lauantai 23. maaliskuuta 2019

Ihminen itselleen kerrottuna tarinana - Magda Szabó: Katalin Street


Jäätynyt vesipisara, huurtuneet pensaat, kirkuvat marjat, joiden pinnalla muistojen repaleita. Ei voi koskea yhtään tai menee rikki. Magda Szabón romaania lukiessa oman lumoutumisensa voi tuntea kuin tuulen paljaalla, auringon polttamalla iholla. Tuulen, joka nostaa ihokarvat pystyyn yksitellen ja kantaa mukanaan muistoja, jotka luuli jo unohtaneensa.

Magda Szabó (1917-2007) oli unkarilainen, useita kirjallisuuspalkintoja saanut kirjailija. Häneltä on suomennettu teokset Metsäkauris (WSOY 1962, Az öz) ja Paulan tähden (WSOY 1967, Disznótor). Katalin Street, jota ei ole suomennettu, on ensimmäinen Szabólta lukemani kirja. Teos sai vuoden 2018 PEN- käännöspalkinnon ja New York Times valitsi sen vuonna 2015 yhdeksi vuoden parhaista kirjoista.

Katalin Street (1969) aloittaa Szabón toisen maailmansodan vaikutuksia ihmisten elämään tutkivan trilogian. Kaksi seuraavat osaa ovat nimeltään Abigél (1970, engl. Abigail) ja Az ajtó (1978, engl. The Door).


In everyone's life there is only one person whose name can be cried out in the moment of death.

Katalin Street voisi olla yksi kirja niiden kirjojen joukossa, joka kertoo, miten sota rikkoo perheet ja miten sodan vaikutukset jatkuvat vuosikymmeniä sen päättymisen jälkeen. Sitäkin se on, mutta myös niin paljon muuta. Siinä missä Han Kang romaanissaan Ihmisen teot kuvaa kotimaansa julmuuksia tavalla, joka saa oksennuksen nousemaan kurkkuun on Szabón valitsema kerrontatapa pinnalta täysin hillitty ja juuri siksi niin vakuuttava. Hän ei mässäile unkarilaisten kokemilla kauheuksilla, vaan antaa niiden valua sanojen läpi kuin myrkyn, joka vaikuttaa niin hitaasti, että siinä vaiheessa kun sen tulee panneeksi merkille on jo auttamattomasti liian myöhäistä.

Szabón romaani alkaa sukelluksilla menneisyyteen, se perkaa muistoja ja tarinoiden myötä muistiin piirtyneitä asioita. On epävarmaa, enkä oikein voi tietää, mistä varsinaisesti on kyse. Sen sijaan alusta asti on selvää, että Szabólla on harvinaislaatuisen puhutteleva kyky kuvata menneisyyden painolastia ja muistamisen problematiikkaa. Kaikkia niitä vuosia, joiden aikana tapahtuneet asiat ovat osin jo karanneet mielestä, mutta jotka yhä polttavat ja saavat ihmisen etsimään totuutta siitä, mitä kerran tapahtui. Palaamaan menneeseen kerran toisensa jälkeen kuin se olisi rupi, jota ei malta olla repimättä.

Teoksessa kuvataan kolmea perhettä, jotka ennen sota-aikaa asuivat naapureina Katalin streetillä. Tämä katu kasvaa Szabón romaanissa nostalgian ruumiillistumaksi. Muistot eivät ole hyviä tai lohdullisia, vaan ennen kaikkea pakottavia. Katalin Streetille kirjan henkilöt palaavat kantaen mukanaan toivetta siitä, että vuosia sitten tapahtuneen voisi jonkin ihmeen kautta saada tapahtumattomaksi ja elämän sen myötä toisin kirjoitetuksi.

Perheiden lapset leikkivät yhdessä. Oli tavallista ja mukavaa, kunnes puhkesi sota ja saksalaiset valloittivat Budapestin. Kirjassa kuvattujen ihmisten kohtaloksi koituu tietämättömyydestä tehty teko, joka muuttaa heidän kaikkien elämän lopullisesti.

Katalin Street on myös rakkaustarina, mutta se on sitä tavalla, jossa ei ole häivähdystäkään tavanomaisesta romanssijuonesta. Kun odottaminen palkitaan, on jo aivan liian myöhäistä. Rakkaus on kulunut loppuun ennen kuin se on päässyt edes alkamaan.

Szabón romaani herätti minussa voimakkaita samaistumisen kokemuksia, vaikka en ole kokenut mitään sen tapaistakaan mitä romaanin henkilöt joutuvat käymään elämässään läpi. Katalin Streetin kohdalla samaistumisessa ei olekaan kyse niinkään samaistumisesta kirjan henkilöihin, vaan yleisempiin ihmisen kokemuksiin menneisyydessä tapahtuneisiin asioihin.

Katalin Street nostaa esiin tiettyjä tapahtumia omasta menneisyydestäni ja huomaan lähestyväni niitä Szabón romaania lukiessani uudella tavalla. Huomaan kulkevani muistojen ja muistoiksi kerrottujen tapahtumien verkossa. Voin nähdä lankoja, jotka liittävät kokemaani yhteen ja samaan aikaan panna merkille, että jotkut näistä langoista ovat omia nykyisyydestä käsin kutomiani rakennelmia, joilla kenties on hyvin vähän tekemistä sen kanssa, mitä todella tapahtui.

Ihan erityisen maininnan arvoinen on Katalin Streetin loppu, jonka voi tulkita useammalla tavalla, mutta joka samalla sementöi kaiken aiemmin kerrotun. Teoksen viimeiset sanat ovat veitsi, jonka jokainen joutuu elämässään ennemmin tai myöhemmin kohtamaan. Jos hyvin käy, se tapahtuu vasta kuoleman hetkellä.

Katalin Street on järkyttävän hieno kirja, jossa peilautuu koko elämän kirjo. Se tuo yhteen tumman ja pahan ja kirkkauden huikaisevan hetken. Se näyttää elämän, joka jatkuessaan tuo mukanaan vanhuuden, joka ei ole seesteistä viisastumisen aikaa.

But no-one had told them that the most frightening thing of all about the loss of youth is not what is taken away but what is granted in exchange. Not wisdom. Not serenity. Not sound judgement, or tranquillity. Only the awareness of universal disintegration.

Szabón romaani vihjaa, että mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä hatarammaksi käy se perusta, jolle hän on elämänsä rakentanut. Menneisyys hapertuu alta, eikä siihen, mitä luulee muistavansa voi luottaa senkään vertaa kuin nuorempana. Ihminen on tarina, jota hän itselleen kertoo ja jokaisen meistä tarina menettää yksityiskohtiaan päivä päivältä.



Magda Szabó: Katalin Street
265 sivua
Katalin utca (1969)
Englanniksi kääntänyt Len Rix
Maclehose Press (2019)

4 kommenttia:

  1. Tuotpa taas esille hienon tuntemattoman kirjailijan. Tuo loppu - se on niin tosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli tosiaan ensimmäinen Szabólta lukemani kirja, mutta haluan ehdottomasti lukea lisää. Tätä kirjaa ja sen hienoutta on vaikea kuvata. Vaikuttava teos.

      Poista
  2. Olisikohan toiveita, että tätä suomennettaisiin... Kuulostaa niin hyvältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos nyt sanon, että olen skeptinen suomennoksen suhteen. Viimeksi sanoin niin Rachel Cuskin kohdalla ja kuinkas kävikään: koko hänen trilogiansa tulee suomeksi. Toivotaan parasta!

      Poista