Eino Santanen: Rakas kapitalismi pilkku

Stig debord!

Santasen kapitalismikritiikki suorastaan pakottaa hänen teoksensa romaanin sijaan novellikokoelmaksi.

Bioroskis täyttyy mimeettisestä, joka takertuu narratiiviin. Ne kietoutuvat. Yhdessä niiden on hyvä kompostoitua. Näin saadaan ravinteikasta multaa niille teoksille, joiden päämäärät ovat Rakas kapitalismi pilkulle vastakkaiset. Niille, jotka ovat oopiumia lukijoille.

Rakas kapitalismi pilkku sen sijaan ei tarinallista lohtua tarjoile.



Kokeellinen kirjallisuus ei aina ole kovin helposti vastaanotettavaa. Ehkä myös niin, että sen vastaanottoon liittyvä hankaus on osa sen ominaispiirteistöä. Tässä suhteessa Santasen novellikokoelma on poikkeus, sillä se etenee erittäin liukkaasti, vaikka Santanen asetteleekin betonipossuja lukutielle.



Luin Rakas kapitalismi pilkun kahdessa erässä. Erien välissä keitin kahvit. Kahviin laitoin kauramaitoa. Jo hyvissä ajoin ennen teoksen loppua aloin harmitella sitä, että ihan kohta olisin sen jo lukenut ja olisi tyytyminen siihen asiantilaan, että minusta on tullut ihminen, joka on lukenut Rakas kapitalismi pilkun eli olisin peruuttamattomasti asiantilassa, jossa en enää voi lukea Rakas kapitalismi pilkkua ensimmäistä kertaa.


Santanen on hankkinut kannuksensa runoilijana alatyyppiä setelirunoilija. Hänen runouttaan tuntevana minulla oli odotuksia tämän novellikokoelman suhteen. Ne täyttyivät.



Rakas kapitalismi pilkku sisältää novelleja, tuotteita ja lisää tuotteita. Graafisen värikkäistä kohtaamisista emme onneksemme tässäkään teoksessa pääse eroon. Emme myöskään köyhästä,. Emme erityisesti "jättikokokoisesta punaisesta köyhästä muoveissa." Onneksi sentään muoveissa, että jättikokoisen punaisen köyhän köyhyys ei pääse tarttumaan. Olisihan se kovin onnetonta, jos se pääsisi leviämään esimerkiksi eiralaisilla kaduilla. Tai Kauniaisissa.

Santanen ei anna lukijan vaipua sen kaltaiseen fiktion lumoon, jossa olisi mahdollista unohtaa lukevansa fiktiota. Jossa imeytyisi osaksi teosta niin, että unohtaisi oman arkipäivänsä. Ehei! Santanen viskaa lukijan naamaan representaatiot, joiden takaa on turha etsiä mitään oikeaa tai aitoa, koska ne katosivat jo kauan sitten.

Tavaraa sinun on haluaminen ja sen jälkeen lisää tavaraa.

Guy Debord totesi jo vuonna 1967, että "tavara näyttää todelliselta, ainoalta konkreettiselta tosiasialta, johon tarttua." Sittemmin tavara on yhä tavarallistunut.

Koneisto namittelee köyhillä - ei siksi, että köyhät maistuisi hyvältä, vaan siksi, että kun köyhien luut menee rikki ja poikki koneiston hampaissa siitä lähtee ääni, joka on suloinen koneiston korvissa.
Köyhät ei lopu kesken. Mikä onni Koneiston kannalta.



Teoksen etukannessa on kirjaimet M ja I, takakannesta taas löytyy R, joista yhteenluettuna syntyy MIR eli venäjänkielinen maailmaa tarkoittava sana. Rakas kapitalismi pilkku pusertaakin kansiensa väliin koko nykyisen maailman. Ottaa sen ikään kuin vangiksi ikään kuin luupin alle.


Santasen tekstiä häiritsevät erinäiset koodit ja systeemit. Koodit voisi tulkita esim. köyhiksi, jotka ikävällä tavalla häiritsevät rikkaiden elämää. Onneksi aina voi kääntää selkänsä, sillä selän takana köyhät lakkaavat olemasta.

Välillä teksti huutaa. Kiljuu isoilla kirjaimilla sivu toisensa jälkeen. Huudon voisi tulkita niin, että köyhät siinä mekastavat niillä kun tuppaa olemaan inhottavan kirkuva ja kova ääni, jos ne jaksaa huutaa. Usein ei onneksi jaksa.

Köyhät on sitkeitä ja joskus myös nerokkaita. Erityisen sitkeitä ja nerokkaita ovat erinäiset kulttuurin parista leipäänsä etsivät, kuten vaikka erään Santasen kokoelman novellin tyyppi, joka on keksinyt toimeentullakseen esittää kanaa. Kiva juttu, niin ei tarvii käydä luukulla. Tosin kovin vaikea kanamiehen on saada työstään palkkaa, mut hei pitäiskö siitä tosiaan maksaa, että joku esittää kanaa? Pitäiskö kulttuurialan tyypeille kaiken maailman vapaalancereille ylipäätään maksaa yhtään mitään, kun ne ei tee mitään oikeeta työtä?

Jos asian arvoa ei voi mitata rahassa, onko sillä arvoa ollenkaan?




Rakas kapitalismi pilkusta löytyy 18 sivun pituinen NURMENVIHREÄstä koostuva versaalirääkäisy, joka saattaa hyvinkin representoida myllypurolaista ruokajonoa, josta näin kerran kuvan you tubessa. Juma, niitä oli paljon. Ne näytti melkein ihmisiltä. Ne pilas koko maiseman.

Minne köyhät voisi karkottaa mieluusti jonnekin saareen, jossa ne saisi huutaa keskenään miksi tarpeeksi isoa saarta tähän tarkoitukseen ei löydy otanpa lasin skumppaa. Mut jos köyhiä ei olis niitä pitäis tehdä lisää, koska niitä pitää olla koska ei se yhteiskunta pyöri sillä tavalla, että kaikki on rikkaita ja onnellisia.



Rakas kapitalismi pilkku on moderni luokkaromaani, jos sen sellaiseksi määrittelee. Tunnen halua tämänkaltaiseen määrittelemiseen.

Lopuksi ajattelen, että ei maailma ihan täysin toivoton paikka ole. Ei niin kauan, kun meillä on esimerkiksi Eino Santanen.





Eino Santanen: Rakas kapitalismi pilkku
201 sivua
Teos (2020)