Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Ajattelen seksiä koko ajan.

Jos Freud vielä eläisi hän olisi jo lähettänyt apujoukkonsa noutamaan Laura Lindstedtin potilaaksi hysteriaklinikalleen, sillä eihän tällainen nyt sovi. Ei sovi alkuunkaan, että nainen kirjoittaa kirjan, joka on marinoitu pimpeillä ja pippeleillä ja seksiin liittyvillä kuvauksilla.

Ystäväni Natalian Natalia ei ole se, josta lauletaan "maa vieras on ja kylmä kevät sen /
Natalia, sua paleltaa". Tosin saattaapi myös Lindstedtin romaanin Nataliaa paleltaa. Siksi usein hän tarinoissaan on varsin vähissä vaatteissa tai kokonaan alasti.

Kun viestintätoimiston graafinen suunnittelija, jatkuvasti seksiä haluava Natalia saapuu terapeutin vastaanotolle, on jälkimmäinen löytänyt elämänsä potilaan. Ystäväni Natalian tarinaan astutaan erityisen komeasti, kun kertojana toimiva terapeutti alkukappaleen jälkeen poistaa Natalian nimen ympäriltä lainausmerkit sekä riisuu terapeuttisohvan kursiivista tekstityypistä.

Heti alusta alkaen on selvää, että Natalia ei ole asiakas tavanomaisimmasta päästä. Hänen sisääntulonsa terapiahuoneeseen on o'keeffemäinen, sillä sen sijaan että hän istuisi tuoliin kuin kuka tahansa potilas hän asettautuu matolle "neliterälehtisen kukan päälle." Tämä on vahva vihje Ystäväni Natalian kuvastosta, jossa O'Keeffen valtavat kukat eivät tyydy pelkästään avautumaan, vaan metaforisesti ilmaistuna räjähtävät ja naisejakuloivat niin että hampaistetusta vaginasta kuuluu kolinaa, joka saa patriarkaatin haromaan jalkoväliään. Onko se vielä tallella?

Kävin pari päivää sitten Kiasmassa, jossa yhden näyttelyhuoneen ulkopuolella oli kävijöille osoitettu varoitus siitä, että kyseinen näyttelyn osa sisältää seksuaalista kuvastoa. Vastaavia varoituksia on ollut Kiasman näyttelyissä ennenkin, esim. Robert Mapplethorpen valokuvanäyttelyssä muistan nähneeni vastaavaa. Mitä näistä varoituksista seuraa? No tietenkin se, että joka ikinen katsoja haluaa päästä kurkistamaan huoneeseen, jossa on tarjolla seksijuttuja. Ymmärrät varmaan, mitä tarkoitan ja mikä on todellinen päämääräni, kun totean, että Ystäväni Nataliassa pitäisi olla varoitus teoksen sisältämästä seksuaalisesta kuvastosta.

Natalia on nainen, joka panee vipinää transferensseihin ja vastatransferensseihin. Kyse on vallankäytöstä, jonka kahvaa sekä Natalia että terapeutti hamuavat, eikä tässä yhteydessä ole syytä jättää huomiotta kahvan fallista muotoa. 

[i]ntuitioni tukena on vuosien kliininen hoitotyö, jossa olen oppinut, että mitä emansipoituneempi nainen on, sitä taipuvaisempi hän on saumaamaan umpeen fallisilla suojakeinoilla aukeaman sisäisiin ulottuvuuksiinsa.

Terapiassa Natalian on tarkoitus löytää oma kielensä ja päästä selville omista haluistaan ja ennen kaikkea siitä kenen haluja hän halutessaan haluaa. Ollaan keskeisten identiteettiin liittyvien kysymysten äärellä: kuka minä olen ja mitä minä haluan? 

Yleisesti ottaen haluaminen on pyrkimystä saada itselle jotakin sellaista, joka itseltä puuttuu. Mitä tämä puuttuva on ei välttämättä, kuten Natalian tapaus osoittaa, ole ollenkaan selvää ihmiselle itselleen. Lindstedtin romaanissa seksi ei olekaan halun toteuttamista, vaan pyrkimystä päästä selville omista haluista ja niiden alkuperästä. Se on Natalian keino pitää itseään kasassa. Tai näin ainakin, mikäli terapeuttia on uskominen. Välttämättä niin ei kannata tehdä.

Lindstedt leikittelee psykoterapian käytännöillä mm. nostamalla esiin lapsuuden default-merkityksen Natalian käytöksen selittäjänä. Oidipuskompleksi tursuaa ja Natalian isotissinen äiti on aivan liian kova pala voitettavaksi taistelussa isästä. Vanhemmat ovat ikäviä tyyppejä, jotka seksiä harrastamalla tuottavat Natalialle primäärin hylkäämiskokemuksen. 

Ystäväni Natalia on täynnä intertekstuaalista rihmastoa ja astetta kovemmaksi pelin tekee se, että esimerkiksi Sartren kaltaista suurfilosofia "aukkoteorioineen" ei päästetä suoraan ääneen, vaan hänen näkemyksensä tuodaan julki ruotsalaisen feministisarjakuvataiteilija Liv Strömquistin avustuksella. Kyse on huomattavasti suuremmasta asiasta kuin mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää.

Lindstedtin romaanissa kerrostaminen terapiamenetelmänä vertautuu itse teoksen kirjoittamiseen, assosiaatioiden ketjuihin ja kirjallisen maaston mylläämiseen kuin se olisi kevätmultaa, jota näppäimistö lapioi.

Ystäväni Natalia ottaa paikkansa samalta kirjahyllyn hyllyltä, jolta löytyy Eeva Kilven Tamara, jota Lindstedt myös siteeraa. Seksuaalisen räyhän osalta sen petikaveriksi tarjoutuu yksi jos toinenkin ranskalaisen Virginie Despentesin teos. Riemukkaassa riehakkuudessaan se taas muistuttaa Henriikka Tavin romaanista Tellervo - joskin nämä kaksi kyntävät aivan eri peltoja. 

Tekstinä Ystäväni Natalia on paitsi kerrosteinen myös laskostettu. Se on kangasta, jossa laskoksen alta löytyy aina toinen laskos, joka hyväilee edellistä ja seuravaa. Laskosten jatkuva liike vertautuu häpyhuulien loputtomaan hyväilyyn toisiaan vasten. Ruumiillisuus ja seksuaalisuus ovat tässä teoksessa syvällä, vaikka ne esittävätkin olevansa pintakuohua.

Kuvataide nousee Ystäväni Nataliassa johtomotiiviksi paitsi teoksessa kuvatun Suurkorva-nimisen maalauksen, myös ranskalaisen kuvanveistäjän Niki de Saint Phallen elämän ja taiteen kautta. 

Hyvän komiikan tavoin Ystäväni Natalia saa paitsi nauramaan myös esittämään epämiellyttävän kysymyksen siitä, mistä nauru on varsinaisesti peräisin. Se on unohtumaton teos ja uusi iso sivu suomalaiseen naiskirjallisuuteen.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia
217 sivua
Teos (2018)

Arvostelukappale