Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin

Peter Sandström on Suomen Patti Smith.

Sandström kirjoittaa samaa kirjaa kirja toisensa jälkeen ja hyvä niin. Rakkaus on kesy eläin kertoo Sandström-nimisestä päähenkilöstä ja tämän äidistä. Tärkeässä roolissa on myös kertojan sisko. Taustalla vilahtelevat päähenkilön avioliiton ulkopuoliset suhteet ja erityiseti muuan Karhu.

Yhtä lailla kuin Patti Smith, Sandström haahuilee (käytän nyt tätä verbiä, joka on periaatteessa varattu Joel Haahtelan teosten kuvaamiseen. Aika rohkeeta vai mitä?) teoksissaan omassa elämässään ja sen vieressä. Kun luettuani Smithin Apinanvuoden jouduin hyväksymään, että hän ei kirjoita vain siitä, mitä hänelle on oikeasti tapahtunut, vaan maustaa tarinaa tarkoitukseen sopivilla fiktiivisillä aineksilla ovat yhteydet Sandströmin ja Smithin välillä suurempia kuin mitä olin aiemmin tullut ajatelleeksikaan.

Autofiktiosta puhutaan paljon, monen mielestä kyllästymiseen asti. Sandström kuitenkin on onnistunut jalostamaan tämän lajin omaksi tunnusmerkikseen tavalla, jossa sen merkitys on samanaikaiseti sekä täysin oleellinen että herttaisen yhdentekevä.

Smithin tavoin Sandström kirjoittaa läheltä itseään ja ikään kuin kyse ei varsinaisesti olisi kaunokirjallisesta teoksesta ollenkaan, vaan enemmän tekstuaalisesta rupattelusta, jonka luontevuus saattaa helposti peittää alleen sen, että kyse on tarkkaan harkitusta kirjallisesta konstruktiosta.

Rakkaus on kesy eläin kertoo äidin ja pojan välisestä suhteesta tilanteessa, jossa äiti on jo vanha ja sairastelee. Tämä tulee kovin lähelle elämääni, kun omakin äitini on tilanteessa, jossa oire jos toinenkin vaikeuttaa hänen hyvinvointiinsa ja alkaa yhä enemmän näyttää siltä, että hänen terveydentilansa ei tule enää kohenemaan.

Lapsuuden kotiin palaaminen aikuisena on kova juttu, eikä se teoksen päähenkilöltäkään mene aina kovinkaan mallikkaasti. Hän saa aikuisen uhmakohtauksia, jotka eivät todellakaan imartele hänen persoonaansa. Juuri tällaisissa kohdissa en voi olla ihailematta Sandströmin rohkeutta panna itseään peliin. Houkutus lukea kirjoitettua totena on suuri ja sen pitäminen houkutuksena tekee lukemisesta herkullista.

Sandströmin edellisen teoksen - Äiti marraskuu - kohdalla käytin ilmaisua portarthurilainen realismi ja sen alle myös Rakkaus on kesy eläin asettuu luontevasti. Kyseessä on ihan oma realismin lajinsa, joka käy kauppaa maagisten elementtien kanssa tavalla, jossa näitä kahta ei erota toisistaan edes 112:sta apuun kutsutut virkapukuiset. Uusimmassa teoksessaan Sandström innoittuu hulvattomiin ylivetoihin, jotka saavat minut purskahtelemaan nauruun useamman kerran kesken lukemisen.

Elämä on vakavaa, mutta se ei ole sitä aina.




Teoksen fantastiset elementit ovat korostuneempia kuin Sandströmin edellisissä kirjoissa. Hautausmaalla toimitaan täysin epäsovinnaisella tavalla, hotellissa päähenkilö ilmoittaa seuralaisensa nimeksi Selma Lagerlöf, syö kissanruokaa ja äitinsä luona ollessaan tämän lääkkeitä ja päätyy esittämään kotiavustajaa pukeutumalla äitinsä hameeseen ja laittaa hiuspannan päähänsä.

Osa huvista syntyy siitä, että en pysty olemaan kuvittelematta kirjailijaa itseään edellä mainittuihin tilanteisiin. Kotiavustajakeissi saa Queenin I want to break freen soimaan päässäni ja se että näin tapahtuu vaikuttaa omaavan syvempiä merkityksiä, sillä viettäähän päähenkilö aikaa äitinsä kodissa tästä huolehtimassa vähän niin kuin vankina.

Päähenkilö on naimisissa, mutta hänellä on myös muita suhteita. Tästä syntyy herkullinen asetelma, kun päähenkilö on niin kovin Sandströmin itsensä oloinen. Väkisinkin tulee mieleen, että kirjailija on päättänyt ilkikurisuuksissaan testata, miten lukeva yleisö tähän asiaintilaan reagoi. Itse huomaan antavani hänelle anteeksi, kokevani anteeksiantamisestani huonoa omaatuntoa ja päätyväni olemaan varsin hämmentynyt koko tästä kuviosta.

Jään myös miettimään, miksi Sandströmin jonkin tyyppisen sivusuhteen toisen osapuolen nimi on Karhu. Viitataanko tällä epäsuorasti tietynlajiseen suomalaiseen mieserityiseen mielenmaisemaan?

Rakkaus on kesy eläin kutoo melankolista elämänlankaa, jota pilkuttavat humoristisesti hersyvät tehostevärit. Sandström jatkaa tässä teoksessa tavaramerkikseen muodostunutta tapaansa kirjoittaa ja hyvä niin. Sopivasti soveltaen on syytä esittää Egotripin tunnetuksi tekemä pyyntö: "Hei älä koskaan ikinä muutu / Kun täällä on jo liikaa sellaisia jotka tekevät niin."




Peter Sandström: Rakkaus on kesy eläin
Kärleken är ett tamdjur
Suomentanut Outi Menna
Kustantamo S&S / Schildts & Söderström (2020)