Siirry pääsisältöön

Vastakohtien kaavaton mittakaava - Reetta Pekkanen: Kärhi

Kuvittele jotain hyvin pientä, kuten vaikka muurahainen tai dna:n palanen. Sen jälkeen kuvittele jotain tosi suurta, kuten vaikka galaksi potenssiin ääretön. Sen jälkeen laita edelliset vierekkäin. Siinä sulla on Reetta Pekkasen Kärhi.

Läähätän ja läkähdyn. Olen jotensakin lääpälläni. Minua viedään kohti niin pientä, että pelkään että ei riitä, vaikka kuinka kutistan itseäni. Minua viedään kohti niin suurta, että ihostani tulee ilmapallon venyvä seinämä. Siinä välissä kohti ensimmäistä ja toista läähätän ja läkähdyn. Olen jotensakin lääpälläni.

Kärhi on Reetta Pekkasen toinen runokokoelma. Siinä liitytään osaksi, liimaannutaan ja mennään sisemmälle sisään. Siinä riuhdotaan irti voimaa käyttämällä sitä käyttämättä, koska on pakko, sillä vain se, joka on irti, voi liittyä toiseen. Sama toistetaan itsen sisällä. Sama toistetaan, kun ei-oma iho paikallistetaan lähelle, vaikka tosiasiassa se voi olla ihan jossain muualla.

Tämän kokoelman mittasuhteet ovat valtavat. Pienen pienestä suuren suureen, ja liike niiden välillä. Liike minun ulkopuolellani ja sisällä. Ja se, mikä on tuolla jossakin. Tuolla noin. Näetkö? Se on myös juuri tässä. Näetkö?

Asiat kaukana ovat olemassa saman verran kuin asiat lähellä

Se, joka ei liiku ei voi pysähtyä. On lähdettävä, mentävä ja käytävä, jotta voisi tehdä päätöksen jäädä juuri tähän ja havannoida, että pysähtyminen jatkuu jatkumisena.

Käy niin, että vastakohdat sisältyvät toisiinsa toisiaan kumoamatta. Tulee epäilys, onko sittenkään kaikki aina kaikessa, vaikka ajatusta ei voikaan jatkaa loppuun.

Mietin tyhjyyden rajaa. Jos on tyhjyys, onko sen vieressä täysyys ja mistä täysyys alkaa ja mihin tyhjyys loppuu. Miten tyhjää pitää olla, miten täyttä, että on tyhjää, että on täyttä. Entä sitten, kun on tyhjää täynnä? Mistä silloin tai ylipäätään koskaan minkään voi varmuudella tunnistaa?

Ulkoisen ytimen sisällä on sisempi ydin
[...]
Mennäkseen ytimen läpi on mentävä läpi kaikesta

Anna minun olla lapsi ja kysyä, mitä on sisemmän ytimen sisällä ja mitä löytyy sisempää ydintä sisemmän ytimen sisältä. Pysähdy ja kuuntele ja annan minun kysyä. Anna minun kasvaa ja anna minusta tulla aikuinen  ja anna käteeni peili ja anna seinällekin peili ja kanna minut peilin eteen peili kädessä näkemään mitä peilistä näen.

Läheisyyden ja etäisyyden välillä humisee. Harju tai joku muu. Haisee hajuton tukehtumisen häkäkaasu ja vapauden värikäs viini. Suustani sinun suuhusi, sillä tässä kohdin tätä kokoelmaa on jotakin seksuaalista, jota en osaa nimetä. Joka on kuin sinä, joka olet siinä ja niin monessa muussa paikassa osana jotakin osaani.

On mentävä kohti onkalon keskustaa

On astuttava tyhjään tai muutoin kuljettava, joskus hypättävä. On otettava riski ja luotettava, että sinä olet siellä, johon olen tulossa. Johon olen matkalla koko ajan, herkeämättä ihan.

Tämä on nyt vähän eriparinen, eritahtinen chiaroscuro, jossa pimeys, jossa valkeus. Jossa se kohta tai yhteentulo tai ohitus, jossa ne lakkaavat olemasta, mitä ne olivat äsken.

Ja sitten on vielä ametisti, joka kantaa mukanaan myrkkymaljaa, eikä se suojele ketään, eikä se suojele miltään, jos käy niin, että tulee tilanne (esim. ihminen), jolta pitäisi suojautua. Jos tulee vaikka rakkaus ja toinen ihminen samaan sänkyyn.


*

Kun sain Kärhen ensi kertaa käsiini lumouduin sen kannesta. Mitä sinä siitä löydät? Omat löytöni pidän itselläni, mutta onhan selvää, että siinä on nainen ja poispäin käännetyt kasvot ja vuosikymmeniä vanha perintöhame. Luultavasti hauras ja epämukava. Luultavasti korsetin käyttöä vaativa. Nainen ja hiukset nutturalla, eikä niitä hiuksia ole pesty vuosisatoihin. Niiden sisällä liikettä ja kuhinaa.

Jos Kärhi olisi kudintyö, kutomus, miksi sitä sanotaan - se sellainen, jota tehdään puikoilla. Jos Kärhi olisi se sellainen, osa sen silmukoista olisi niin valtavia, että ne eivät mahtuisi kuvaan joka levittäytyy yli maiden ja mantujen, osa sen silmukoista taas puristaisi tiukkuudellaan puikot poikki.

Laaja ja kaukainen rinnastuvat tässä kokoelmassa läheiseen ja sisäiseen "kuten komeetat ja syyllisyys". Ei mittaa, ei asteikkoa. Vastakohdat, kuten lähellä ja kaukana, menevät toistensa läpi ja tulevat toisikseen kunnes ne tekevät saman uudestaan ja tulevat niiksi, joita ne olivat, mutta eivät tietenkään koskaan enää samoiksi, sillä mahdoton ei voi tapahtua.

Läähätän ja läkähdyn, olen lääpälläni. Toisin kuin ylempänä, koska samoin ei onneksi voi.




Reetta Pekkanen: Kärhi
74 sivua
Poesia (2019)
Kannen kuva: Sini Saarenpää
Kannen suunnittelu: Mikko Branders

Arvostelukappale

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip