Se luo maailman maailman päälle/viereen/sisälle ja ollessaan epätodellinen se on todellista todellisempi. Rasi-Koskinen onnistuu kuvaamaan niitä puolia maailmasta, jotka eivät oikeastaan ole edes kuvattavissa, mutta jotka ovat olemassa toisinaan ihan kauhistuttavan paljon.
[m]iksi pitäisi puhua vain totta ja miksi todellisuudesta pitäisi olla olemassa vain yksi versio
Mitä todellisuus on? Miksi jokin on todellista/todellisempaa kuin jokin muu? Onko todellista vain se, joka voidaan todelliseksi todistaa?
Todistaa miten? Kenen toimesta? Millä keinoilla?
Kun sain RECin, hänen koko yli 600-sivuisen komeutensa, ihan ensi kertaa käsiini ja selailin sitä tuli Elämä. Käyttöohje -viba. Tätä Georges Perecin kuuluisaa teosta en ole onnistunut vielä lukemaan loppuun, vaikka olen toki yrittänyt. REC toi sen mieleeni, koska myös siinä on huonearkkitehtuuria, joka johtaa sen samoihin sukujuhliin kuin missä Perecin romaani pitää pöytää.
Onko näillä kahdella romaanilla muitakin yhteyksiä, sitä en voi tietää.
Sitäkään en voi tietää.
RECiä lukiessa muutoinkin koko tietämisen käsite horjuu.
Ehkä vain lohdutamme itseämme uskomalla, että tiedämme.
On aavistuksia ja varjoja. On suunnatonta löytämisen iloa. On lapsenomaista riemua.
Olen erityisen kiinnostunut romaanien rakenteesta ja tämän vuoksi REC on minulle isku palleaan ja nyrkki silmään. Rasi-Koskisen romaanissa rakenne on tematiikan palveluksessa ihan harvinaisen kiinnostavalla ja onnistuneella tavalla.
Luen RECiä kuin liikkuisin rakennuksessa. Kuljen portaita, jotka johtavat ei minnekään ja niin tehdessään vievät salaisuuden sisälle. Lukiessani muutun ja piilossa pitämäni paljastuu. Tulen ulos jostakin, johon en tiennyt menneeni sisälle.
Rakennus on metafora, joka sekä tiivistää että laajentaa. Myös samanaikaisesti. Kellari voi toimia ullakon palveluksessa tai toisinpäinkin tietysti. Tässä kohdin herra Freud pyytää puheenvuoroa, mutta arvaapa vaan saako hän sitä.
Ei saa, sillä minun on nyt valta. Olenhan lukija. Kaikki mitä sanon on totta ja vakavasti otettavaa. Totuuteni on keskellä valokuvaa. Epätosi on rajattu pois pois pois ja on helppo kuvitella, että sitä ei ole olemassakaan.
Kunnes tulee valtava kunnes.
Jotkut kaikkein pienimmistä asioista jäävät näkymättömiin, koska valo ei voi taittua niistä. Silti ne muodostavat näkyviä kaikkeuksia.
Tämä on oleellista RECissä. Mitä tapahtuu siellä, mistä ei puhuta. Mistä ei kerrota ja mitä ei kuvata. Siellä, joka ei tule lainkaan mainituksi. Siellä, mikä on etsimen ulkopuolella.
Kun kävelet portaita, et voi nähdä portaiden alle (elleivät ne ole lasia tai jotakin muuta läpikuultavaa ainesta).
Kun seisot seinän vieressä, et voi nähdä seinän taakse.
Kun otat valokuvan ja näytät sen ystävällesi hän ei näe sitä, mikä jäi kuvaamatta.
Olen ajatellut sitä usein. Erityisesti matkoilla olen sitä ajatellut.
Sitä, miten päädyn muiden valokuviin ja videoihin. Päädyn jonnekin, mitä en voi kontrolloida ja josta en voi edes varmuudella tietää.
Olemme hajaantuneet muiden otoksiin, emmekä voi tietää mihin päädymme. Sinusta tai minusta voi vaikka tulla osa taideteosta jossakin kaukaisessa maassa ilman että saamme sitä koskaan tietää. Virtuaalinen elämämme saattaa jatkua fyysisen elämämme jälkeen ilman että meillä on siitä aavistustakaan.
RECissä on kaksi poikaa tai kolme. Yksi voi olla kaksi tai kaksi yksi. Miten sen nyt ottaa. Minän ja ruumiin jakautuminen. Epävarmuus. Minä mietin joskus muinoin lukemaani Niccolò Ammanitin romaania, jonka nimen olen jo unohtanut. Mietin siinä kuvattuja poikia. Pelkoa ja painostavaa tunnelmaa, jonka RECin lukeminen kaivaa esiin osin jo vahvasti sammaloituneesta lukukokemuksestani.
Ja taide. Ja taiteen etiikka. Mihin asti on lupa. Kuka sen luvan antaa?
Andy Warhol halusi tehdä elokuvan, jonka lopussa Edie Sedgwick tekisi itsemurhan.
Elämä ei ole kiinnostavaa sellaisenaan. Sitä täytyy vähän käsikirjoittaa. Kaikki tapahtuu faktan ja fiktion välimaastossa. Rajoilla. Dokumentti ei ole kokonaan totta eikä kokonaan keksittyä. Siinä vain luodaan illuusio siitä, että katsojalle kerrotaan totuus, eikä silti kerrota.
Painajaisunien tunnelma. Piinaava jännitys. Uni, josta ei voi herätä, koska on jo hereillä (ellei lue nukkuessaan).
Minua pelottaa tämä vieras kaupunki. Sen kapeat kadut ja oudot ihmiset ja outo kieli. Sen tekstuaalinen juoksuhiekka.
REC on valtaisa kokemus. Se esittää taidokkaasti kirjaa, vaikka on oikeastaan jotain ihan muuta.
Tapahtuma(sarja).
Yksityisnäytös.
Voittaneiden vaihtoehtojen toteutuma.
Kuinka paljon on kaikkea, jota ei koskaan ole tullut ajatelleeksi?
RECissä on valtavasti aineistoa, joka kiehtoo ja hurmaa minua loputtomiin. Olo on kuin rakastuneella. Tekee mieli huutaa ja hihkua ja hyppiä ja käpertyä siihen onnen lajiin, jota voi tuottaa vain rakkain kirjallisuus.
Ja nyt teen jotain sellaista, jota en ole ennen blogissani tehnyt. Nyt teen näin:
Marisha Rasi-Koskinen ❤️
Marisha Rasi-Koskinen: REC
645 sivua
S&S (2020)
Teoksen oivallinen kansi: Jussi Karjalainen
Kiitos kustantajalle kirjasta!
Kiitos Omppu! Ilman sua en ehkä olisi löytänyt/ pannut merkille tätä romaania
VastaaPoistaKerrot REC:n rakenteesta niin herkullisen houkuttavasti, että päätin ottaa teoksen hetihetiheti-luettavien päällimmäiseksi! t. Kaisa Reetta
Toivotaan hyvää matkaa RECin maailmaan. Mulle tämä läheni täydellisyyttä.
PoistaHyvää syksyä!
REC on uskomaton runsaudensarvi, josta löytyy monia komponentteja. Kirja ei välttämättä ole helppo, mutta mitä pidemmälle sitä lukee, sitä enemmän siitä saa irti.
VastaaPoistaTotta. Luen aika harvoin näin paksuja kirjoja, mutta tässä idean toteuttaminen vaati tämän pituuden. Erityisesti kirjan jälkimmäisellä puoliskolla koin suuria hetkiä ja välillä olin kyllä aika peloissanikin
PoistaOlihan tämä upea, taidokas ja lumoava. Hieno tarinakudelma!
VastaaPoistaKyllä. Amen!
PoistaEi muuten hullumpi vertauskuva tuo Perec. Minä olen sen lukenut ja minulle se toimi kyllä RECiä paremmin, REC jäi lopulta vähän liian etäiseksi. Alkupuolen ihmissuhteet tökkivät sen verran, että lukeminen meinasi jäädä kesken, mutta onneksi jatkoin jälkipuoliskolle, joka kiehtoi sitten selvästi enemmän.
VastaaPoistaEi siis ihan minun kirjani, mutta olen varma, ettet jää yksin ja tämä kirja tulee kyllä löytämään ystävänsä, joille tämä on varmasti vuoden parhaita.
Minullekin juuri kirjan jälkimmäinen puolisko jää vahvimpana mieleen.
PoistaVarmaan on niin, että REC osin jakaa lukijoita ja ne, jotka siitä innostuvat, innostuvatkin sitten vahvasti.
Perecin kyllä vielä joskus selätän, mutta ihan lähitulevaisuuden suunnitelmiin se ei kuulu. Lannistuin hieman, kun eräs lukija kertoi, että hänelle se avautui vasta kolmannella lukukerralla.