Siirry pääsisältöön

Maria Jotuni: Rakkautta/Kun on tunteet #novellihaaste

Viimeiseksi kirjaksi novellihaasteeseen valitsin Maria Jotunia: kaksoisniteen dinosauruksen aikaisia novelleja 1900-luvun alusta.

Käytän nimitystä "dinosauruksenaikaisia" siksi, että viime aikoina olen muutaman bloggarikollegan kanssa huokaillut kerran jos toisenkin raskaanlaisesti, kun olemme puhuneet kirjan yhä lyhyemmäksi käyvästä elinkaaresta.

Kirjailija JP Koskinen kertoi blogissaan (klik), että hänen kaksi vuotta vanha romaaninsa Kuinka sydän pysäytetään (klik) sai kustantajalta (WSOY) makulointituomion. Koskinen osti itse jäljellä olevat kappaleet ja jakoi ne koulukirjastoihin. Olemme tilanteessa, jossa kaksi vuotta vanha kirja on jo ikäloppu ja kirjan kukoistushetki käy vuosi vuodelta lyhyemmäksi.

Ymmärrän toki, että kustannustoiminta on liiketoimintaa, jossa eurojen on liikuttava. Siitä huolimatta tämä kirjan elämän katkaisu jo siinä vaiheessa, kun se on tuskin edes oppinut kävelemään, tuntuu pahalta. Tuntuu ahdistavalta, koska vaikutelmaksi tulee, että kirjan ensisijainen arvo on sidottu rahaan. Tämä ei tietenkään ole niinkään kustantamojen kuin elämän ylipäätään liiallisen nopeutumisen ja talouskasvuvaatimushurmoksen vika. Yhtä kaikki tuntuu niin ikävältä, että menen takaisin kuplaani, jossa kirjat ovat hengittäviä otuksia. Turva maailmaa vastaan. Arvokkaita sen takia, miten laadukkaita ne ovat ja mistä ne kertovat riippumatta numeroin ilmaistavista luvuista.

Tähän väliin voisin hyvin vaikka kiroilla, mutta olkoon. En myöskään ole immuuni uutuuksien seireenikutsuille. Taistelen niitä vastaan ja häviän usein. Joskus myös voitan, kuten nyt, kun luin näitä Jotunin novelleja, jotka vielä sata vuotta ilmestymisensä jälkeen ovat minulle mieluisia. Tätä tekoa voisi kutsua vaikkapa yhden naisen vastarintateoksi, mutta ei nyt kuitenkaan tehdä niin, sillä parempaakin tekemistä on, kun on Rakkautta ja Kun on tunteet.

Novellistina Jotuni on dialogia suosiva. Olen itsekin muinoin ollut kurssilla, jossa luettiin hänen novelliaan 'Hilda Husso' esimerkkinä kerronnasta, jossa kaikki ilmaistaan pelkästään toisen keskusteluun osallistuvan henkilön vuorosanojen kautta. Se, mitä sanoo hän, jonka sanat jätetään kertomatta, tulee ilmi Hilda Husson puheen kautta. Keskustelukumppani piirtyy tässä novellissa väkevästi esiin, vaikka hän itse ei ääneen pääsekään. Tekisipä mieleni väittää, että kirjoittajien kannattaa tutustua 'Hilda Hussoon' vielä nykyisinkin.

Kuten Jotunin kokoelmien nimet viittaavat, on kyse ihmisten välisistä suhteista, joissa rakkaudella on ilmiasu jos toinenkin. Rakkauden kautta ja läpi Jotunin henkilöt paljastavat todellisen luonteensa. Naimisiinmenon ympärille kiertyy hänen novelleissaan paljon. Avioliitto voi olla velvollisuudeksi koettu ratkaisu, vanhempien toiveiden toteuttamista tai käytännöllispainotteinen sopimus. Se nähdään ratkaisuna, jonka ajan yhteiskunnallinen ilmapiiri tuottaa naisen elämän päämääräksi, jolloin vaimoksi ryhtymällä nainen lunastaa elämisensä oikeuden. Väliin avioliittopeli on likaista ja novelleista löytyy myös naisia, jotka tietoisesti ja manipuloiden hankkivat itselleen vihkisormuksen oman asemansa turvatakseen . Joskus kyse on taloudellisesta tai muusta pakosta. Välttämättömästä päätöksestä, joka tehdään ennen kaikkea järjellä, kuten yhteisniteen jälkimmäisen kokoelman niminovellissa 'Kun on tunteet,' jossa köyhä Viia joutuu käytännön syistä valitsemaan tunteidensa vastaisesti.

Jotunin novelleissa käydään taistelua naisen ruumiista, jonka mies katsoo omistavansa. Erityisesti novellissa 'Kaksoiskasvettuma' on kuvattu raastavaa avioelämää, jonka kuvaus saavuttaa myöhemmin huippunsa Jotunin romaanissa Huojuva talo. 'Kaksoiskasvettumassa' miehen on valta, voima, kunnia ja naisen ruumis. Hänen rinnallaan nainen on heikko, hysteerinen ja herkkyydessään lapsen kaltainen. Nainen on se, joka pyytää ja tulee torjutuksi miehen ottaessa käyttövoimaa elämää kohtaan tuntemastaan katkeruudesta. Joskus, kuten novellissa 'Unta' nainen voi sanoa sanottavansa vasta miehensä kuoleman jälkeen. Osassa novelleja nainen nähdään miehen onnen edellytyksenä. Hänen elämänlaatuaan parantavana lisäkkeenä.

Jotuni kuvaa ihmisluonnetta monelta puolin. On niitä, jotka ovat moraalisesti esimerkillisen ryhdikkäitä ja joiden elämänihanteista korkeimmalla sijalla ovat arvot ja kunniantunto. On Lovisa Öhmanin kaltaisia omaan osaansaa tyytyjjiä, jotka eivät päästä kapinaa edes ajatuksiinsa. On naisia, joille velvollisuus tulee ennen kaikkea muuta ja jotka tietävät, että "rakkaus on ylellisyystavaraa."  On niitä, jotka asettavat kyseenalaiseksi elämän mielekkyyden niillä vaatimuksilla mitattuna, jotka sille on asetettu. Novellissa 'Eriika' samannimisen päähenkilön ja hänen äitinsä käsitykset elämästä törmäävät kylmäävän herkullisella tavalla.

Omituista ponnistusta koko elämä, mitä ponnistusta ja täytymistä - kuinka kauan? Siksikö, kunnes saavutti äidin puolitylsän ja tunnottoman tilan?
"Eriika, meidän täytyy joutua, tässä on puuterirasia."

Jotuni kuvaa myös naisia, jotka eivät suostu ja alistu. Novelli 'Kirjeitä' kertoo naisesta, joka haluaa elämältä enemmän kuin mitä yhteiselo väkivaltaisen aviomiehen kanssa voi tarjota. Naisesta tulee avionrikkoja ja hän matkustaa vieraalle paikkakunnalle tapaamaan rakastajaansa. Tapahtumat on novellissa kuvattu pelkästään naisen kirjoittamien kirjeiden kautta.

'Kirjeitä'-novellia seuraa Rakkautta-kokoelman päättävä novelli 'Päiväkirjasta,' joka on varsin uskallettua kerrontaa ja lienee herättänyt aikalaislukijoissa närkästystä. Novelli esittelee naisen, joka on paitsi seksuaalinen, myös halujensa tyydytämistä kaipaava.

