Näin aukeaa satujen maailma. Näin heijastaa peili, josta nähty kuva voi olla mitä tahansa toden ja valheen väliltä. Näin marssivat esiin hyvät ja pahat ja vähän rumatkin. Ei puutu kuin Sergio Leone.
Storm on Kerro, kerro -romaanissaan lähtenyt rakentamaan hyvin kunnianhimoista tarinankehittelyä. Teosta koossa pitävä juoni kertoo Alisasta, joka pyrkii tekemään selkoa jo kuolleen äitinsä Lumikin elämästä. Mahdollisesta ja todistettavasta. Siitä, mitä tapahtui todella.
On lankoja, on vyyhtejä ja äidin katseessa asuva värttinäkoukku, jotka vievät yllättäviin paikkoihin ja yhtä lailla umpikujiin. On niitäkin lankoja, jotka löytyvät satujen kirjailluista puvuista.
Heti romaanin alussa tapahtuu kaksi asiaa, jotka enempi vähempi leimaavat tämän teoksen lukemistani.
Voisin kirjoittaa:
Äiti kuoli helmikuussa.
Jälkimmäinen lause asettuu väistämättömästi päässäni Albert Camus'n Sivullisen aloituksen viereen. Manaan vähän Camus'ta. Siis ihan oikeastiko hänellä on jokin sellainen yksinoikeus äidin kuolemisesta kertovaan lauseeseen, että se tulee mieleen aina, kun jossain toisessa kirjassa romaanihenkilön äiti kuolee?
Camus'n mukana tulevat ulkopuolisuus ja eksistentiaalinen tahmakko, mutta ne työnnän tässä yhteydessä päättäväisesti sivuun. Reipas kun olen.
Lause "voisin kirjoittaa" sisältää voimakkaan konditionaalin ja avaa ison maailman. Tarinan voi kirjoittaa niin monella tavalla, niin monilla erilaisilla sanoilla, niin monilla tyyleillä ja viittauksilla, niin monen näkökulman kautta. Storm totta tosiaan ei ole lähtenyt ylittämään aitaa sen matalimmasta kohdasta.
Alisan tarve saada selkoa juuristaan sekoittuu romaanissa satuun, maagisrealistiseen ja absurdiin. Pakko myöntää, että kaikin kohdin en ihan tavoita, mikä sadunomaisen kerrostuman tarkoitus on. Jää tunne, että taustalla on jokin suurempi suunnitelma, jota minun on teoksesta suhteellisen hankalaa löytää. Tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti moite, sillä on ehdottomasti hienoa, että tarinan kulmista roikkuu eri äänisiä vihjeitä ja tulkinnallisia reittivihjeitä.
En lukiessani erityisesti etsi kirjailijan luomaa sanomaa tai teoksensisäistä totuutta. En silittele kirjansivuja silitysraudalla siitä toivossa, että näkymätön muste paljastuisi. Jostakin syystä - ja tätä pidän erittäin mielenkiintoisena asiana - Storm onnistuu luomaan asetelman, joka herättää minussa halun saada tietää, miten juuri hän on tarinansa tarkoittanut ja kun en tavoita kertomuksen ydintä sellaisella tasolla, joka saisi minut tuntemaan, että näin tämä kuuluu tulkita se herättää minussa jännää hämmästystä ja saa minussa asuvan implisiittisen lukijan raapimaan päänahkaansa.
Stormin huumorissa on hurtti sävy, joka miellyttää minua kovin. Otetaanpa esimerkiksi kohtaus, jossa Alisan isoäiti Aliisa on saanut tietää olevansa raskaana ja kertoo asiasta vauvan isälle.
Hän oli ottanut miehen käden käteensä, laittanut sen vatsansa päälle ja sanonut, että pitänee käydä papin luona. Mutta Nevalainen oli selvästikin ollut eri mieltä. Hän oli vetäissyt kätensä kuin kuumalta hellalta, ottanut pari askelta taaksepäin ja sanonut, että nyt tulee pari lauantaita, kun ei voidakaan nähdä. On tilalla muita hommia sovittuna, teurastusta ja sen sellaista.
"Teurastusta ja sen sellaista". Anna mun kaikki kestää. En pysty lopettamaan nauramista. Niin vähällä, niin vaivattoman tuntuisesti Storm liikuttelee sukupuolten välisiä peruskiviä.
Huumoria voi halutessaan kosolti löytää myös vaikka siitä, että Alisa lähtee etsimään äitinsä elämänjälkiä Hukka-nimisestä kylästä. Tässä on jotakin raikkaan ilkamoivaa ja suomenkielen tarjoamien mahdollisuuksien onnistunutta hyväksikäyttöä.
Teoksen nimi Kerro, kerro on myös pyyntö Lumikille kertoa tyttärelleen hänen alkuperäänsä liittyvät salaisuudet. Lumikki on vahva, voisi varmaan syödä kolmekin myrkytettyä omenaa eikä tuntuisi missään. Hänen ja Alisan välillä hiertää. Äidin ja tyttären vaikeat välit tiivistyvät Lumikin katseeseen, jolla hän tekee Alisasta olemassa olemattoman.
Lopulta hänen silmänsä siirtyivät katsomaan silmiini, syvälle syvälle silmiini, mutta sen sijaan, että ne olisivat nähneet minut, ne näkivät jonkun toisen. [...]Ja silloin minusta tuntui, ettei minua ollut.
Äidit eivät lähde tyttäristään. Joskus se voi olla hyvä asia, joskus taas jotakin aivan muuta. Vielä kuoleman rajan takaakin Lumikki pyrkii kontroilloimaan Alisan kertomusta. Hän ei suostu olemaan arvokkaasti kuollut, vaan tyrkyttää Alisalle neuvoja siitä, miten tämän tulisi kirjoittaa. Suuremmassa näkökulmassa on kyse ihmisen oikeudesta omaan tarinaansa ja totuuteensa.
Kerro, kerro on kutkuttava tarina, joka liikkuu usemmalla aikatasolla ja kulkee arvamaattomia ja askelista neitseellisiä polkuja. Se vahvistaa jo Stormin esikoisromaanissa Me täytytään valosta esiin tullutta uniikkia ääntä.
Annastiina Storm: Kerro, kerro
207 sivua
Kustantamo S&S (2019)
Kirja saatu kustantajalta. Kiitos.
Tää vaikuttaa just niin ihanan epämääräiseltä kirjalta, että pitää munki kyllä lukea.
VastaaPoistaPs: Näin susta unta viime yönä! Eka kerta, ku kukaan bloggari tulee mun uniin. :D Herätessä en enää muistanu unesta muuta, ku että oltiin rautakaupassa.
Lue ihmeessä. Kerro, kerro ei päästä ihan helpolla ja se juuri tekee siitä niin viehättävän.
PoistaUskomatonta toi sun uni, koska olen viime aikoina käynyt paljonkin rautakaupassa, kun suunnittelen remonttia parhaillaan. Kiva, että lähdit mukaani rautakauppaan 😅Ihmeellisiä ovat unien tiet!