sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Kulttikirjallisuudesta - oppaana Ray Loriga

Lukiessani Ray Lorigan romaania Tokio ei välitä meistä enää mietin useammankin kerran, että miksi ihmeessä luen tätä kirjaa. Mitä se minulle antaa?

Kirjan takakannessa mainitaan, että Loriga on "yksi Espanjan kirjallisuuden tunnetuimmista uusista äänistä". Tästä huolimatta en ollut hänestä koskaan edes kuullut ennen kuin Tokio ei välitä meistä enää tuli vastaan eräässä toisessa lukemassani kirjassa.

Loriga kuuluu samaan kirjalliseen perheeseen kuin Burroughs, Bukowski ja kumppanit, joita luin nuorena aikuisena, koska poikaystäväni luki niitä ja liikuimme piireissä, joissa ko. kirjailijoiden tuotanto piti tuntea. Tai no, piti ja piti, mutta en olisi halunnut joutua tilanteeseen, jossa olisin aiheuttanut täydellisen hiljaisuuden kysymällä, kuka on Henri Chinaski.

Lorigan romaani on luokiteltu scifi-kirjallisuudeksi, mutta scifi-elementit ovat siinä varsin mietoja. Romaanin päähenkilö on nuorehko mies, joka matkustelee ympäri maailmaa ja myy laillista huumetta, joka pyyhkii pois ihmisten muistot. Tutuiksi tulevat niin Arizona, Tijuana, Tokio kuin Bangkok.

Sinänsä on melko sama missä maassa tai kaupungissa päähenkilö on, sillä joka paikassa ihmiset haluavat päästä eroon muistoistaan ja hotellihuoneet ovat yhtä persoonattomia ja kylmiä. Lorigan on mainittu olevan moderni Camus ja väite ei liene perusteeton, sillä päähenkilö on jatkuvasti sivussa omasta elämästään ja huuhtoo eksistentiaalista tuskaansa erilaisten kemiallisten yhdisteiden avulla. Hänen muihin pakokeinoihinsa kuuluu tietysti naiminen, kuten miesten kirjoittamissa kulttikirjoissa tapana on.

Ns. korkeakirjallisista tekijöistä on Camus'n lisäksi mainittu Lorigan yhteydessä Joseph Conrad. Toki Lorigan romaanista on mahdollista löytää yhteyksiä näistä kumpaankin, mutta siitä huolimatta mieltäni alkaa poltella ajatus, että Camus'n ja Conradin mainitseminen Lorigan yhteydessä kertoo myös jostain ihan muusta kuin pelkästään temaattisista yhteyksistä. Väitän, että kyseessä on veljeskerhotoiminta, jossa yksi veljeksistä vivutaan korkeammalle kahden kuuluisamman veljeksen avulla.

Vastaavanlainen naiskirjailijan korottaminen toisen naiskirjailijan avulla ei käy ollenkaan yhtä helposti, koska naiskirjailijat eivät lähtökohtaisesti nauti yhtä suurta arvostusta. Tilanne toki on viime vuosikymmeninä muuttunut parempaan suuntaan, mutta yhä edelleen klassikkojen kovin ydin koostuu pitkälti mieskirjailijoista, joiden yhteydessä mainitaan yksi tai kaksi naiskirjailijaa ikään kuin pakosta. Terveisiä vaan esimerkiksi sinulle Erich Auerbach, jonka länsimaisia huipputeoksia käsittelevän teoksen Mimesis sivuilta löytyy peräti yksi naiskirjailija. Arvaat varmaan kuka? Jep. Virginia Woolf.

Viihdyin Lorigan romaanin parissa mainiosti, sillä hän kirjoittaa todella sujuvasti, jopa koukuttavasti. Kiitokseni menevät myös kirjan suomentajalle Päivi Paappaselle, joka välittää Lorigan kielen suomeksi elävästi.

Tokio ei välitä meistä enää on esitysmuodoltaan sirpaleinen ja kielellisesti oivallinen. Loriga tönii lukijaa eteen päin lauseilla, jotka ovat sekä hauskoja että yllättäviä.

