse eri värinen kuin lapsensa. Itse olen valkoihoinen ja lapseni on tummaihoinen, joten tilanne on eri kuin Kokolla. Joka tapauksessa minulla ja lapsellani on ollut vaikeuksia päästä esimerkiksi Lontooseen ja Dubliniin ja Berliinistä taas emme meinanneet millään päästä pois. Kävimme lähtöselvitystiskillä pitkät keskustelut, koska virkailija epäili, että en ole lapseni äiti (meillä on eri sukunimet). Tilanne ratkesi lopulta sen jälkeen, kun virkailija soitti esimiehelleen ja luulen, että profilointi kääntyi eduksemme. Suomalaiset eivät ole tyypillisimpiä lapsikaappaajia. Nykyisin tosin pidän matkalla aina mukana maistraatissa leimattua virallista asiakirjaa, joka todistaa, että olen lapseni äiti ja että minulla on lapsen isän lupa matkustaa lapseni kanssa.

Merete Mazzarellan "ajoi sisään" Kati Outinen. Se oli vähän sellanen "voi juma"-juttu, sillä fanitan Kati Outista hirmuisen paljon ja kyllä vaan yksi nainen voikin täyttää koko lavan unohtumattomalla charmilla. Mazzarella itse oli juuri niin hersyvän suloinen kuin mitä olin etukäteen ajatellutkin. Hän puhui myötätunnon tuntemisen tärkeydestä erityisesti nykymaailmassa, jossa ihmiset seurustelevat usein enemmän älylaitteiden kuin toistensa kanssa. No, edellisen todettuani voin huomauttaa, että Mazzarellan tapaan tulin tehneeksi niin sanotusti tädit. Mazzarella koki tätiyden hieman kiusallisena ja näinhän se tietysti onkin, mutta se, mikä tätiydestä tekee erityisen kiinnostavaa on se, että jos ihminen puhuu tärkeistä asioista, kuten nyt vaikka ihmisten välisten kohtaamisten tärkeydestä, häntä aletaan helposti kutsua tädiksi. Siis mitä hemmettiä! Miten nämä asiat edes liittyvät toisiinsa? Jos ihmisyyttä puolustaessaan muuttuu tädiksi, niin ehdotan, että ryhdymme kaikki tädeiksi heti paikalla.

Matkalla Kirja viekööstä kotiin fantasioin Koko Hubaran ja Merete Mazzarellan välisestä keskustelusta. Kuvittelin, miten he olisivat jutelleet keskenään ja olin vakuuttunut siitä, että jotakin hienoa olisi tuossa keskustelussa syntynyt. Lähtökohdat tälle vuoropuhelulle ovat niin erinomaiset: kaksi viisasta naista, eri ikäistä, eri elämänkokemuksilla ja kuitenkin uskoakseni melko suurella yhteisellä nimittäjällä varustettuina. Miten hienoa olisikaan tällainen kahden ihmisen välinen kohtaaminen, joka saisi jatkua ja syventyä ja jatkua edelleen. Tällaista keskustelua ei eilen nähty, mutta se jäi ajatuksena kiinnostamaan niin paljon, että taidanpa kirjoittaa päässäni tuolle keskustelulle vielä muutaman vuorosanan lisää.


16 kommenttia:

  1. Hieno kirjoitus hienosta illasta. Minusta toinen puolisko oli intensiivisempi ja jotenkin myös sykähdyttävämpi kuin ensimmäinen. Kokoa oli mahtava kuunnella, samoin tietysti Mereteä. Harmitti, kun jouduin poistumasn hieman ennen loppua.

    Ps. Vaikka minulla on kissa, en minäkään syttynyt Rimmisen kirjan kannelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kia olen samaa mieltä siitä, että toisessa puoliskossa oli sitä jotain tai no tämä taisi jo tulla ilmi kirjoituksestanikin. En ole ihan varma, tunnistinko sinut, joten en sitten "uskaltanut" kysyä, että oletko Kia. Jänishousu :D

      Lohdullista kuulla, että sinäkään et syttynyt tuosta Rimmisen kirjan kannesta. Se on melkein yhtä kamala kuin Laura Gustafssonin Korpisoturin kansi, joka oli viime vuoden kansi-inhokkini. Kirja kyllä sitten on mahtava. Onneksi niin päin. :D

      Poista
    2. No hitsi, olisit vaan kysynyt. Taidettiin istua samalla rivillä. Menit nopeasti ohi, enkä minäkään siinä ehtinyt/ kehdannut pysäyttää ja hihastasi nykiä. :) Juuh, ei se Korpisoturinkaan kansi mielestäni mitenkään hieno ole. Minä vielä myönnän olevani sellainen kansi-ihminen. Kiinnostun toisista kirjoista heti kannen perusteella, toiset päätän olla lukematta, jos kansi on suorastaan vastenmielinen. :/

      Poista
    3. Kylläpäs oltiin ujoja puolin ja toisin. :D Ens kerralla sitten, kun törmätään, niin nykäistään hihasta.

      Olen itsekin kansi-ihminen ja toisaalta se on vähän hullua, että kansi voi vaikuttaa hyvinkin paljon. Useimmat kannet menee (onneksi) neutraaliosastoon, eivätkä synnytä tuntemuksia puoleen tai toiseen. Sekin on ihan ok. Joskus on sitten myös näitä kansia, jotka suorastaan työntävät lukijaa kirjasta etäämmälle.

      Poista
  2. Tädit (ja sedät) kunniaan :) (Omat tätini ainakin ovat mahtavia naisia, paljon elämää nähneitä ja sielultaan suloisen suorasukaisia, kyllä heitä kannattaisi kuunnella.)
    Koko Hubaran ja Merete Mazzarellan keskustelu olisi kyllä kiinnostava. Ehkäpä vielä kiinnostavampi kansien välissä? Idea on vapaasti napattavissa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä just niin, tädit ja sedät kunniaan! Tätiydestä on tehty jotain kamalaa ja pantu tädeille vielä hattu päähän. Vallataan tätiys takaisin!

      Minua kiinnostaisi kovasti sellainen keskustelu, jota ei ole ennalta kirjoitettu, vaan joka etenee niin kuin etenee. Usein ne kiinnostavimmat jutut syntyy ikään kuin siitä keskustelusta itsestään.

      Poista
  3. Kamala tunnustaa, mutta en pystynyt lukemaan Pussikaljaromaania loppuun, Nenäpäiväkin on jäänyt välistä. Yhtään ei innostanut tämä uusinkaan, mutta eilisen kokeellisen lupauksen jälkeen päätin lukea.

    Hubaraa oli mahtavaa kuunnella. Myönnän eläneeni tiukasti kuplamuoviin käärittynä, pehmoistahan se siellä. Aina sitä avartuu - täditkin :) Mazzarella oli myös hurjan söötti pikkutyttömäisellä äänellään. Hyvä huumori oli hänellä. Kati Outinen sitten - ei sanoja <3 Toinen puoliaika vasta minutkin sytytti, alussa ajattelin että mitenkähän tässä käy. Mutta hyvin sittenkin. Baban esitykselle myös isot aploodit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mutta mitäs siitä, ei sitä kukaan kaikesta innostu. Asuin pitkään Kalliossa, joten Pussikaljaromaani oli jo lähtökohtiensa puolesta mulle otollista luettavaa, mutta enemmän silti innostuin Nenäpäivästä, jota lukiessa nauroin niin, että en välillä pystynyt edes lukemaan. Nyt olen tyytyväinen, että sain kuulla Rimmisen romaanista kiinnostavia asioita, joten luultavasti sen jossai vaiheessa luen.

      Toisen puoliajan naiset oli mahtavia kaikki omalla tavallaan. Jostain syystä, joista yksi lienee oma väsymystilani ko. tilaisuudessa, en siitä alkupuolesta oikein innostunut.

      Poista
  4. Koko on kyllä hyvä tyyppi! (Ollaan oltu kavereita peruskoulussa). Kirjakin tulee siis luettua varmasti, vaikka en kuulukaan varsinaiseen kohderyhmään. Ainakin Facebook-sivuilla on siis pointattu usein, että Ruskeita tyttöjä ei sivunakaan tehdä valkoisille ruskeiden lasten äideille tai oppimishaluisille valkoisille, vaan niille ruskeille ihmislle itselleen.

    (Sunnuntaistriimi-kommentti)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Veera, tiedän tuon, että kirjaa ei ole tarkoitettu ruskeiden lasten valkoisille äideille. Olen saanut tyttäreltäni myös kuulla, että en ymmärrä jotain juttua, koska olen valkoinen. Näin se menee, siihen ei ole mitään vastaansanomista.

      Itse kuulun esim. sellaiseen alaryhmään kuin monikulttuurinen yksinhuoltajaperhe. Me taas sitten olemme porukkaa, joille ns. tavisyksinhuoltajien ei kannata tulla sanomaan, että he tietäisivät meidän tilanteesta ja haasteista jotain.

      Poista
  5. Minäkin odotin Koko Hubaraa, jonka kirjoituksia olen jonkin verran lukenut ja Oneiron-kommentit tietenkin muistan, mutta en ollut nähnyt häntä missään esiintymässä. Hän olikin hyvin läsnä oleva esiintyjä, vaikka olisikin ollut mielenkiintoista kuunnella enemmän kahden eri-ikäisen eli hänen ja Merete Mazzarellan dialogia. Ehkä yhteinen kieli puuttui. Jälkimmäinen "näytös" oli minustakin mielenkiintoisempi eikä siinä häirinnyt yhtä paljon Kirja vieköön! -konseptin perusongelma. Tapahtumaan rakennetaan ja oikein voimalla paksua näkymätöntä seinää yleisön ja esiintyjien väliin. Minä kaipaan live-tilanteeseen läsnäoloa,en esittämistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Airi nyt kun menit mainitsemaan "Kirja vieköön! konseptin perusongelman" niin haluaisin kuulla, mikä se sinun mielestäsi on. Viittaat varmaan ainakin osin tuohon seinään yleisön ja esiintyjien välillä.

      En katso oikeastaan ollenkaan telkkaria, mutta kerran näin sellaisen ohjelman, jossa Vesa-Matti Loiri jutskasi Robinin ja Jarkko Niemisen kanssa. Se oli minusta hyvä, koska siinä olis fiilis, että ne jutut syntyi siinä hetkessä, eikä minkään käsikirjoituksen pohjalta. Toki tuollaisessa konseptissa livenä on aikamoiset riskinsä myös.

      Poista
    2. Tarkoitin perusongelmalla juuri tuota seinää yleisön ja esiintyjien välissä. Seuraamme sivullisena ja kaukaa sitä, mikä kuitenkin on rakennettu meitä eli yleisöä varten.

      Poista
    3. Ok. Miten sä Airi muuttaisit tuota tilannetta? Kysyn nyt vaan, kun alkoi kovasti kiinnostaa tämä esiin tuomasi puoli asiasta.

      Poista
  6. Mielenkiintoista, kiitos kun raportoit näistä tapahtumista kun en itse pääse paikalle.

    Ensin puoliksi aiheen ohi -vinkuna: miksi pitää olla joko tai? Minä olen kissa- ja koiraihminen. Ja hiiri-ihminen. Ja hamsteri-ihminen, hevosihminen. Kaikki eläimet -ihminen. Myös "rumat" eläimet -ihminen <3 :P

    Olen jonkin verran lukenut Koko Hubaran kirjoituksia (etenkin sitä yhtä kohua joskus), mutta en oikeastaan jaksa lukea niitä, koska hän on suoraan sanonut, että kohderyhmänsä ei ole valkoiset, joten kunnioitan sitä. Olen itse kokenut syrjintää ulkonäköni takia Suomessa: en ole mm. päässyt ravintolaan veljeni kanssa, koska on oletettu että olemme romaneita. Ulkonäköni on muutenkin tuottanut "päänvaivaa" (ja syyn kiusata) monelle etenkin ollessani nuorempi.

    Tietenkään en edes väitä, että tiedän miltä tuntuisi olla ruskea tai musta ja miten siihen sitten suhtauduttaisiin. Täälläkin on helppo olla ulkomaalainen, koska on riittävän samanlainen "valtaväestön" kanssa. Meni varmaan vähän sekavaksi, mutta täällähän muukalaisviha selkeästi kohdistuu tummiin (ja puolalaisiin tosin ihan muista syistä) niin kuin aina: he eivät ole tarpeeksi samanlaisia, vaikka olisivat ikänsä täällä asuneet - silti heidän ihonvärinsä on joillekin punainen vaate. Sama Suomessa.

    Minä olen täti ja ylpeä siitä. Olen neljän lapsen tätiliini. Myös suvakkihuoratäti voin olla, jos joku saa kiksejä siitä. Jos saa, niin nauran itse hihaani ja vetelen omat johtopäätökseni ihmisistä, jotka nimittelevät toisia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vastaus ohi aiheen vinkunaan :D Minäkin olen useimpien eläinten ihminen, mutta käärmeistä, skorpioneista, luteista yms. en niin välitä. Jos olisi valittavana vain vaihtoehdot koira- ja kissaihminen, niin silloin olen koiraihminen.

      Tuo Oneiron-keskustelu oli kyllä kiinnostava, vaikka ulkopuolisen silmin näytti siltä, että väärinymmärrystä oli myös siinä paljon. Me valkoiset ollaan jatkuvassa äänessä, joten voidaan oikein hyvin olla välillä hiljaakin ja varsinkin silloin, kun kyse on asioista, joista emme kokemuksellisesti mitään tiedä.

      Elegia, kaikissa kuvissa, joita olen sinusta nähnyt olet hyvin kaunis, mutta tietysti sekin voi jo sinällään olla jollekin syy kiusaamiseen. Ikävää kuulla, että sellaista on ollut. Mua on luultu hyvin monenmaalaiseksi ja myös pojaksi, mutta ne ei ole olleet mitään kipeitä tilanteita, joten asia ei sinänsä ole väliä. Useimmiten on vaan naurattanut, kuten esim. kerran kun sain kuulla, että olen niin puolalaisen näköinen. Mulla kun ei ole edes käsitystä, minkälainen on tyypillinen puolalainen ulkonäkö. :D

      Tuo että ihmisten puolustaminen ja herkkyys muiden tilanteelle on tätiyttä on kyllä omituinen juttu. Olen mieluusti sitten vaikka täti tai setäkin ei sen puoleen, mutta Mazzarella kyllä oli todella tärkeiden asioiden lähteillä myötätunnon merkitystä korostaessaan.

      Poista