Siirry pääsisältöön

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten Atlas


Olen 9-vuotias. On heinäkuun hellepäivä ja makaan ullakon lattialla vatsallani ja luen seikkailukirjaa. On niin tukalan kuuma, että hikipisarat valuvat pitkin kehoani kuin itsepäinen sade. Pöly kieppuu auringonvalossa ja tuoksuu tavalla, joka tulee jäämään mieleeni vuosikymmeniksi.

Tähän muistoon minut heitti takaisin Judith Schalanskyn teos Kaukaisten saarten Atlas, joka avasi sen saman maailman, jonka 9-vuotiaana ensi kertaa pääsin kokemaan.

Kaukaisten saarten Atlas on ihmeellinen kirja. Se on kirjan muotoinen lumous. Sen lukeminen aktivoi sellaisina sanoja kuin hurmaantunut, huumaantunut, yli rajojen viehättynyt.

[k]aikki, mitä saarella tapahtuu, kiteytyy lähes vääjäämättä tarinaksi ... Näille tarinoille on ominaista se, ettei totuutta ja sepitettä voi enää erottaa toisistaan


Schalansky kirjoittaa 50 saaresta, joilla hän ei ole koskaan käynyt, eikä koskaan tule käymäänkään.
Kirjan kauneuden ja siinä kuvattujen saarten välillä on yhteys, toinen toistaan ruokkiva hohtava lanka.

Näkemykseni tämän teoksen kauneudesta ei ole subjektiivinen. Vuonna 2009 saksankielinen alkuteos Atlas der abgelegenen Inseln valittiin vuoden kauneimmaksi kirjaksi.

Schalansky on paitsi kirjoittanut tekstit, suunnitellut myös kirjan ulkoasun kirjasintyyppejä myöten. Tuloksena on enemmän kuin kirja. Tuloksena on mielikuvitusta kutitteleva matka, joka avaa sellaisia osia maailmasta, joiden olemassaolosta en ole tiennyt mitään. Tuloksena on matka ihmetykseen, johon useimmiten kykenevät vain lapset.


Liikun ajassa ja paikassa. Purjehdin pitkin meriä ja mietin: Onko paikka olemassa, jos sitä ei löydy kartalta?

Jotkut saaret sijaitsevat niin kaukana emämaistaan, etteivät mahdu niitä kuvaaviin karttoihin. Useimmiten nuo saaret jätetään kokonaan huomiotta.



Schalansky kertoo jokaisen saaren osalta sen koordinaatit, etäisyydet lähimpiin paikkoihin, kuka ja milloin saaren löysi, mille maalle saari kuuluu, saaren koon sekä asukasmäärän. Kerta toisensa jälkeen yllätyn siitä, miten pitkiä välimatkat lähimpään saaren/mantereeseen ovat. Maailma kasvaa lukiessani.

Eteläisten alueiden terveysviranomainen tutkii jokaisen, joka aikoo viettää Amsterdamsaarella yli vuoden, varmistaen, että tämä soveltuu saarelle: pitkäkestoiseen vapaudenrajoitukseen ja eristyneeseen, täysin maskuliiniseen ympäristöön. Yksikään nainen ei ole viipynyt saarella kahta päivää pidempään.

Luen Kaukaisten saarten Atlasta ja googletan siinä mainittuja saaria. Vaikka lukemani perusteella tiedänkin, että Schalanskyn kuvaamat saaret ovat ihan oikeasti olemassa hämmästyn silti, kun google löytää ne. Zoomaan lähemmäksi ja vielä lähemmäksi. Tunnen olevani enemmän Tyynellä valtamerellä kuin omalla parvekkeellani, jolla Schalanskyn kirjaa luen.



Mitä näiden saarien ihmiset tekevät? Miten he viettävät päivänsä? Pääsevätkö he internetiin? Mistä he saavat ruokansa? Mitä tehdään, kun joku sairastuu?

Kulttuuriset normit, uskomukset, moraalikoodistot. Niin monia tapoja. Niin monella tapaa järjestäytyneitä todellisuuksia.

Saaria, joilla ei asu kukaan. Saaria, jotka ovat torjuneet kaikki vierailijat.


Pukapukalla
Nainen, joka synnyttää aviottoman lapsen, kohoaa arvoasteikolla, ja hänen mahdollisuutensa päästä avioliittoon paranevat, sillä hän on todistanut hedelmällisyytensä tulevalle miehelleen. 




Kaukaisten saarten Atlas on viehtymys. Siitä tulee kiehtovaan humalaan, josta ei puutu myöskään surua, sillä Schalanskyn teos jäi viime vuonna kuolleen runoilija ja kääntäjä Marko Niemen viimeiseksi suomennokseksi.





Judith Schalansky: Kaukaisten saarten Atlas
144 sivua
Atlas der abgelegenen Inseln (2009)
Suomentanut Marko Niemi
Poesia (2020)

Kommentit

  1. Tämä kuulosta tosi kiehtovalta ja todellakin värisyttävältä kirjalta. Minulle se hiukan nostaa kaipuun saada käydä kaukaisissa paikoissa ja ehkä elää heidän elämäntyyliään. Olen viime aikoina itsekin etsinyt Google Mapsin ilmakuvista kaikenlaisia pieniä paikkoja, kuten Naurua tai Indonesian saaria, joihin olen törmännyt antropologian tutkimuksissa. On ihmeellistä ja jotenkin surullista, kuinka niinkin kaukaata voidaan saada internetyhteys ja seurata muun maailman tapahtumia ja vaikkapa pukeutumistyyliä - tai sitten että internetiä ei ole tai jonne pääsee vain veneellä. Muutenkin maailman kulttuurit voivat olla niin paljon erilaisempia kuin meidän elämäntapamme. Ja maailmassa on niin paljon paikkoja jonne emme ikinä pääse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kirja, jota ei voi vastustaa ja sen perusteella mitä kirjoitit tämä on ihan täydellisesti sinun kirjasi. Mukavia löytöretkiä!

      Poista
  2. Miten kiehtovaa! Saaret ovat ihmeellisiä, ja lisäksi on olemassa ihmeellisiä saaria.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on teos, joka lisää maailman ihmeellisyysulottuvuuksia hirmuisella prosentilla. Vie täysin mukanaan.

      Poista
  3. Eihän tämmöistä kirjaa voi jättää lukematta, kuulostaa ihan minun kirjaltani! Onneksi on jo jossain kirjastossa saatavilla, sain laitettua samantien varaukseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä ei todellakaan voi jättää lukematta ja kun tämän lukee se jää ihmiseen sisälle.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän