torstai 6. syyskuuta 2018

Yksinäisyydestä - Olivia Laing: The Lonely City


If you're lonely,
this one's for you

kirjoittaa Olivia Laing teoksen omistussanoissa.

Yksinäisyyden kaupunki, jota jokainen yksinäinen asuttaa omalla tavallaan. Kaupunki, jossa lohtu voi syntyä siitä, että ei ole kaupungin ainoa asukas, vaikka ketään toista ei olisikaan näkösällä. Että näitä tyhjiä katuja on kulkenut joku toinenkin, vaikka hänen askeltensa ääni on vaiennut jo aikoja sitten.

The Lonely City on lajiltaan hybridi, jossa Laingin henkilökohtaiset muistot ja hänen oma elämänsä sekoittuvat taide-esseeseen sekä psykologisiin ja filosofisiin mietiskelyihin. Laingin kirjoitustapa on riisuva. Samalla kun hän kertoo omista kokemuksistaan ja kuvaamistaan taiteilijoista hän purkaa myös minua. Painaa sieltä, missä kipu on kipua ilman mielihyvän värähdyksiä.

En oikeastaan haluaisi kirjoittaa Olivia Laingin kirjasta mitään. Haluaisin mustasukkaisesti pitää sen herättämät ajatukset ja kokemukset itselläni. Laittaa ne laatikkoon ja lukon päälle. Laittaa lukitun laatikon toiseen laatikkoon ja lukon päälle. Laskea laatikkoon lukitun lukitun laatikon sydämen viereen kuin huovan hiekkarannalle, jossa käy tuuli, joka sekoittaa veden, joka kaipaa saada pitää uimaria sylissään.

The Lonely City koskettaa tavalla, johon vain harva teos pystyy. Se on kosketusta, joka ei tunnu pelkästään hyvältä. Se on käyntiä pimeässä, nousua ja laskua pitkin portaita, joita mikään valo ei yllä valaisemaan. Se on tuttuuden tunnetta ja ystävän käsi, jännityksestä nihkeä. Se on lapsuus levitettynä kartaksi olohuoneen lattialle. Punaiset pisteet, koska veri on punaista.

Kun vähän yli 30-kymppinen Olivia Laing muutti New Yorkiin ja hänen ihmissuhteensa yllättäen päättyi, hän huomasi olevansa jatkuvasti yksinäinen. Yksinäisyys oli kuin stigma, joka määritti hänet epäonnistuneeksi ja vialliseksi.  Laing kirjoittaa:

The revelation of loneliness, the omnipresent, unanswerable feeling that I was in a state of lack, that I didn't have what people were supposed to, and that this was down to some grave and no doubt externally unmistakable failing in my person

Yksinäisyys on häpeällistä. Se muistuttaa epäonnistumisesta. Se kuristaa.

*

The Lonely Cityssä Laing tarkastelee yksinäisyyttä erityisesti Edvard Hopperin, Andy Warholin, David Wojnarowiczin ja Henry Dargerin taiteen kautta.  Heidän lisäkseen Laing kirjoittaa mm. Valerie Solanasista ja Klaus Nomista. Edellä mainituista henkilöistä minulle oli ennestään tuttuja vain Hopper, Warhol ja Solanas, mutta se ei millään tavalla haitannut teoksen lukemista.

Laing kuvaa niitä prosesseja, joiden kautta ylitsepääsemätön yksinäisyyden tuntu syntyy. Kyse voi olla lapsuudessa tapahtuneista asioista, jotka luovat sellaisen esteen ihmisen ja maailman välille, että sitä ei voi ylittää, ei alittaa, ei kiertää, eikä mennä sen yli.

Yksinäisyys ja suoranainen muiden seurasta eristäminen voi tapahtua myös ulkoapäin, kuten Laing kuvaa kirjoittaessaan AIDS-epidemian alkuajoista ja miten tähän sairauteen liittyvä tietämättömyys ja sen herättämä suoranainen kauhu työnsi sairastuneet pois terveiden joukosta.

Kirjaa lukiessa tulee väkisinkin osittain siihen tulokseen, että yksinäisyyden kokemus on yleistä taiteilijoilla. Tähän ei Laingin kirjassa kuitenkaan liity mitään romanttisen taiteilijamyytin (suuri nero yksinäisessä luolassaan) pönkitystä, vaan yksinäisyys on jatkuvasti betonia. Se murskaa.

Laing kirjoittaa, miten taiteiija toisinaan ilmaisee yksinäisyyden kokemusta tavalla, joka synnyttää heti linkin hänen itsensä ja taiteilijan välille. Onko tämä myös se syy, miksi koen jotkut kirjailijat selittämättömän läheisiksi?

Minulle erityisen kuvaava oli Laingin Hopperin taidetta käsittelevän osuus. Sain sanoja sille, mitä itse olen Hopperin kohdalla miettinyt ja miksi hänen teoksensa herättävät minussa sekä tuttuutta että kauhua. Miten niitä tekee mieli mennä ihan liki ja samaan aikaan juosta karkuun.

Laing tuo esiin, miten yksinäisyys ei ole pelkästään mentaalista, vaan vaikuttaa koko ihmiseen. Miten se hapertaa ruumista ja tekee siitä alttiin. Miten se on kuin kuuliainen rakentaja, joka joka aamu lähtee tunnollisesti työpaikalleen.

Vaikka ensituntumalta saattaisi vaikuttaa siltä, että Warhol, joka oli jatkuvasti lukemattomien ihmisten ympäröimä, oli kaikkea muuta kuin yksinäinen, Laing kuvaa, miten Warholin taiteen juuret ovat paikannettavissa erilaisuuden, ulkopuolisuuden ja joukkoon kuulumattomuuden kokemuksiin.

He was painting things to which he was sentimentally attached, even loved; objects whose value derives not because they're rare or individual but because they are reliably the same.

Laingin esiintuomasta näkökulmasta katsottuna kokispullot ja dollarinsetelit toivat Warholille turvaa samansuuntaisesti kuin pehmoeläimet lohduttavat lapsia.

*

What does it feel like to be lonely? It feels like being hungry: like being hungry when everyone around you is readying for a feast.

Olen itsekin hämmästynyt siitä, miten syvälle minuun Laingin teksti meni. Välillä lukeminen oli lopetettava kokonaan. Näin erityisesti silloin, kun Laing tarkastelee taiteen mahdollisuuksia toimia minän eheyttäjänä. Hän kuvaa, miten Henry Darger teki kollaaseja. Miten hän valitsi kuvia ja esineitä, jotka liimasi yhdeksi teokseksi ja joiden kautta hän ilmaisi sisäistä maailmaansa, jota hän ei muulla tavoin voinut ilmaista.

Liimasiko Darger tiedostamattaan yhteen omaa minäänsä? Laing etsii ajatuksilleen tukea Melanie Kleinin yksinäisyyttä käsittelevistä teorioista. Kysymys kollaasin ja minän välisestä suhteesta on äärimmäisen kiinnostava, jos toki se Laingin kuvaamassa muodossa edellyttää, että on ylipäätään olemassa jokin yhtenäinen minä. Itse olen taipuvaisempi näkemään asian niin, että minä on juurikin kollaasi an sich - kollaasi, jonka osat vaihtavat jatkuvasti sekä paikkaa että kokoa.

Miten tahansa, on joka tapauksessa kiinnostavaa pohtia, miten kollaasiteknikkaa voisi toimia kirjallisuudessa minän rakentajana ja on harmillista, että Laingin tarkastelu ei ulotu kirjallisuuteen. Jäin miettimään fragmentaarista romaania ja sitä, missä määrin sekin on eräänlaista liimaamista ja lankojen avulla pystyttämistä. Ehkä tätä kautta olisi mahdollista löytää syitä myös sille, miksi realistinen, juonivoittoinen romaani ei kuulu kirjallisiin suosikkeihini.

Se on nyt niin, että tästä kirjasta en ihan vähän aikaan toivu.



Olivia Laing: The Lonely City - Adventures in the art of being alone (2017/2016)
315 sivua
Kustantaja: Picador






2 kommenttia:

  1. Mulla oli tämä pikalainassa enkä ehtinyt lukea, vituttaa. Jotenkin tämmöiset kirjat yleensä osuvat muhun, vaikka en ajattele niitä mulle ”sopivina” ja saa aina kyseenalaistamaan sen, mitä pidän omana kirjamakunani. Täytyy metsästää tämä kirja vielä, että löytäisin ehkä uuden rakkauden.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tämä kirja oli tosi erityinen ja sisälsi syvyyksiä, jotka pisti huimaamaan. Tätä jos mitä lukee itsensä läpi. Toivotan metsästysonnea!

      Poista