keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit - BAR Finland, 32

Merkittävistä suomalaisista kirjailijoista puhuttaessa ei pidä unohtaa Rosa Liksomia, joka on tuonut kirjallisuuteemme paljon muutakin kuin vitun.

Tyhjien teiden paratiisien takakannessa on lainaus kriitikko Janne Riihikallion Tiedonantajaan kirjoittamasta kriitikistä, joka koostuu seuraavasta lausehelmestä: "Naisen joka tunkee 27 v-alkuista vajaan kolmen sivun tarinaan on oltava hyvä kirjoittaja."

Riihikallio viittaa kokoelman ensimmäiseen novelliin, jonka vittuja en käynyt laskemaan, vaan päätin sen sijaan luottaa Riihikallion mainitsemaan lukuun.  Aika paljon niitä vittuja tosiaan näyttäisi olevan:
Mä vittu ammun saatana jokaisen vastaantulijan kostoksi siitä, että paskalakit vei sen. Vittu mä ostan Skattalta katkaistun haulikon ja vittu mä ammun ruuneperinpatsaalta pään irti ja vittu mä kostan. Voi mun stamppi, vittu mä putoon kybällä helvettiin ilman sua. Vittu mä luuhistun ja kuolen tähän kukkulalle.

Riihikallion toteamus on humoristinen kehu, mutta oma huomioni kiinnittyy itse luonnehdinnan lisäksi myös siihen, että kyseisessä lauseessa naisen paikalle sopisi kovin huonosti mies ja se taas kertoo isommista asioista.

Kuvittelepa itse: Miehen joka tunkee 27 v-alkuista vajaan kolmen sivun tarinaan on oltava hyvä kirjoittaja. Edellisellä lauseella ei ole yksinkertaisesti mitään uutisarvoa.

Tyhjän tien paratiisit on vuodelta 1998 ja 20 vuodessa on toki tapahtunut muutosta tasa-arvoisempaan suuntaan sen suhteen, mistä ja miten nainen voi kirjoittaa. Tästä huolimatta esimerkiksi Silvia Hosseinin essee "Vähän saa kuristaa" hänen kokoelmassaan Pölyn ylistys (Savukeidas 2018) on herättänyt ihmetystä siitä, että onko nyt sopivaa, että nainen kirjoittaa seksistä ja seksuaalisuudesta niin kuin Hosseini esseessään tekee.

Tyhjän tien paratiisit ajautui luettavakseni, koska olen paraikaa lukemassa Kathy Ackerin romaania Tunnottomien valtakunta (Empire of the Senseless, 1988) ja aloin sen yhteydessä pohtia, kuka suomalainen naiskirjailija olisi päässyt lähimmäksi Ackerin tyyppistä hard coreilua. Päädyin Rosa Liksomiin.

Tyhjän tien paratiisit edustaa Liksomin tuotannon tylympää päätä. Tylyys tai laajemmin hard core on kuitenkin vain yksi tätä kokoelmaa määrittävä tekijä ja sitä löytyy erityisesti kokoelman kolmannesta osasta, jolle Liksom on veikeästi antanut nimeksi Talous ja urheilu.

Ensimmäiset kaksi osaa ovat nimeltään Kotimaat ja Ulkomaat. Kotimaa-osasto oli tämän kokoelman ehdoton suosikkini, koska siinä Liksom onnistuu yhdistämään ihan harvinaisen taitavasti karuuden ja hellyyden. Tämä kombinaatio huipentuu novellissa, joka kertoo äskettäin leskeksi jääneestä naisesta.

Nainen työstää suruaan paiskaamalla rikki maljakon ja sirpaleet repivät hänen vartaloonsa ja jalkapohjiinsa verta vuotavia haavoja.

Hän tanssi kiihdyksissä seinästä seinään ja hyräili tuntematonta sävelmää. Valkokukalliset tapetit värjäytyivät punaisiksi, veri höyrysi rinnoilla ja reisissä. Kun hän lopetti tanssin ja tuupertui lattialle, viimeiset veripisarat valuivat lätäköksi hänen omaan syliinsä.

Syli on tyhjä, kunnes naisen omat veripisarat täyttävät sen. Tämä kertoo niin absoluuttisesta yksinäisyydestä, että huomasin alkaneeni hyräillä miten "panin ikkunaan pahvisuojan / Että edes jossakin lämmin ois." *

Yhtä lailla kuin jysäyttävänä lohduttomuuden kuvauksena Liksomin tekstejä voi lukea mustan huumorin ja groteskin läpi. Vaikuttaisikin siltä, että hänen tarinoidensa vahvuus syntyy ainakin osittain juuri siitä, että toistensa kanssa periaatteessa ristiriitaiset elementit ja tunnerekisterit törmäännytetään.

Yksi suosikkitarinoistani kertoo naisesta, joka syö kanaa rasva suupielissä tiristen ja toteaa syömisensä ohella, että

Mun mies ammuttiin kolme vuotta sitten Ähtärin keskustassa, ammuttiin katkaistulla haulikolla niin läheltä, että koko pääkoppa pirskahti tuvan seinille.

Naisen tarina jatkuu kuvauksella siitä, miten hankalaksi verijälkien siivoaminen on osoittautunut ja miten niistä on yhä seinissä tahroja. Syömisen, väkivallan ja siivoamisen kolmiliitto paaluttaa tämän tarinan voimalla, joka saa minut tuntemaan kuvotusta.

Liksomin novelleissa ihminen harvoin ehtii miettiä, mihin suuntaan on menossa, mutta joos hänellä olisi aikaa hän voisi vetää dueton Chris Rean kanssa ja yhtyä sanoihin


This ain't no upwardly mobile freeway / Oh no, this is the road [...] to hell

On mies, joka vihaa niin kiihkeästi naisia, että hän haluaa perustaa valtakunnan, jossa "määrää sladdi." On putkaa ja vankilaa, tappoa ja väkivaltaa. On sodasta kiihkoileva teinityttö, ryyppääviä munkkeja ja suklaamunille perso Jeesusta esittävä mies. Usemman kerran näissä lyhyissä tarinapaloissa aseet puhuvat enemmän kuin ihmiset.

Toisinaan kuvatut tilanteet saavat ilkikurisen absurdin luonteen, kuten tarinassa jossa mies ihan itseltäänkin huomaamatta ajautuu ryyppyremmiin ja seksinnälkäiset naiset vievät hänen voimansa. On myös kotoisen oloista rakkautta, joka ilmenee vaikkapa niin, että pariskunta polttaa samaa tupakkamerkkiä ja tykkää samasta suklaasta.

Liksom saa mahtumaan uskomattoman paljon parin-kolmen sivun pituisiin teksteihinsä. Hänen minimalistinen esitystapansa ja rujon ympärille kietoutuva tematiikkansa tuo mieleen ranskalaisen Claire Castillonin (klik), joka niin ikään on mestari kuvaamaan isoja liikahduksia yhtä vähillä sivuilla. Suomalaiselta kirjallisuuskentältä voisi mainita Maria Jotunin (klik), jolla Liksomin tapaan tekstit ovat lyhyitä ja ihmissuhteet harvoin onnellisia. "Omituista ponnistusta koko elämä", kirjoittaa Jotuni novellissaan "Eriika" ja tämä lausahdus luonnehtii oivallisesti myös Liksomin tekstejä.

Kotimaat ja ulkomaat -osioiden lukeminen peräkkäin osoitti, että Liksomin kieli on kuin Unto Monosen Satumaa, joka mahduttaa itseensä koko suomalaisen mielenmaiseman. Omassa luennassani Ulkomaat-osio ei tehnytkään yhtä vahvaa vaikutusta kuin Kotimaat, sillä Liksomin kieli resonoi erityisellä vahvuudella juuri jotakin syvää ja kerrosteista suomalaisuutta, jossa suot, kuokat ja Jussit kohtaavat elämän jumalattoman kovan tingin.

Vaikka Liksomin henkilöhahmot tekevät usein vähemmän mukavia tekoja ei heitä teksteissä ristiinnaulita tai muullakaan tavoin tuomita, jos toki se toisinaan sattaisi olla aiheellistakin - niin julmasti osa heistä toimii.

Tyhjän tien paratiisit sisältää nopeita välähdyksiä ihmiselämästä ja usein niissä kuvataan käännekohtaa, jonka jälkeen mikään ei enää ole entisellään. Nämä tarinat ovat vakuuttava näyttö siitä, että ratkaisevaa ei ole sanojen määrä, vaan se miten niitä käytetään.  Nämä tarinat ovat kuin mekaaninen herätyskello, joka ei vaikene ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu.



Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit (1998/1989)
125 sivua
Kustantaja: WSOY


*Hector: Lumi teki enkelin eteiseen


Helmet-lukuhaaste: kohta 43, suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Tyhjän tien paratiisit on käännetty useille kielille: englanniksi Dark paradise, ranskaksi Noirs Paradis, portugaliksi Os Paraísos do Caminho Vazio, sloveniaksi Temni paradiž


Aiempiin BAR Finland -kirjoituksiin pääset tästä


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti