Siirry pääsisältöön

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit - BAR Finland, 32

Merkittävistä suomalaisista kirjailijoista puhuttaessa ei pidä unohtaa Rosa Liksomia, joka on tuonut kirjallisuuteemme paljon muutakin kuin vitun.

Tyhjien teiden paratiisien takakannessa on lainaus kriitikko Janne Riihikallion Tiedonantajaan kirjoittamasta kriitikistä, joka koostuu seuraavasta lausehelmestä: "Naisen joka tunkee 27 v-alkuista vajaan kolmen sivun tarinaan on oltava hyvä kirjoittaja."

Riihikallio viittaa kokoelman ensimmäiseen novelliin, jonka vittuja en käynyt laskemaan, vaan päätin sen sijaan luottaa Riihikallion mainitsemaan lukuun.  Aika paljon niitä vittuja tosiaan näyttäisi olevan:
Mä vittu ammun saatana jokaisen vastaantulijan kostoksi siitä, että paskalakit vei sen. Vittu mä ostan Skattalta katkaistun haulikon ja vittu mä ammun ruuneperinpatsaalta pään irti ja vittu mä kostan. Voi mun stamppi, vittu mä putoon kybällä helvettiin ilman sua. Vittu mä luuhistun ja kuolen tähän kukkulalle.

Riihikallion toteamus on humoristinen kehu, mutta oma huomioni kiinnittyy itse luonnehdinnan lisäksi myös siihen, että kyseisessä lauseessa naisen paikalle sopisi kovin huonosti mies ja se taas kertoo isommista asioista.

Kuvittelepa itse: Miehen joka tunkee 27 v-alkuista vajaan kolmen sivun tarinaan on oltava hyvä kirjoittaja. Edellisellä lauseella ei ole yksinkertaisesti mitään uutisarvoa.

Tyhjän tien paratiisit on vuodelta 1998 ja 20 vuodessa on toki tapahtunut muutosta tasa-arvoisempaan suuntaan sen suhteen, mistä ja miten nainen voi kirjoittaa. Tästä huolimatta esimerkiksi Silvia Hosseinin essee "Vähän saa kuristaa" hänen kokoelmassaan Pölyn ylistys (Savukeidas 2018) on herättänyt ihmetystä siitä, että onko nyt sopivaa, että nainen kirjoittaa seksistä ja seksuaalisuudesta niin kuin Hosseini esseessään tekee.

Tyhjän tien paratiisit ajautui luettavakseni, koska olen paraikaa lukemassa Kathy Ackerin romaania Tunnottomien valtakunta (Empire of the Senseless, 1988) ja aloin sen yhteydessä pohtia, kuka suomalainen naiskirjailija olisi päässyt lähimmäksi Ackerin tyyppistä hard coreilua. Päädyin Rosa Liksomiin.

Tyhjän tien paratiisit edustaa Liksomin tuotannon tylympää päätä. Tylyys tai laajemmin hard core on kuitenkin vain yksi tätä kokoelmaa määrittävä tekijä ja sitä löytyy erityisesti kokoelman kolmannesta osasta, jolle Liksom on veikeästi antanut nimeksi Talous ja urheilu.

Ensimmäiset kaksi osaa ovat nimeltään Kotimaat ja Ulkomaat. Kotimaa-osasto oli tämän kokoelman ehdoton suosikkini, koska siinä Liksom onnistuu yhdistämään ihan harvinaisen taitavasti karuuden ja hellyyden. Tämä kombinaatio huipentuu novellissa, joka kertoo äskettäin leskeksi jääneestä naisesta.

Nainen työstää suruaan paiskaamalla rikki maljakon ja sirpaleet repivät hänen vartaloonsa ja jalkapohjiinsa verta vuotavia haavoja.

Hän tanssi kiihdyksissä seinästä seinään ja hyräili tuntematonta sävelmää. Valkokukalliset tapetit värjäytyivät punaisiksi, veri höyrysi rinnoilla ja reisissä. Kun hän lopetti tanssin ja tuupertui lattialle, viimeiset veripisarat valuivat lätäköksi hänen omaan syliinsä.

Syli on tyhjä, kunnes naisen omat veripisarat täyttävät sen. Tämä kertoo niin absoluuttisesta yksinäisyydestä, että huomasin alkaneeni hyräillä miten "panin ikkunaan pahvisuojan / Että edes jossakin lämmin ois." *

Yhtä lailla kuin jysäyttävänä lohduttomuuden kuvauksena Liksomin tekstejä voi lukea mustan huumorin ja groteskin läpi. Vaikuttaisikin siltä, että hänen tarinoidensa vahvuus syntyy ainakin osittain juuri siitä, että toistensa kanssa periaatteessa ristiriitaiset elementit ja tunnerekisterit törmäännytetään.

Yksi suosikkitarinoistani kertoo naisesta, joka syö kanaa rasva suupielissä tiristen ja toteaa syömisensä ohella, että

Mun mies ammuttiin kolme vuotta sitten Ähtärin keskustassa, ammuttiin katkaistulla haulikolla niin läheltä, että koko pääkoppa pirskahti tuvan seinille.

Naisen tarina jatkuu kuvauksella siitä, miten hankalaksi verijälkien siivoaminen on osoittautunut ja miten niistä on yhä seinissä tahroja. Syömisen, väkivallan ja siivoamisen kolmiliitto paaluttaa tämän tarinan voimalla, joka saa minut tuntemaan kuvotusta.

Liksomin novelleissa ihminen harvoin ehtii miettiä, mihin suuntaan on menossa, mutta joos hänellä olisi aikaa hän voisi vetää dueton Chris Rean kanssa ja yhtyä sanoihin


This ain't no upwardly mobile freeway / Oh no, this is the road [...] to hell

On mies, joka vihaa niin kiihkeästi naisia, että hän haluaa perustaa valtakunnan, jossa "määrää sladdi." On putkaa ja vankilaa, tappoa ja väkivaltaa. On sodasta kiihkoileva teinityttö, ryyppääviä munkkeja ja suklaamunille perso Jeesusta esittävä mies. Usemman kerran näissä lyhyissä tarinapaloissa aseet puhuvat enemmän kuin ihmiset.

Toisinaan kuvatut tilanteet saavat ilkikurisen absurdin luonteen, kuten tarinassa jossa mies ihan itseltäänkin huomaamatta ajautuu ryyppyremmiin ja seksinnälkäiset naiset vievät hänen voimansa. On myös kotoisen oloista rakkautta, joka ilmenee vaikkapa niin, että pariskunta polttaa samaa tupakkamerkkiä ja tykkää samasta suklaasta.

Liksom saa mahtumaan uskomattoman paljon parin-kolmen sivun pituisiin teksteihinsä. Hänen minimalistinen esitystapansa ja rujon ympärille kietoutuva tematiikkansa tuo mieleen ranskalaisen Claire Castillonin (klik), joka niin ikään on mestari kuvaamaan isoja liikahduksia yhtä vähillä sivuilla. Suomalaiselta kirjallisuuskentältä voisi mainita Maria Jotunin (klik), jolla Liksomin tapaan tekstit ovat lyhyitä ja ihmissuhteet harvoin onnellisia. "Omituista ponnistusta koko elämä", kirjoittaa Jotuni novellissaan "Eriika" ja tämä lausahdus luonnehtii oivallisesti myös Liksomin tekstejä.

Kotimaat ja ulkomaat -osioiden lukeminen peräkkäin osoitti, että Liksomin kieli on kuin Unto Monosen Satumaa, joka mahduttaa itseensä koko suomalaisen mielenmaiseman. Omassa luennassani Ulkomaat-osio ei tehnytkään yhtä vahvaa vaikutusta kuin Kotimaat, sillä Liksomin kieli resonoi erityisellä vahvuudella juuri jotakin syvää ja kerrosteista suomalaisuutta, jossa suot, kuokat ja Jussit kohtaavat elämän jumalattoman kovan tingin.

Vaikka Liksomin henkilöhahmot tekevät usein vähemmän mukavia tekoja ei heitä teksteissä ristiinnaulita tai muullakaan tavoin tuomita, jos toki se toisinaan sattaisi olla aiheellistakin - niin julmasti osa heistä toimii.

Tyhjän tien paratiisit sisältää nopeita välähdyksiä ihmiselämästä ja usein niissä kuvataan käännekohtaa, jonka jälkeen mikään ei enää ole entisellään. Nämä tarinat ovat vakuuttava näyttö siitä, että ratkaisevaa ei ole sanojen määrä, vaan se miten niitä käytetään.  Nämä tarinat ovat kuin mekaaninen herätyskello, joka ei vaikene ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu.



Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit (1998/1989)
125 sivua
Kustantaja: WSOY


*Hector: Lumi teki enkelin eteiseen


Helmet-lukuhaaste: kohta 43, suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Tyhjän tien paratiisit on käännetty useille kielille: englanniksi Dark paradise, ranskaksi Noirs Paradis, portugaliksi Os Paraísos do Caminho Vazio, sloveniaksi Temni paradiž


Aiempiin BAR Finland -kirjoituksiin pääset tästä


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän