Siirry pääsisältöön

Julkisuuden kirous ja lumous - Muriel Spark: The Public Image

Muriel Spark ei petä.

Kun some-tilit pullistelevat kirjallisista uutuuksista on nautinnollista jättää ne rauhaan ja hypätä 50 vuotta ajassa taakse päin. Vaikuttaakin siltä, että Sparkista on kovaa vauhtia tulossa yksi niistä kirjailijoista, jotka auttavat minua torjumaan sitä ahdistusta, jota uutuusteoksista lähtevä mekkala herättää.

The Public Image (1968) on viiltävän satiirinen kertomus siitä, miten ihmiselle on tärkeintä pitää yllä oikeanlaista julkisuuskuvaa. Samalla esiin nousee aviopuolisojen välinen kauna, kun toinen menestyy ja toinen ei. Tässä tapauksessa se menestyvä osapuoli on vieläpä nainen eli rouva Frederick Christopher, jonka elokuvamaailma tuntee English Lady-Tigerina.

Herra Christopher on näyttelijä hänkin, mutta hänen hommansa tyssäävät melko lailla alkuunsa ja hän alkaa kirjoitella elokuvakäsikirjoituksia. Sillä välin hänen vaimonsa Annabel saa yhä isompia rooleja ja hänen maineensa ja tunnettavuutensa kasvaa ja sitä myötä oikean imagon ylläpito käy entistä tärkeämmäksi.

Yksi lukemistani yllättävimpiä käänteitä sisältäneistä romaaneista on Sparkin The Driver's Seat, jonka parissa hieraisin silmiäni useammankin kerran. Että mitä! The Public Image ei ole romaanina yhtä arvaamaton, mutta myös se sisältää mojovia yllätyksiä. Spark on mestari muuttamaan tarinan suuntaa ja tunnelmaa täysin arvaamatta. Hän huijaa lukijaa niin taitavasti, että on ilo ja suorastaan kunnia tulla huijatuksi.

The Public Image on tänä päivänä vielä hurjan paljon ajankohtaisempi kuin ilmestyessään. Annabel on oma versionsa Hyacinth Bucket'sta, jolle ulkoinen vaikutelma ja julkisivu ovat kaikkea muuta tärkeämpää. Ei puutu kuin kynttiläillalliset.

Sparkin kuvaamat valokuvaussessioiden set-upit voisivat hyvin olla ohjeita instagram-feediä varten:

Annabel lounging on the bed in her nightdress, one shoulder-band slipping down her arm and her hair falling over part of her face. 
[...]
Only the animals remain natural.

Spark on sovinnaisuuksille pyllistelevä kirjailija, jota ei kiinnosta ulkopuolisten katseille sliipattu etupiha, vaan möyrintä takapihan rikkaruohikossa. Tällä kertaa sieltä löytyy mm. avioliiton korttitalo, joka kestää huonosti sitä, että Annabel on perheen elättäjä. Frederick kutsuu vaimoaan jatkuvasti tyhmäksi ja marmattaa, että tämä ei osaa näytellä ja suunnittelee jättävänsä tämän.

Frederick ei soisi vaimolleen menestystä ja niin hän keksiikin ilkeän kepposen tuhotakseen vaimonsa uran. Sen myötä Spark tarjoaa pikimustaa satiiria julkisen kuvan ylläpitämiseen liittyvistä keinoista ja samalla paljastuu, minkälainen ihminen Annabel pohjimmiltaan on.

Muun hyvän lisäksi Spark on hauska. Hän kirjoittaa hilpeän kirpeitä lauseita, jotka saavat tyrskähtelemään.

Never try to explain yourself to others, it leads to confusion. Avoid psychiatrists.

The Public Image on oiva "oppikirja" siitä, miten julkisuuskuvaa pidetään yllä ja miten siihen voidaan vaikuttaa. Halpaa hommaa se ei ole ja kustannuksia ei voida laskea pelkästään rahassa.



Muriel Spark: The Public Image (1968)
192 sivua
Kustantaja: MacMillan



Kommentit

  1. Onneksi pidät Muriel Sparkia esillä. Olen lukenut häneltä vain romaanin A Far Cry from Kensington. Pidin siitä todella paljon, erityisesti sen hienovireisestä huumorista. Pitäisi lukea näitä muitakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lueskelen Sparkia aina silloin tällöin. Viime viikolla löysin niin ulkoasultaan kauniin kappaleen häneen kirjastaan Memonto mori, että se oli pakko (:D) ostaa. En ole sitä ennen lukenutkaan, mutta lisää Sparkia tulossa blogiin jossain vaiheessa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän