Reader, why did I marry him?

Merkintöjä Johnille (Notes to John) koostuu Joan Didionin jäämistöstä löytyneistä papereista, jotka kertovat hänen terapiakäynneistään joulukuun lopusta vuonna 1999 vuoden 2003 tammikuuhun. Kirjan julkaiseminen on herättänyt maailmalla runsaasti keskustelua siitä, olisiko näitä Didionin merkintöjä pitänyt ylipäätään julkaista. Päiväkirjamerkinnöt ovat intiimejä ja niiden myötä lukija pääsee näkemään Didionin eämästä ja ajatuksista sellaisia osia, jotka tämä kenties olisi mieluummin pitänyt salassa. Didion oli hyvin yksityinen ihminen. Hän esimerkiksi salasi ystäväpiiriltään sairastavansa rintasyöpää ja kävi hoidoissa paikassa, jossa hänellä ei ollut vaaraa törmätä ystäviinsä ja tuttaviinsa.  Tätä taustaa vasten vaikuttaa siltä, että nämä merkinnät on tarkoitettu vain ja ainoastaan hänen aviomiehelleen John Dunnelle. Toisaalta on jossain määrin erikoinen ratkaisu kirjoittaa terapiakäynneistä. Eikö Didion olisi yhtä hyvin voinut puhua niistä miehelleen? Toki voi olla niin, että kirj...

"Tämä kirja olkoon säilytysastia, alus kaikelle sille, mitä äiti ei saa olla: ristiriitainen, epäilevä, onneton, poissa tolaltaan." Jos on lukenut Olga Ravnin Alaiset ja se kummittelee päässä, kun alkaa lukea Ravnin teosta Minun työni saa pian huomata, että nyt ollaan varsin erilaisissa ympyröissä. Alaisten avaruusalukselta tehdään siirtymä yksityisimpään maanpäälliseen: kotiin ja äitiyteen. Viime vuosina äitiydestä on kirjoitettu suht paljon, mutta Ravnin teos eroaa tämän aiheen käsittelystä siinä, että Minun työni on äitiyden pitkä oppimäärä, jossa äitiyttä tarkastellaan sen kaikissa vaiheissa. On raskaana olevan orastava äitiys, synnyttäminen, raskauden jälkeinen aika synnytyksen jälkeisine masennuksineen, äitiyden vaikutus parisuhteeseen ja äitiyden ja kirjoittamisen välinen hankaus. Muodoltaan Ravnin teos on hybridi, jossa romaanimuotoon yhdistyvät päiväkirjamerkinnät, essee ja runo.  Minun työni -teoksen nainen on Anna, mutta kuka on Anna ja mikä hänen suhteensa Olga ...

En halunnut kadottaa itseäni äitiyteen. Kertoa, että meillä on nyt maisteltu kiinteitä, meillä on opeteltu kääntymään, meillä on mahavaivoja. Äitiys, täältä tullaan! Kun on elänyt lähes nelikymppiseksi ilman ajatustakaan äitiydestä ja yhtäkkiä ylläri pylläri huomaakin olevansa raskaansa ilmestyy elämään lievästi sanoen muutamia muuttujia. Lumi on tottunut elämään itsenäistä elämää Kalliossa kaikkine herkkuineen, mutta vauva ja parisuhde siirtävät hänen elämänsä Vantaan Korsoon, eikä mikään ole näiden muutosten jälkeen todellakaan ennallaan. Kokko kuvaa läheltä ja naturalistisen tarkasti äitiyden herättämiä kauhuntunteita, pelkoa omasta epäonnistumisesta ja riittämättömyydestä. Äitiyteen liittyvät vaatimukset kerääntyvät Lumin ympärille uhkaavan rajuilman lailla. Entä jos ei osaa? Entä jos kuuluu niihin, joista ei kertakaikkiaan ole äidiksi? Entä jos tekee kaiken väärin? Entä jos, entä jos, entä jos. Epäilen, että löytyisi montaakaan äiti-ihmistä, joka ei samastuisi ainakin osaan Lumin ...

Ränttään ensin vähän ja käyn sitten asiaan. En pidä ns. äitikirjoista.  Noin. Tuossa se on sanottu ilman pehmusteita.  "Mitä äitiys merkitsee naisen identiteetille? Millainen on hyvä äiti?" Nämä kaksi Ida Pimenoffin toimittaman Kasvukausia - kirjoituksia äitiydestä  -teoksen takakannessa olevaa kysymystä saavat minut juoksemaan karkuun. Ahdistavatkin, sillä ne ovat johdanto alueelle, jolla en ole todellakaan kotonani. Suuri ja mahtava äitiys on jotakin, johon en pysty, enkä tunne halua edes yrittää pystyväni. Minulle riittää se, että olen äiti, enkä koe tarvetta pohtia äitiyttäni kaikista mahdollisista ja mahdottomista suunnista.  Tapani kokea äititys ei tietenkään ole kovin muodikas maailmassa, jossa äitiyteen liittyvien ongelmien ja valtakysymysten esiintuonti on tärkeä osa feminististä politiikkaa. En tosin ole ollenkaan varma, etteikö olisi patriarkaatin juonia sekin, että äidit niin hartaasti ja aikaa vievästi pohtivat omaa äitiyttään.  * Kasvukausiin on ki...

Heinäkuu on jumalattoman tylsä kirja ja se on sen ehdoton vahvuus. Kirjoitin edellisen lauseen tämän tekstini alkuun, koka Hanna Rentolan esikoisromaanin Heinäkuu alkupuolella vaikutti juuri siltä, että teoksen vaikuttavuus muodostuu nimenomaan sen tylsyyden kautta. Olin väärässä. Heinäkuu kertoo Juulista, joka jää yksin lastensa Simban (3v.) ja Kosmon (6 v.) kanssa, kun perheen isä lähtee kuukaudeksi työmatkalle Brasiliaan. Siinä missä miehet - tai ainakin heistä eräät - kirjoittavat filosofisiksi kohoavia fiktiivisiä tutkielmia uunien rakentamisesta, kirjoittaa Rentola kotiäidin elämästä. Lopputuloksena on Hyryn Finlandia-voittajan tavoin teos, joka sisältää yksinkertaisuudessaan suuria ulottuvuuksia. Parhaimmillaan Rentolan teksti hypnotisoi ja saa näkemään tavalliseen sisältyvää magiaa. Kotiäidin arjen monotonisuudesta ja sen asettamista haasteista ei ole liiemmin kirjoitettu pelkästään niihin keskittymällä ja kun Rentola nyt on lähtenyt näin tekemään olisi toivonut, ett...

Nyt kävi kummallinen juttu Kultapoika, kuplapojan kanssa ja olen tästä asiasta itsekin aika ymmälläni. Kehtaankohan edes kertoa? Mietin hetken ja laitan tähän nyt ensin sitaatin. Miten kaikki pyyhkiytyy pois, noin vain, koko eletty elämä.  Että aivan lopussa, meillä on tismalleen sama  kuin alussakin, ei muuta: äidin rakkaus  (tai rakkaudettomuus) Kultapoika, kuplapojan runot ovat tarinallisia ja niiden vahvuus on niiden tematiikassa, joka tarjoaa kylmää kyytiä. Lehdon runoissa tarkastellaan äitiyttä ja siihen liittyviä vaatimuksia ja konventioita todellisen elämän ihmisten kautta. Ostan tämän asetelman ensimmäisillä lukukerroilla, mutta vähitellen se alkaa pistää yhä enemmän vastaan. Äitiydestä ja varsinkin sen synkemmistä puolista on vaikeaa kirjoittaa itsensä kautta, koska asiat tuppaavat helposti tulemaan liiankin lähelle. Ne tukahduttavat, menevät sielun ja ruumiin syvyyksiin  ja muuttuvat siellä mustaksi tahmaksi, josta ei pääse irti. Lehto etää...

©Mitro Härkönen Tämä kirjoitus ei ole arvio Kansallisteatterin Homoäidistä, vaan yhden sellaisen kysymyksen käsittelyä, joka alkoi vaivata minua entistä enemmän Homoäitiä katsellessa. Tähän alkuun otan kuitenkin ensin faktat. FAKTAT: Homoäiti perustuu sen ohjanneen Heini Junkkaalan alunperin noin 1000-sivuiseen omaelämäkerralliseen käsikirjoitukseen, josta on tiristetty ja tiivistetty esitys Omapohja-näyttämölle. Homoäitiä esittää Katja Küttner ja vallan hyvin esittääkin. Esityksessä pureudutaan äitiyden kipupisteisiin ja vaikka kyseessä on homoäiti ovat nämä kysymykset ihan samoja, joita kokee myös heteroäiti. Edellinen lienee itsestään selvää, mutta halusin sanoa sen kuitenkin ääneen siltä varalta, että joku miettii, voiko mennä katsomaan esitystä, jonka nimi on Homoäiti. Epäröijää voin rauhoitella iskemällä silmää ja toteamalla, että ei se homous varsinaisesti siinä äitiydessä ole.  Homoäitiä esitetään toisen näytelmän, Listan, lavasteissa. Toki mm. äänite...