Hän ymmärtää minut.
Ruumistani polttaa. Ja minä tiedän, mitä tahdon. Tahdon kerrankin tyydyttää kaipaukseni, monet tukahdutetut haluni. Tuntuu kuin ne olisivat pohjattomat kuin meret, joiden ääriä ei koskaan tavoita - mutta meidän täytyy, vaikka tuskasta huutaisimme -

Ja minä kuiskaan:
Sinun pitää rakastaa minua voimakkaasti kuin metsän peto - ruumis sairaana kuin muillakin eläimillä 

Nämä rohkeat ajatukset kuvataan naisen päiväunina. Toteutumattomina, mutta mahdollisina. Ne edustavat sitä, mitä nainen mielessään ajattelee ja päiväkirjaansa kirjoittaa, mutta mitä julkisesti ei ole soveliasta sanoa ääneen.

Monet Jotunin novelleista ovat vain muutaman sivun mittaisia. Lyhyitä, mutta painavan kiteytyneitä leikkauksia keskelle arkielämää. Tematiikaltaan ne tulevat lähelle Jotunin aikalaisen L. Onervan novelleja, joita luin novellihaasteeseen maaliskuussa (klik).  Lukiessani mietin, mitä oikeastaan tarkoitetaan sillä, kun sanotaan, että joku teos on vanhentunut? Yksi vanhentumisen kriteeri voisi olla, että teos ei enää puhuttele nykylukijaa. Tämä tosin on siinä mielessä huono kriteeri, koska noin ylipäätään on olemassa mittava joukko, jota ei puhuttele yhtään mikään kirjallisuus. Toiseksi sekä Jotunin että Onervan novelleissa käsitellyt teemat ovat edelleen valitettavan ajankohtaisia. Kun taantumus iskee yhteiskunnalliseen ajatteluun, ottaa se yhä edelleen vauhtia naisen  ruumiin määrittelystä.



Maria Jotuni: Rakkautta/Kun on tunteet (1961)
Rakkautta julkaistu alunperin vuonna 1907, Kun on tunteet vuonna 1913
201 sivua
Kustantaja: Otava
Kannen kuva Jalmari Ruokokosken maalauksesta Rouva Bertha Stenmanin muotokuva (1913)


Helmet lukuhaaste kohta 38 Kirjassa mennään naimisiin

#Novellihaasta - yhteensä 29 novellia




Kommentit

  1. Enpä ole tainnut koskaan lukea Jotunia! Tämä epäkohtahan on korjattava.

    Minäkin olen muuten surullinen tuosta, että kirjoista on tullut tuollaisia kertakäyttötuotteita, jotka ovat melkein heti ilmestyttyään alennusmyynnissä ja sitten katoavat markkinoilta... ja että on niin paljon ihmisiä, jotka eivät lue ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä ehdottomasti, se epäkohta on korjattava. Minun piti lukea ensin nämä kaksi kokoelmaa klassikkohaasteeseen ja tarkistin vielä tilastoistani, että juuri näitä en ole aikaisemmin lukenut. En sitten kuitenkaan malttanut olla lukematta näitä jo novellihaasteeseen.

      Se on tosiaan surullista. Melkein itku tulee, kun katsoo, miten joku teos on alennuslaarissa ja ajattelee, kuinka sitä on rakkaudella kirjoitettu ja kuinka paljon sen eteen nähty vaivaa ja siinä se sitten on ja sen päällä hintalappu 4,90.

      Poista
  2. Jotunin Huojuva talo oli uskomaton perhetragediakirja. Jotunin muutkin kirjat alkoivat kiinnostaa, joten tämä on hyvä lukuvinkki :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle on Huojuvan talon tarinan päälle liimautunut kuvia siitä tehdystä tv-sarjasta ne kaikki eivät olet herttaisia kuvia ollenkaan. Ahdistava tarina ja vielä todellisuuspohjaakin.

      Nämä novellit ovat kyllä kiinnostavia, sillä Jotuni tekee ihmisistä tosi tarkkoja huomioita.

      Poista
  3. Muuta tuotantoa ei Jotunilta ole lukenut mutta nämä keskeiset novellikokoelmat (eli näiden lisäksi Suhteita ja Tyttö ruusutarhassa) ja ovathan ne siis tosi hyviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin ovat. Tosi hyviä.

      Olin näistä kahdesta lukenut aiemmin yksittäisiä novelleja, mutta en kokonaisuudessaan. Jostain kirpparilta olen tuon kirjan aikoja sitten ostanut ja tulipa senkin vuoro lopulta. :D

      Poista
  4. Hei Omppu, pitkästä aikaa. Tämä kirjoituksesi ei kai sentään ole vielä niin "dinosauruksen aikainen" etteikö sitä sopisi vielä kommentoida, vaikka tätä kiihkeää ja kiivastahtista nykyaikaa eletäänkin :)

    Jotuni on hieno kirjailija, kuten Onervakin, ja kyllä, heidän - kuten monien heidän aikalaistensa - teokset puhuttelevat monin tavoin edelleen. Surullista, että näitä luetaan niin vähän. Mutta luetaanhan silti sentään.

    Minulla jäi tuo novellihaastekin vähän vaiheeseen, mikä ei tietysti ole haastenahjukselta mitenkään yllättävää. Olen ollut kevään ajan blogimaailmassa ylipäätään aika hiljainen ja lopulta päädyin näiden kevättuulten tuiverruksissa aloittamaan kokonaan uuden blogin. Kamarin Katja on nyt siis Käsivarapiirrosten Katja, eli jos ja kun tänne toisinaan näitä jälkiäni jää, niin olen se vanha tuttu :)

    Kaikkea hyvää kevääseesi, olet (edelleen) mielessäni <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, mitä ihmettä. Mitä kamarille on tapahtunut? On ollut sua ikävä ja olen sinua kaivannut, mutta ajatellut, että sulla on varmasti parempaa tekemistä (wink wink) kuin mitä blogimaailma tarjoaa. Mutta siis ilahduin niin valtavasti, kun huomasin kommenttisi. Ihanaa kuulla sinusta.

      Onerva ja Jotuni on kummatkin niin mahtavia ja toivoisin minäkin, että heitä luettaisiin enemmän. Kirjallisuus rakentuu jo kirjoitetun päälle. Ei ole kovin järkevää leikata viipaletta pelkästään nykykirjallisuuden kakusta, jos haluaa yhtään syvemmin kirjallisuutta tarkastella.

      Ja nyt lähden etsimään uutta blogiasi. Jännittää, minkälaista siellä on. Haikein tuntein kamarin suhteen, mutta päätöksellesi on varmasti syynsä ja perustelunsa.

      Poista
    2. Kamarille tapahtui nukahtaminen, ainakin toistaiseksi. Omatkin tunteeni sen suhteen ovat myös haikeat, mutta tuli (ja/tai kypsyi) jotenkin sellainen alusta aloittamisen ja puhtaan paperin tarve. Kovin erilaista uutta blogista ei silti ehkä vanhaan verraten tule tai sitten tulee, nähtäväksi jää. (Ja joo, on sitä muuta tekemistäkin kyllä ollut - ja on ;))

      Ja sano muuta, kirjallisuus rakentuu aina jo kirjoitetun päälle, siinäpä niitä ajatuksia joita jaksan minäkin toistaa. Vanhan kirjallisuuden arvoa kannattaisi ehdottomasti enemmän vaalia.

      Poista
    3. Joskus sitä haluaa aloittaa ns. alusta. Ajattelen nyt, että kamarin ovi on kiinni, mutta ei kuitenkaan lukossa. Se oli tärkeä virtuaalinen kokoontumishuone, jota lämmöllä muistelen.

      Uusi blogisi vaikuttaa tosi kivalta sekin, joten tapaillaan sitten siellä. :D

      PS. ja hyvä kuulla, että sitä muuta tekemistä on ollut ja on :D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän