"Tämä kirja olkoon säilytysastia, alus kaikelle sille, mitä äiti ei saa olla: ristiriitainen, epäilevä, onneton, poissa tolaltaan."
Jos on lukenut Olga Ravnin Alaiset ja se kummittelee päässä, kun alkaa lukea Ravnin teosta Minun työni saa pian huomata, että nyt ollaan varsin erilaisissa ympyröissä. Alaisten avaruusalukselta tehdään siirtymä yksityisimpään maanpäälliseen: kotiin ja äitiyteen.
Viime vuosina äitiydestä on kirjoitettu suht paljon, mutta Ravnin teos eroaa tämän aiheen käsittelystä siinä, että Minun työni on äitiyden pitkä oppimäärä, jossa äitiyttä tarkastellaan sen kaikissa vaiheissa. On raskaana olevan orastava äitiys, synnyttäminen, raskauden jälkeinen aika synnytyksen jälkeisine masennuksineen, äitiyden vaikutus parisuhteeseen ja äitiyden ja kirjoittamisen välinen hankaus.
Muodoltaan Ravnin teos on hybridi, jossa romaanimuotoon yhdistyvät päiväkirjamerkinnät, essee ja runo.
Minun työni -teoksen nainen on Anna, mutta kuka on Anna ja mikä hänen suhteensa Olga Ravniin? Teoksen ensimmäisellä sivulla lukijaa pyydetään kuvittelemaan.
"Kuvitellaan hetki, että tämän onkin kirjoittanut joku muu. Joku toinen nainen, ihan erilainen kuin minä. Kutsutaan häntä Annaksi. Sovitaan, että sain paperilla Annalta kaiken mitä kirjassa lukee. Ja sovitaan, että Anna antoi minulle tehtäväksi järjestää paperit."
Ravn erottaa itsensä Annasta, kirjoittaa tilan Annan ja itsensä väliin. Kirjoittaa maaston, jossa tekijän ja romaanihenkilön identiteetit sekoittuvat. Anna on ja ei ole Olga Ravn. Anna on Äiti ja Äitiys on Olga Ravn.
Kertoja kysyy, mistä tarina tulisi aloittaa, mihin lopettaa. Missä järjestyksessä tarina kertoa.
Suhteessa aikaan raskaus ja äidiksi tulo on lineaarista, raskausviikkoina ilmaistavaa, mutta todellisuudessa kaikki on paljon monimutkaisempaa ja hyhmäisempää.
Ravn kuvaa, miten nukkeleikit valmistavat vauvan käsittelyyn, mutta eivät anna mitään eväitä tunnepuolen kanssa elämiseen. Raskausaika täyttyy katastrofiajatuksista. Raskausaikaan liittyvä ohjepatteristo tekee siitä suorituksen, jossa odottavan äidin on mahdotonta täysin onnistua. Raskauteen liimautuu punainen huutomerkki. Tämä tuo se, nämä nuo ne. Vaarallista, vaarallista, vaarallista.
Vältä! Muista!
Lapsen synnyttyä Anna on heikosti olemassa, heiluu ilmassa hormonien valtaamana ruohonkortena, jonka on muistutettava itseään siitä, kuka hän on.
"Anna, minun nimeni on Anna."
Vauvan synnyttyä Anna on toinen Anna kuin mitä hän oli vielä raskausaikana. Hän ei ole oikein itsessään, vaan enempi jollakin tapaa itsensä vieressä. Epätodellinen ja oudossa asennossa suhteessa muuhun maailmaan. Sekä lapsen kanssa että ilman lasta Anna kokee olevansa vieras itselleen.
"Ollessaan lapsen kanssa hän ei ole oma itsensä vaan jotain muuta. [...] Mutta kun hän ei ole lapsen kanssa, tuntuu kuin osa hänestä puuttuisi."
Ravn kuvaa sydänverisesti, miten vauvan syntymä vaikuttaa parisuhteeseen. Itse en ole aiemmin törmännyt yhtä alastomaan kuvaukseen siitä, miten vanhemmat "taistelevat" asemastaan vauvan huoltajana. Anna ei luota miehensä kykyyn pitää vauvasta huolta. Mies taas haluaa rikkoa Annan ja vauvan välisen symbioottisen yhteyden tahtomalla, että Anna lopettaa imettämisen. "Äidin ja lapsen välinen suhde ei ole pyhä", toteaa Aksel.
Ei ehkä ole, mutta sinä Aksel et ymmärrä yhtään mitään siitä, minkälainen kokemus imettäminen naiselle on. Sinun tuttipullon tarjoamisesi on oman peniksesi jatke.
Vaikka Ravnin teos on rankka siinä pilkahtelee myös huumori. Suosikkini tässä suhteessa oli teoksessa esiinnostetut raamatusta löytyvät kuvaukset synnytyskivuista. Todellakin, kaikella kunnioituksella Jeesusta kohtaan, tämä on aihe, josta hän ei tiennyt kerrassaan mitään.
Paluu kirjoittamisen äärelle on Annalle haastavaa. Nousee uudenlaisia kysymyksiä. Pitäisikö välttää kirjoittamista äidistä tuloksi, jotta olisi hyvä äiti? Onko kirjoittaminen itsen asettamista lapsen ja perheen edelle? Ovatko kirjoittaminen ja äitiys ylipäätään yhteen sovitettavissa? Miten äitiys näkyy - vai näkyykö - kirjoittamisessa? Ja jos se ei näy, pitäisikö sen näkyä?
"Miten kirjoittaa äitinä? Kuinka hän puhuu? Kuinka hän kannattelee tekstiään? Sama voimakas vastustus joka kerta. En tahdo kuulla. Ääni on vankina synnytyssalissa, johon en enää pääse."
Ravn kuvaa äidiksi tulemista fiktion menettämisenä. Tällä hän tarkoittaa sitä, että on kirjoittamattomia sääntöjä, joiden mukaan äitiydestä tai lapsistaan ei saa kirjoittaa miten tahansa. Taiteen tekemiseen on sitkeästi liittynyt ajatus, että taiteen vuoksi on uhrattava kaikki. Vaikka tämä näkemys ei enää ole yhtä lailla vallalla kuin aiemmin, herättää se kysymyksen siitä, olisivatko naiset parempia taiteentekijöitä, jos heillä ei olisi lapsia.
Minun työni on kaikessa alastomuudessaan synnytysraportteineen kaikkineen hurjaa luettavaa, eikä sitä kannata suositella niille, jotka vasta suunnittelevat vauvan hankintaa. Vai ehkä juuri heille, jotta he tietäisivät, mikä heitä odottaa. Että ei tulisi yllätyksenä. Vaikka - jos rehellisiä ollaan - yllätyksenä se tulee kuitenkin. Kaikki se tunteiden valtavuus, muuttunut suhde omaan ruumiiseen, parisuhteen kriisiytyminen ja se rakkauden määrä vauvaa kohtaan. Ei se kaikilla mene niin, tietenkään, mutta useimmilla kyllä ja on suoranainen ihme, jos synnyttänyt ei tästä teoksesta löydä mitään samaistuttavaa.
Olga Ravn: Minun työni
405 sivua
Mit arbejde
Suomentanut Outi Menna
Kosmos (2024)
Kommentit
Lähetä kommentti