Kuva:   ©Marko Mäkinen Kaksi naista seisoo liikkumatta selin yleisöön. Heillä on valkoiset puserot, mustat pitkät hameet ja hiukset nutturalla. Mitään ei tapahdu pitkään aikaan ja kun vihdoin näyttelijän käsi kohoaa ja hipaisee hiuksia korvan taakse, tunnen miten omakin päänahkani värisee. Tunnelma on latautunut ja niin tiivis, että unohdan pelätä saavani yskänkohtauksen. En tiedä yhtään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja Marina Abramovicin performanssien kuvat kulkevat mielessäni. Jopa niin, että hetken tuntuu aivan uskottavalta, että kun toinen naisista kääntyy käy ilmi, että hän on Abramovic. Ajattelin alunperin pitää Jurkan Nora-nautinnon ihan vaan itselläni ja maiskutella sitä mielessäni, mutta mihinkäs sitä bloggari sanoistaan pääsisi eli pakko on laittaa muistiin muutama ajatus Norasta, koska se nyt vaan oli ihan jumaleissönin mahtava esitys ja juuri sellaista ihmistä monitasoisesti aktivoivaa teatteria, johon olen lääpälläni. Alma Lehmuskallion ohjaamassa Norassa ni...

Täydellistä, huokailen useammankin kerran lukiessani Elena Ferranten romaania  The Lost Daughter , joka lienee vähiten tunnettu teos hänen tähän astisessa tuotannossaan. En itsekään ollut siitä edes kuullut ennen kuin teos tuli vastaani sattumalta oslolaisessa kirjakaupassa. The Lost Daughterin luettuani vaikuttaa siltä, että Ferrante kirjoittaa tiettyjä samoja tapahtumia yhä uudelleen joka kerta vähän eri muodossa, ja olisi kieltämättä houkuttelevaa ajatella, että kyse on hänelle henkilökohtaisesti erityisen merkittävästä muistosta. Ferranten teosten välisten yhteyksien kokonaiskuvan saamisen kannalta on varmasti merkityksensä myös sillä, missä järjestyksessä hänen teoksiaan lukee. Itse luin ensimmäisenä Ferranten esikoisromaanin Amalian rakkaus  (L’amore molesto, 1992) ja se on Ferranten romaaneista ainoa, josta en löydä edes näin jälkikäteen yhteyksiä hänen muuhun tuotantoonsa. Tämä saattaa kuitenkin selittyä sillä, että Amalian rakkauksien lukemisesta on jo muutama ...

Oi mutsi mutsi, stiggaa lamppuun eldis ... ai pahus nyt eksyin väärään juttuun. Herra tuomari Nurmio antanet anteeksi, että tällä tavoin mutzi-sanasta päädyin sun biisiin, vaikka mun piti kirjoittaa aloituslause tekstiini Mira Malliuksen sarjiksesta Mutzi . Ne on ne mutsit ja mutzit tollasia - ei niitä aina toisistaan pysty erottamaan, kun ne on sellasta äitilaumaa. Asiaan. Mira Malliuksen Mutzi on vertaissarjakuvaa äideille. Siinä on sarjakuvamuodossa kuvattu osuvasti ja kiteytetysti äitiyden ihanuus ja kamaluus. Jälkimmäistä toki enemmän kuin ensimmäistä, koska Mutzi on koominen teos. Tarina alkaa siitä, kun sarjiksen päähenkilö, joka tuolloin on vielä nainen ja lähes ihminen, eikä pelkästään äiti, huomaa  olevansa raskaana ja päättyy siihen, kun muksu haluaa oman kännykän tai jos ihan tarkkoja ollaan, niin siihen, kun käytetään useampia ehkäisykeinoja samanaikaisesti varmuuden vuoksi eli varmuusvälineitä - äh niinku - potenssiin. Näiden kahden virstanpylvään väliin mah...

Voidakseni kirjoittaa Laura Gustafssonin Pohjasta minä blondaan ja suoristan hiukseni. Sutaisen silmiini mustaa kajalia, joka muuttaa ilmettäni niin, että vastaantulija ajattelee: jaahas, tuo taitaa olla seksin papitar. Vaikutelman tehostamiseksi pukeuden mustaan korsettiin ja punaisiin sukkanauhaliiveihin. Olen syömättä niin monta päivää, että menen laskuissa sekaisin ja heitän äitiyteni vastapäisen talon tiiliseinään. Tosin ihan turhaa kaikki edellinen, sillä ettehän te minua näe. * Laura Gustafsson on kuvannut Pohjan kirjoittamista seuraavasti: Kirjoitin Pohjan, koska se hävetti, pelotti kiihotti minua niin paljon. Päätin olla niin rehellinen kuin osaan ja näyttää itseni kaunistelemattomassa valossa. Ehkä sitä kautta lukijakin tunnistaa itsensä. Ihmiset kuitenkin ovat aika samanlaisia. Tämän kuvauksen perusteella odotin Pohjalta jotakin sen suuntaista kuin mitä tarjoilee Chris Krausin yltiörehellinen rakkausanatomia I love Dick ( klik ) tai Roxane Gayn ihonalainen "...

Jos on niin, että nainen on äiti ja a) hän pukeutuu seksikkäästi b) hänen kotoaan löytyy tyhjiä viinapulloja c) hän on ammatiltaan cocktail-tarjoilija d) hän on seksuaalisesti aktiivinen ja viettää aikaansa useiden eri miesten kanssa ja edellä mainittuihin kohtiin yhdistyy, että tämän äidin lapset löytyvät tapettuina niin samojen edellä mainittujen tekijöiden perusteella voidaan päätellä, että kyseinen äiti on lastensa murhaaja. Ainakin, jos päättelijänä on poliisimies, jolle syystä tai toisesta on miehisen kunnian kysymys, että tämä äiti murhaajana tuomitaan. Tämäntapaisesta kuviosta kertoo Emma Flintin romaani Little Deaths, joka vetää kuin luotijunan vessa. Luin Little Deathsin pääsiäisenä melkein yhtä soittoa ja kun aika harvoin luen imukirjoja, on pakko tunnustaa, että tämä kirja oli mahtavaa pakoa juhlapyhistä. Little Deaths on jännityskertomus ja lukijana haluan malttamattomasti tietää, onko Ruth syyllinen lastensa kuolemaan. Flint rakentaa romaaninsa sillä tapaa ov...

Tämä on naisten jatkumo. Sen alkupää on historian hämärillä seuduilla, suomaiden ja ajanlaskun alun takana. Säästän sinut saappaidesi litinältä. Säästän sinut soiden silmiltä, joiden nälälle olet ruokaa. Säästän sinut kaikelta ja annan käteesi Johanna Venhon Yhtä juhlaa. Että ne olivatkin tällaisia nämä runot. Että niissä on äiti ja pikkulapsiaika, äiti ja vähän vanhempilapsiaika. Että niissä on hermeneuttinen tila, jonka purkunaru on lapsen navassa kiinni. En muista aiemmin lukeneeni näin äitiyksellistä runoutta. Humahdan Venhon runojen läpi naistenklinikalle ja lapseni on kaksi tuntia vanha. Äidit kulkevat vauvasänkyjä työntäen. Ovat armeija. Äitien mukana on äitien äidit ja heidän äitinsä ja niin edelleen. Äitys on tiskirätti, joka läimii kasvojani. Haisee äitimaito ja äitiveri. Jumalauta, tähän minä en ryhdy, sillä jos ryhdyn lakkaan olemasta. Lääkäri kiltti, saanko ottaa vauvani ja lähteä kotiin. Niin me lähdemme erikoisluvan turvin. Vauvani on 36 tunnin ikäinen. Venhot...

Se on nyt niin, että 'Frog Musicilla' Emma Donoghue ottaa paikan lempikirjailijoideni joukossa. Donoghuen kyky luoda kirjallisia maailmoja on poikkeuksellisen syvä, uudistava ja koskettava. Tuntuu kuin hän loisi nahkansa uudelleen jokaisen teoksensa kirjoittamisen yhteydessä. Vaikka Emma Donoghue kirjoittaisi purkinavaajasta, tekisi hän varmasti senkin tavalla, joka saisi lukijan lumoutumaan. Irlantilaissyntyinen Emma Donoghue (s. 1969) on tuottelias kirjailija. Hän on kirjoittanut niin romaaneja, novelleja, näytelmiä kuin ei-fiktiivisiä teoksiakin. Olen aiemmin lukenut häneltä kaksi romaania. Ensimmäinen näistä oli suurta suosiota maailmallakin saavuttanut 'Room' (2010, suom. Huone), joka kaikessa nerokkuudessaan on jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Sen luettuani halusin lukea lisää Donoghueta ja luin teoksen nimeltä 'The Sealed Letter' (2008), jota ihmissuhdekiemuroineen ja epämääräisine vaatetahroineen on kutsuttu 1800-luvun Clinton-tapaukseksi. Kai...