Hänen kokonsa ja voimansa pelottavat minua, mutta samaan aikaan en voilla tuntematta oloani oudon varmaksi, aivan kuin Joona. Hänen sisällään eläminen tuo minulle lohtua. Aivan kuten vankila rauhoittaa pelkurit ja hirsipuu huonot tanssijat.

Minulle Lorigan romaanin suurin ansio on siinä, että se sai minut pohtimaan kulttikirjojen olemusta sekä sitä, miksi kulttikirjat ovat pääasiallisesti miesten kirjoittamia. Mitä ihmeellisen erityistä on siinä kulttikirjojen perustarinassa, että mies on hukassa elämänsä kanssa, juo viinaa/käyttää huumeita ja nai paljon?

Tässä vaiheessa tätä tekstiä on aiheellista kysyä, onko kulttikirja edes mahdollinen ilman viinaa/huumeita ja runsasta naimista? Ovatko ne mieserityisiä perustarpeita, joiden avulla kirjailija tuo esiin sen tyhjiön, jossa kirjan päähenkilö elää? Jos näin on, mitä olisivat ne tekijät, joiden ympärille naisten kirjoittamat kulttikirjat voisivat rakentua?

Naiskulttikirjailijoista haluan ottaa esiin Kathy Ackerin ja Virginie Despentesin, joiden kirjoista olen kirjoittanut blogissani aiemmin.


Tekstissäni "Kun laukesin olen olemassa" olen käsitellyt Ackerin romaania  Tunnottomien valtakunta. Despentesin osalta tässä yhteydessä erityisen kiinnostava on hänen romaaninsa Kauniita asioita.

Sekä Acker että Despentes hyödyntävät kirjoissaan mieskulttikirjojen kuvastoa. Heidän romaaninsa sisältävät brutaaleja kuvauksia, joissa seksuaalisuudella on merkittävä rooli, eikä päihteitä kaihdeta.

Toisin kuin mieskulttikirjailijoilla sukupuoli ei sen sijaan ole sen enempää Ackerilla kuin Despentesilläkään ongelmaton. Mieskulttikirjailijoiden teoksissa sukupuoli ja sukupuolierot otetaan pääosin annettuina, eikä niihin kiinnitetä erityistä huomiota, jos toki sukupuolieroa ikään kuin huomaamatta vahvistetaan kerronnan sivutuotteena. Bukowskin ja kumppaneiden tavoin myös Lorigan romaanissa länsimainen (hetero)miestuska rakentuu osaksi maailmaa, joka on tehty etupäässä (valkoisille hetero)miehille.

Ackerilla ja Despentesillä taas on keskeisessä asemassa ja oikeastaan kaikki heidän kirjoittamansa voidaan tulkita kritiikkinä ahtaita sukupuolinormeja vastaan. Jo se, että he kirjoittavat niin vimmaisesti ja anteeksipyytelemättömästi kuin mitä he tekevät, on itsessään isku patriarkaatin muuriin. Siinä missä useimmat mieskulttikirjailijat vahvistavat naisten ja miesten välisiä eroja Acker ja Despentes purkavat niitä.

Mies- ja naiskulttikirjailijoita yhdistää se, että kummatkin vaikuttavat olevan pääsemättömistä seksistä ja sen kuvaamisesta. Ero on kuitenkin siinä, että mieskulttikirjailijoiden teoksissa naiminen on naimista, kun taas esimerkiksi juuri Ackerilla ja Despentesillä se on myös keino osoittaa sukupuolten välillä vallitsevien valta-asetelmien vinoutuneisuus ja epäbalanssi. 

Mieskulttikirjallisuudessa seksuaalisuus vaikuttaisi olevan keskeinen vapauden väline, vaikkakaan toki se ei lunasta itseensä asetettuja odotuksia. Ackerilla ja Despentesillä sen sijaan seksuaalisuuden kuvaaminen on vastarinnan väline, jonka avulla sukupuolten välinen epätasa-arvo nostetaan valokeilaan.

Lorigalle ja kumppaneille nainen on ensisijaisesti ruumis. Jotakin hetken käytettävää ja sen jälkeen vaihdettavaa. Ackerilla ja Despentesillä taas naisten voima saa alkunsa juuri naisruumista ja sen sisältämistä erityisistä mahdollisuuksista.




Roy Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (2002)
251 sivua
Tokyo ya no nos quiere (1999)
Suom. Päivi Paappanen
LIKE

Kathy Acker: Tunnottomien valtakunta (1996)
Empire of the Senseless (1988)
Suomentanut Silja Hiidenheimo
LIKE

Virginie Despentes: Kauniita asioita (2000)
Les jolies choses (1998)
Suomentanut Kristina Haataja
LIKE

6 kommenttia:

  1. Hmm, meillä on vähän eri määritelmä "kulttikirjalle", itse ajattelin sen olevan mikä tahansa kirja joka ei nauti suuren yleisön suosiota eikä paikka kirjallisuuskaanonissakaan ole selviö mutta jolla on hyvin innokas ihailijaryhmä...ihan aiheesta riippumatta, eli nämä Bukowskit, Burroghsit, Ackerit yms ehkä kuuluvat piiriin mutta niin myös vaikka joku Thomas Pynchon (miten laajemmin ymmärtäen kulttikirjailijoiden sukupuolijakauma menee, en tiedä, se vaatisi laajempaa perehtymistä lukuvalintojen muodostumiseen, lukemisen tapoihin yms. Olen kuullut kuitenkin mm. Clarice Lispectoria ja Leena Krohnia nimitettävän kulttikirjailijaksi...)
    Ja se on ehkä vähän kehäpäätelmä että kirjat, joissa mies on hukassa elämänsä kanssa, juo viinaa/käyttää huumeita ja nai paljon, ovat pääosin miesten kirjoittamia :)

    Noin muuten tuo veljeskerhotoiminta on kyllä pointti jota olen miettinyt ja jonka olen myös maininnut yhtenä mahdollisena ohjaavana tekijänä lukuvalintojen sukupuolittumisessa: yleisessä kirjapuheessa ja erityisesti kun tehdään tuollaisia vertailuja ja nostetaan yhteyksiä, seurataan varsin usein sukupuolia: mieskirjailijoita verrataan toisiin miehiin ja naiskirjailijoita toisiin naisiin, ja sitten kun se kirjallisuuskaanon on tosiaan varsin miesvoittoinen...
    Joten jos lukija X valitsee luettavaksi jonkun arvostetun klassikkokirjan, on se usein miehen kirjoittama, ja jos seuraavaa kirjaa valitessa on kuullut edellisen kirjan yhteydessä suosituksia ja suuntaviivoja, ovat nekin yleensä miehiä (ja kansainvälisesti arvostettu naiskaanon taas on lähes pelkästään englanninkielinen...)
    Kuinka usein on nähty että uusi/tuntematon mieskirjailijaa asetetaan kirjallisuuden kenttään vertaamalla tätä johonkin tunnetumpaan naiskirjailijaan? Jep.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kulttikirjallisuudessa on varmaan monia alalajeja. En itse sitä mitenkään erityisen syvällisesti tunne ja tämä teksti oli vain pieni hipaisu aiheeseen.
      Kiva muuten, kun olet taas "linjoilla".

      Poista
  2. Ostin Tokion aikoinaan koska sen nimi on mun mielestä (yhä) ehkä maailman kaunein, mutta en ole lukenut, nyt taidan!
    Hyvä teksti muutenkin, taas.

    VastaaPoista
  3. Hei, kiinnostaisi tietää missä kirjassa mainittiin Tokio ei välitä meistä enää?

    Luin kirjan pari vuotta sitten ja pidin siitä, vaikka loppu oli mielestäni melkoinen lässähdys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olin ihan varma, että kyseinen kirja, jossa tämä Tokio mainittiin olisi ollut Deborah Levyn The man who saw everything. Selailin nyt vielä tuota Levyn kirjaa, mutta en löytänyt mainintaa Tokiosta (voi tosin olla, että en vaan huomannut). Toisena tuli mieleen Raisa Omaheimon Sydän, mutta sen olen jo antanut eteenpäin, joten en pysty tarkistamaan asiaa. Lisäksi olen viime aikoina jättänyt paljon kirjoja kesken, joten ehkä se on mainittu jossakin niistä.

      Harmittaa, kun en nyt muista, mikä kirja oli kyseessä. Kiinnostaisi itseänikin.

      Poista